Category: Yleinen

Osmo Soininvaara on kirjoittanut uuden kirjan. Vihreä Lanka on julkaissut joitakin palasia kirjasta ja ajattelin, että voisin vähäsen kommentoida näitä pätkiä. Kannattaa pitää mielessä, että en ole nähnyt koko kirjaa.

”Jyrkkä ydinvoiman vastaisuus ei ehkä vie vihreiltä paljon ääniä, mutta se vie insinöörivihreitä, joiden osaamista ja näkemystä kipeästi tarvitsisimme”, Soininvaara kirjoittaa.

Toivottavasti Soininvaara kirjoittaa tästä teemasta myös asia-argumenttien kautta eikä pelkästään tuuliviiri-argumentein eli oikeastaan perustellen jotakin poliittista linjanvetoa pelkästään menetettyjen ja saatujen äänten perusteella. En ota tähän enempää kantaa kuitenkaan, koska en tunne kirjan muuta argumentointia. Toivottavasti se on muutakin kuin tuuliviireilyä.

Yksi kiinnostava yksityiskohta on, että vihreät jäi viime keväänä hallitusneuvottelujen yhteydessä pois tekeillä olleesta porvarihallituksesta erityisesti keskustaa kohtaan tunnetun epäluulon vuoksi.
”Pelkäsimme vaaleissa turpiinsa saaneen keskustan revanssihenkeä, joka olisi kohdistunut juuri vihreille tärkeisiin asioihin.”

Soininvaara ei taida muistaa ihan samoin keväisiä vääntöjämme. Olen itse yksi puoluevaltuuskunnan jäsenistä ja voin sanoa, että en pitänyt kovinkaan suuressa roolissa “keskustan revanssihenkeä”. Ongelmia kokoomuksen ja keskustan johdolla toimivassa hallituksessa olivat pääasiassa:

• Keskustan ja Kokoomuksen kanssa oli tehty neljä hallitusvuotta hommia. Poliittisia voittoja ei valtavavasti tullut.
• Kansa näpäytti nimenomaan Keskustaa vaalirahoituskohusta. Täysin syystä. Joku sanktio siitä vuosien mittaan auenneesta vyyhdistä oli täysin perusteltu ja demokratian mukainen.
• Keskustan ja Kokoomuksen vetämään hallitukseen ei vihreissä luotettu. Huonot kokemukset painoivat.

On kuitenkin jossain määrin totta, että taisimme pelätä, että perussuomalaisten nousu toisi esiin Keskustan huonot puolet. Jos nyt katsoo eduskunnan keskustelua mistä tahansa ympäristöön liittyvästä, voi todeta, että sekään pelko ei ollut ihan väärä.

Jos ette usko muisteluitani, voinette katsoa blogimerkintäni tuon päivän keskusteluista.

Soininvaara kirjoittaa väitteistä, joiden mukaan osa Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton Vinon aktiiveista haaveilee puolueen kaappaamisesta ja sen linjan muuttamisesta ”ärhentelevään radikalismiin.” Hän päätyy kuitenkin pitämään päinvastaista kehitystä suurempana uhkana.
”Paljon suurempi vaara on puolueen latistuminen sovinnaisuuteen, johonkin sellaiseen, jota kutsuttiin joskus pikkuporvarillisuudeksi.”

Soininvaara on kommentissa täysin oikeassa. Itse alan pitää suurempana ongelmana puolueessa sitä, että meillä ei käydä tarpeeksi dialogia. Toivon totisesti ryhdistäytymistä erityisesti siellä vanhemmalla puolella. Tarinat kertovat, että joskus hamassa menneisyydessä vanhemmat vihreät ottivat nuorempia vihreitä “oppiinsa” ja sivistystyön hengessä porukasta tehtiin todellisia poliittisia vaikuttajia. En voi sanoa, että tätä henkeä olisi liikaa tullut vastaan oman poliittisen urani aikana. Ryhdistäytykää vanhukset siis!

Toivottavasti Soininvaaran kirja on askel tähän suuntaan. Toisaalta voi olla, että kirjat eivät ole tähän paras formaatti. Vaikka sitähän me Stenhällin Jaakon kanssa yritämme myös.

”Vihreyttä ei pidä rajoittaa tiettyihin elämäntapoihin ja puhetapoihin. Puoluekokouksen lounaalla pitäisi olla tarjolla muutakin kuin kasvisruokaa.”

Jokainen palstamillimetri ja puheen osanen, jotka käytetään puoluekokousruokailujen miettimiseen ovat haaskausta. Pelkään, että niitä tulee nyt lisää.


Kuvalähde: Teemu Rajala, CC BY 3.0, Wikipedia

Suomen hallituksen talouslinja on monitahoinen, mutta yksi osa sitä alkaa hahmottua selvästi: Avoimuus – Kivaa teoriassa, mutta ei kiinnosta käytännössä. Ylen mukaan Katainen on vakuuttunut siitä, että vakuussopimuksen salailu ei riko lakia. Ei kuitenkaan ole minkäänlainen puolustus vedota lakiin. Avoimuuden pitäisi olla hallituksen linja ihan laista riippumatta.

Erityisen raskauttavaa toiminta on tässä tapauksessa. Vakuuksien saaminen Kreikalta oli SDP:n merkittävin vaalilupaus. Nyt äänestäjien on täysin mahdoton arvioida sitä, saavutettiinko heille annettu vaalilupaus. Tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei sen nyt näin pidä mennä. Äänestäjillä on pakko olla vapaassa maassa oikeudet tarkkailla vaalilupausten toteutumista. Pelkkä hallituksen vakuutus siitä, että toteutettu on, ei riitä.

On varsin laiha lohtu, että kansanedustajat pääsevät dokumenttiin käsiksi. Oppositio on tehnyt Suomessa varsin selväksi, että he välittävät pelkästään Suomen edusta. Hallituskin on varmaan suurin piirtein näillä linjoilla. Itse haluaisin tietää, miten vakuussopimus huomio kreikkalaisten tilanteen ja miten paljon Suomi on änkenyt palikoita Euroopan talouden rattaisiin. Kukaan ei nyt pääse tarkastamaan dokumentteja kriittisesti tästä näkökulmasta ilman, että hänellä olisi oma puolueensa lirissä, jos jotain epäilyttävää on dokumenttiin päässyt.

Salailu implikoi aika selvästi sitä, että on jotain, mitä salailla. Onko salaisuus se, että vakuudet ovat täysin mitätön sisäpoliittinen kikkailu? Vai onko salaisuus se, että Kreikka on todella liemessä, jos yrittää joskus lähitulevaisuudessa irtautua eurosta? Mihinkään näistä ei saa oikeaa vastausta ilman oikeita dokumentteja.

Ei näin. Ei todellakaan näin.

Kuvalähde: Muokkattu “SECRET” stamp by RestrictedData, CC By 2.0

Maanviljelyn osuus Suomen nykyisestä taloudesta on hämmentävän pieni. Siitä huolimatta, kun puhutaan haja-asutusalueiden tulevaisuudesta keskustelu kääntyy heti maanviljelyyn. Suomalaisista n. 4 prosenttia elää maataloudesta. Maaseutumaistenkin kuntien ihmiset eivät ole edes suurimmalta osin maanviljelijöitä. (1)

Samalla usein kuvitellaan, että ihmisiä oltaisi pakottamassa maalta kaupunkeihin. On kuitenkin turha kuvitella, että nykyiset toimet oikeasti tähtäisivät tähän. Meillähän tasataan kuntien tuloja niin, että käytännössä rahaa ohjataan maaseudulle. Samalla esimerkiksi maataloustuet ovat erittäin merkittävä tulonsiirto maaseudulle – vaikkakaan ei tietenkään kaikille maalla-asuville. Se, miksi ihmiset pakkautuvat kaupunkeihin, johtuu maailmanlaajuisista megatrendeistä. Kun vertaa asuntovuokria näyttää selvältä, että Suurin osa ihmisistä haluaa asua kaupungeissa. Syy voi tietysti olla parempi työpaikka ja opiskelumahdollisuudet, mutta aika luonnollisesti tällaiset ovat parempia isoissa väestökeskittymissä. Vähän hävyttömästi kärjistäen: Mitä me olemme sanomaan ihmisillle, että he eivät saa muuttaa kaupunkeihin?

Ympäristö on minulle vihreänä oikeasti tosi, tosi tärkeä asia. Esimerkiksi autolla kaahailu on niitä asioita, joita meidän on jotenkin onnistuttava vähentämään. Vähentäminen ei onnistu pelkällä toivomisella vaan siihen tarvitaan myös keinoja. Polttoaineverotus taitaa olla tällä hetkellä ainoa todellinen tapa tähän vähentämiseen. Tietullit ovat tuloillaan ja Vihreät ovat niitä kannattaneet jatkuvasti niin, että polttoaineen kulutuksen verotus kohdistuisi nimenomaan kaupungissa asuviin TAI niihin jotka ajavat ympäryskunnista töihin isoon kaupunkiin.

Mistä päästäänkin ehkä tärkeimpään huomioon tässä keskustelussa:

On kaksi erillistä ihmisryhmää, jotka usein yleistetään maalaisiksi:
a) ihmiset jotka elävät ja työskentelevät maalla
b) ihmiset jotka nukkuvat yönsä maalla ja ovat päivät kaupungissa töissä.

Nykyiselläänhän meillä on isoimpien kaupunkien ympärillä ympäryskuntia, jotka ensin onnistuvat houkuttelemaan parhaat veonmaksajat isoista kaupungeista pois ja sitten suhtautuvat todella viileästi kunnolliseen seudulliseen taakanjakoon. Tietenkin voimakkaista muuttoliikkeistä syntyy ongelmia myös ympäryskuntiin, kun pitää rakentaa kouluja ja päiväkoteja hirveällä vauhdilla. Mutta investointejahan tällaiset oikeasti ovat: hyvät veronmaksajat kyllä jäävät. Isoissa kaupungeissa ei tämäkään ole taattua.

Ympäryskuntien pendelöijät usein ajatellaan keskustelussa “maalaisiksi” mutta eiväthän he sellaisia ole. Aiheesta kirjoitti aika osuvasti kaikkia keskustelijoita tasapuolisesti kritisoiva Teppo Eskelinen Voimassa kirjoituksessaan Kuntauudistus – tarina tähän mennessä.

Maaseudulla on tietenkin tärkeää annettavaa myös vihreälle yhteiskunnalle. Luomu on ihan kivaa ja hajautettu energiantuotanto myös. Kummatkin näistä työllistävät kuitenkin nyt varsin vähän ihmisiä. Vaikka nämä alat moninkertaistuvat varmaan jatkossa, eivät kaikki saastuttavat tai nykyisellään vähän tehottomat työpaikat taida korvaantua.

Ei taida olla realistista, että palveluyhteiskuntakehityksen myötä maaseudun väkiluku saataisi pidettyä niin korkealla kuin se nyt on. Aika merkittävä osa ihmisistä joutunee siirtymään kaupunkeihin. Tätä voidaan politiikalla vähän jarrutella, mutta aika pieneksi se jäänee.

Jos haluaa vähän ulkopuolista perspektiiviä aiheeseen ajatelkaapa tätä: Suomessa on nykyisellään aika paljon kriisiytyneitä pieniä kaupunkeja, joiden suurimmat työllistäjät olivat aiemmin savupiipputeollisuutta. Nyt tehtaan suljetaan ja tuotanto siirtyy halvemman työvoiman maihin. Pitäisikö tätä muutosta jarruttaa tukemalla tällaisia kaupunkeja kovin paljon? Mistä rahat tähän toimintaan otettaisi?

Kysymys on samanlainen kuin mitä maaseudun suhteen on aiemmin tehty. Osittain on varmaan reilua inhimillisistä syistä jarruttaa muutosta ja koittaa keksiä korvaavia elinkeinoja, mutta toisaalta varmaan ihan koko suurta trendiä ei voi kääntää. Osittain pitää myöntää, että ihmiset varmaan joutuvat lähtemään työn perässä muualle.

Teorissa – unohtaen sen, että ihmiset ovat jo jossain ja on varmaan inhimillisesti reilua pitää muutosten vauhti jotenkin kohtuullisena – on selvä, että ihmiset saavat asua ihan missä vain kunhan a) maksavat haja-asumisesta aiheutuvat kustannukset itse ml. palveluiden yms tuottamisen kalleudet b) maksavat saastuttamisestaan.

Jos elämä vaatii autoilua, pitää siitä olla valmis maksamaan. Kaikki eivät nimittäin voi tulevaisuudessa vapaasti autoilla, joten jotenkin asiaa pitää hallita. Maksaminen on aika tehokas tapa jakaa taakkaa.

 (1) Jos ette usko minua, uskokaa Tilastokeskusta: “Maaseutumaisissa kunnissa on vain 15 prosenttia maamme työpaikoista, väestöstä niissä asuu 20 prosenttia. Näiden kuntien elinkeinorakenne on kaksihuippuinen: maatalouden osuus työpaikoista on vieläkin keskimäärin runsas 20 prosenttia, yhteiskunnallisten palvelujen osuus noin 25 prosenttia. Edelleenkin joissain maaseutumaisissa kunnissa maatalouden osuus työpaikoista on yli 50 prosenttia. “

Kirjoittelin melko pikaisesti tietoyhteiskunnasta ja Vihreiden valmisteilla olevasta periaateohjelmasta.

Kirjoitus on luettavissa Vihreiden periaateohjelman blogissa.

Eeppinen perjantai

Puolustusvoimien leikkaukset ovat herättäneet suuren keskustelun. Kannatan itse normaaleissa oloissa leikkaamista, sillä minun on vaikea nähdä, että saisimme kaikille euroillemme vastinetta puolustusvoimista. Uskon tavallisen turvallisuuden olevan enemmän kiinni Suomen harjoittamasta ulkopolitiikasta ja ehkä vielä tavallisemmissa oloissa esimerkiksi poliisin rahoituksesta. Epäilen myös, että puolustusvoimat on tehnyt itsestään heikomman sitoutumalla jokaisen maan neliömetrin puolustamiseen.

Perussuomalaiset hyökkäsivät eduskunnan kyselytunnilla heikennyksiin mm. esittämällä, että varuskunnat pitävät yllä maanpuolustustahtoa. Typerämpää argumenttia en ole vähään aikaan kuullut. Kukaan ihminen missään maassa ei ole koskaan puolustanut maataan puolustusvoimien puolustamiseksi. En siis oikeasti jaa tässä perussuomalaisten huolia.

Pätevämpi kysymys olisi mielestäni ollut, onko puolustusvoimien leikkaaminen perusteltua taloudellisesta näkökulmasta juuri nyt. Kysyntälamassa ei pidä leikata, koska ongelma on kysynnän luomisessa. Kuluttajien kysyntää ei voi suoraan nostaa valtion toimin, yritysten kysyntä riippuu muista talouden toimijoista ja viennistä, joten jäljelle jää julkisen sektorin kysyntä. Siihen voidaan vaikuttaa lisäämällä valtion tai kuntien menoja. Tai sitten voidaan tehdä päinvastaista – eli leikata, mikä on jokseenkin typerää. Elvyttämisen mantra on nyt kuitenkin hallitukselta unohtunut.

Kun eri ihmisten lempikohteita aletaan leikata, on varmasti tiedossa argumentaatiota, joka lähtee leikkausten haitallisuudesta. Tiedämme kuitenkin varsin hyvin, että esimerkiksi Kokoomukselle puolustusvoimien leikkaukset ovat merkittävä ideologinen kysymys. Nyt luodaan merkittävä ennakkotapaus hallituksen toimintaan. Jos jokin hallitusohjelmassa sovittu (tai muukaan) leikkaus olisi voinut kaatua Kokoomuksen vaatimuksesta, puolustusvoimien leikkaukset olisivat olleet aika korkealla veikkauslistassa. On sataprosenttisen varmaa, että Kokoomus tulee kertomaan hallituskumppaneilleen, että heidän on hyväksyttävä suuria leikkauksia “heidän omilla” sektoreillansa, koska Kokoomuskin on niellyt valtavat leikkaukset omalla sektorillaan.

Jonkinlaisessa teoreettisessa tilanteessa voisi myös ajatella, että varuskuntia lakkautettaisi ja rahat siirrettäisi johonkin kokonaistaloudellisesti kannattavampaan.  Tällä hetkellä asenneilmapiiri (kts esimerkiksi Vapaavuoren blogikirjoitus eiliseltä) ei kuitenkaan tähän taida joustaa. Raha mennee valtionvelan lyhentämiseen, mikä ei tietenkään auta kysyntää yhtään.

Hallituksen puolustukseksi on myönnettävä, että leikkausten kärki ei iske ihan vielä. Kuitenkin epäilen, että ainakin muutaman kunnan taloustilanne horjahtaa jo nyt: asuntojen hinnat putoavat ja yrittäjien pako alkaa ainakin jossain määrin. Valtion on siis syytä tukea kuntia erittäin merkittävin taloudellisin panoksin välittömästi. Näin karkeasti voisi arvioida, että avun olisi oltava muutamien vuosien ajan melkein samalla tasolla kuin yksittäisen varuskunnan hinta.

Toinen puolustus voi myös olla se, ettei puolustusvoimia voi leikata tässä maassa kuin poikkeusoloissa. Puolustusvoimilla on erittäin vahvat siteet päättäjiin ja yksittäisenkin varuskunnan taloudellinen vaikutus vaikkapa yksittäisen kansanedustajan vaalipiiriin voi olla varsin suuri ainakin äänestäjien mielestä.

Meidän kysynnästä huolestuneiden pitää pitää lippua korkealla myös silloin, kun leikkaukset kohdistuvat meille epämieluisiin kohteisiin. Muuten argumenttimme ei ole niin rehellinen ja aito kuin se voisi olla. Jos seuraavan kerran puolustamme vaikka ympäristönsuojelun rahoitusta kysyntään perustuvilla argumenteilla, voi argumenttimme olla epäaito.

Nyt siis kaikki voimat siihen, että valtio tulee nyt kärsivien avuksi. Kunnolla!

Jos kaverisi tulisi pyytämään sinulta kymmentä tuhatta euroa, saattaisi sinulle tulla mieleen muutama kysymys ennen pyyntöön suostumista. Päähän saattaisi paukahtaa esimerkiksi seuraavat kysymykset:

• Mitä sinä saat rahojen vastineeksi?
• Onko sinulla oikeasti kymppitonni tarjottavaksi hyvällekään kaverille?

Saattaisi jäädä kymppitonni saamatta.

Toisin kävi kuitenkin Sauli Niinistölle. 39 ihmistä (1) vastasi myöntävästi, kun Niinistö tuli kolkuttelemaan 10 000 euron rahapyynnön kanssa. Mitähän kyseiset tyypit mahtoivat vastata kysymyksiin? Rahaa epäilemättä porukalta löytyi. Entäs sitten vastikkeellisuus?

Yleensähän vaaleissa rahan lahjoittaminen suuremmissa määrin vaikuttaa vähintään kahdella tavalla:

• Rahalla voi saada itselle mieleisen ehdokkaan läpi.
• Rahalla voi ehkä ostaa itselleen vaikutusvaltaa. Ehdokasta varmaankin kiinnostaa tietää, miten rahaa saisi jatkossakin, joten ovet ovat varmaan auki lahjoittajalle enemmän kuin tavalliselle kansalaiselle.

Presidentinvaalien kohdalla on varmaan myönnettävä, ettei todellista vaikutusvaltaa ehkä synny niin paljoa, että ihan aidon vaikutusvallan ostaminen olisi kovinkaan mielekäs syy lahjoittamiseen. Tietenkin voi olla, että voihan sitä silti kuvitella ostavansa vaikutusvaltaa, vaikka sitä ei lopulta saisikaan presidentin heikkojen valtaoikeuksien vuoksi.

Politiikan rahoittaminen on merkittävä kysymys demokratian toiminnan vuoksi. Tavoitteena aika pitkään länsimaisissa demokratioissa on ollut jakaa valta tasaisemmin kuin se “luonnostaan” menisi. Rikkaimmalla on siksi vain yksi ääni samoin kuin kaikista köyhimmällä. Vaalirahoitus kuitenkin vääristää tätä kaavaa ja antaa käytännössä rikkaammalle suuremman vaikutusvallan kuin köyhimmälle.

Meille tavallisimmen köyhille ihmiselle 10000 euroa on valtavan iso summa. Noin suuren summan lahjoittaminen olisi puhtaasti mahdottomuus meistä useimmille. Ihan pieni ongelma näin suurissa lahjoituksissa ei ole myöskään se, minkälaisen kuvan ne aiheuttavat. Tärkeitä päätöksiä tekevien ihmisten pitää olla paitsi puhtaita myös näyttää puhtailta. 

Yhteiskuntamme on kehittänyt tähän mennessä muutaman tavan suojautua vaalirahoituksen aiheuttamaa vallan epätasaista jakaumaa vastaan. Näistä pääasiallinen on puoluetuki, jolla eduskuntapuolueet voivat rahoittaa suurimman osan toimintaansa eivätkä näin ole täysin lahjoittajien armoilla. Puoluetuki ei ole suosittua, mutta se on merkittävin rahan valtaa vähentävä tekijä suomalaisessa politiikassa. Suomessa vaalirahoituslaki asetti myös joitakin tarpeellisia ehtoja yksittäisen lahjoituksen suuruuteen ja lahjoitusten avoimuuteen.

Parannukset vaalirahoituslakiin olivat hyviä. Niinistön lahjoittajien lista kuitenkin osoittaa, että vaalirahoituslakia pitäisi viedä vieläkin tiukempaan suuntaan.

Kaksi mahdollista keinoa:

• Lahjoituskatto: Laskea yksittäisen kansalaisen lahjoitusten sallittua kokoa
• Kulukatto: Luoda katto kampanjan kuluille

Melko suuri ongelma tällaisissa järjestelyissä ovat mahdollisuudet kiertää rajoituksia. Lahjoituskaton voi kiertää jakamalla rahat esimerkiksi puolison kautta. Kulukatto taas kärsii kulujen mittaamisen vaikeudesta. Esimerkiksi puoluetoimintaa voi olla vaikea erottaa yksittäisestä kampanjasta.

Tärkeintä minusta olisi tunnustaa kiertämisen mahdollisuus. Nelihenkinenkään perhe ei voi lahjoittaa kuin 4 kertaa lahjoituskaton. Kulukattoa taas ei taida saada ihan ruudinkestäväksi. Siksi minusta olisi tärkeintä keskittyä lahjoituskaton laskemiseen.

Mutta mistä sitten rahat kampanjointiin? Isolta joukolta kansalaisia pieninä summina. Tästä Pekka Haaviston kampanja näyttää hyvää esimerkkiä:

Pienlahjoitukset eivät luo vastaavaa ongelmaa kuin suurlahjoitukset. Vaikka Haavistoa varmasti jatkossa ehkä kiinnostaisikin tietää, saako hän lahjoituksia, ei hänen tarvitse mielistellä muutamaa rikasta henkilöä. Riittää kun hän mielistelee sitä valtavaa joukkoa, joka on hänelle lantteja jaellut. Tämä porukan etuja tuskin voi erottaa tavallisesta kansasta, joten Haaviston on vain pakko olla hyvä presidentti koko kansalle. Ihan niin kuin asian pitäisikin mennä.

Niinistön kampanja taas nojaa huomattavasti enemmän muutamiin suuriin lahjoittajiin. Presidentti on niin heikko Suomessa, etten usko tästä oikeasti aiheutuvan valtavasti haittaa kellekään. Tilanne pitää kuitenkin korjata ennen kuin todellisia ongelmia syntyy. Todettakoon myös, että Niinistö toimii täysin laillisesti eikä lahjoittajien moraalissakaan minusta ole mitään väärää. Haavistokin on voinut saada ensimmäisen kierroksen jälkeen suurempia lahjoituksia. Toiveeni on, että järjestelmä muuttuu.

Jotain voidaan tehdä kuitenkin parempaa järjestelmää odotellassa. Suosittelen kaikkia Haavistoa symppaavia lahjoittamaan pienen pienen summan Haaviston kampanjaan. Pienistä summista tulee suuria, minkä voi nähdä viime aikaisista lahjoituksista:

(1) Niinistön ennakkoilmoitus ehdokkaan vaalirahoituksesta – Presidentinvaalit 2012:

10 000 euroa Niinistölle lahjoittaneet: Aarne Aarnio, Heimo Aho, Ilkka Brotherus, Peter Fägernäs, Stig Gustavson, Tapio Hakakari, Harry Harkimo, Kyösti Heikkilä, Erkki Helaniemi, Ilkka Hiidenheimo, Jukka Härmälä, Matti Kaarnalahti, Olli-Pekka Kallasvuo, Juha Kokkila, Ilpo Kokkila, Seppo Kukkola, Heikki Lehtonen, Veikko Lesonen, Marjo Miettinen, Juha Mikkonen, Jari Paasikivi, Jyri Paavola, Pekka Pere, Rauno Puolimatka, Jarmo Rinta-Jouppi, Heikki Salmela, Teemu Selänne, Karl Sjöblom, Seppo Aatos Sjöblom, Juhani Sjöblom, Heikki Tavela, Jorma Terentjeff, Antero Toivonen, Tarja Toivonen, Ari Tolppanen, Hannu Turunen, Heikki Vaiste, Tomi Vannas ja Juha Vidgren.

Yleiset tunnelmat vaaleista


Onko presidentinvaaleihin liittyvässä mouhkaamisessa mitään järkeä nähden presidentin valtaoikeuksiin? Ei todellakaan ole. Myöskään presidentinvaaleihin liittyvä arvokeskustelu ei ole nähdäkseni tuonut mitään erityisen hyvää suomalaiseen keskusteluun.

Olen myös viime päivinä tullut vakuuttuneeksi siitä, että vaalijärjestelmämme ei ole täydellinen presidentinvaalien kohdalla. Jos haluaa käyttää äänensä mahdollisimman edes kohtuullisen tehokkaasti, pitää vaaleissa taktikoida. Esimerkiksi punavihreämpää presidenttiä kaipaavan kannattaa kenties vaihtaa ääni Arhinmäeltä Haavistolle vain siksi, että Haavistolla on jonkinlaiset mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle. Samaan tapaan Haavistoon positiivisesti suhtautuvan Niinistön kannattajan kannattaisi jopa harkita ääntä Haavistolle, kun Niinistön toisen kierroksen paikka on varma.

Tällainen taktikointi ei ole hyvän vaalijärjestelmän puitteissa tarpeellista. Helpommin asia hoituisi esimerkiksi siirtoäänivaalijärjestelmässä, jossa jokainen äänestäjä voisi merkitä äänestyslappuunsa ehdokkaat paremmuusjärjestyksessä. Samalla säästyttäisiin toisen kierroksen vaivasta.

Näissä presidentinvaaleissa on melkein täydellisesti pystytty ohittamaan poliittiset sisällöt. Tähän on syynä osittain se, että presidentin valtaoikeukset ovat niin epäselvät ja pienet, ettei oikein mistään saa kunnolla kiinni. Osittain syynä on myös media, joka keskittyy vain “hevoskilpailuun” – siihen kuka johtaa ja minkälaisilla manöövereillä ehdokkaat muka pelaavat toisiaan vastaan. Voi olla, että suomalaiset toimittajat ovat vähän liian suoraan uutisoinnin tavat Yhdysvaltain presidentinvaaleista samalla unohtaen suomalaisen politiikan paljon pienemmän mittakaavan.

Överimmän esimerkin liiallisten intentioiden hakemisesta voi bongata Ylen Matti Virtasen kirjoituksesta Mediapeli kiristyy:

Vasemmistoliiton ehdokkaan avioliittokaan ei ole sitä miltä se näyttää. Ensi näkemältä kyseessä on yksinkertainen vaalitemppu, jolla Ärhinmäki yrittää tasoitella ärhäkkää imagoaan. Todellisuudessa asian uutisointia ohjattiin vihreiden kampanjatoimistosta: kun Arhinmäki esitetään pikkuporvarillisen sovinnaisessa valossa, Pekka Haavistosta tulee uskottavampi vaihtoehto instituutioita vieroksuville radikaaleille.

Toivottavasti näiden vaalien jälkeen herää aitoa keskustelua siitä, onko näissä vaaleissa ollut yhtään mitään järkeä. Minusta presidentti-instituutio on syytä lopettaa mahdollisimman pian. Toivon, että näemmä nyt toiseksi viimeiset presidentinvaalit. Miksei viimeiset? Epäilen, ettei suomalaisessa poliittisessa syklissä ole mahdollisuuksia nopeampiin perustuslain muutoksiin.

Äänestyssuositus: Pekka Haavisto

En pidä näitä vaaleja ihan turhina. Äänestää kannattaa suurinpiirtein yhtä paljon kuin kaikissa vaaleissa (*). Presidentilläkin on vielä joitain vallanrippeitä, presidentti voi ehkä vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja ainakin vaikuttaa Suomen ulkopolitiikkaan.

Äänestän näissä vaaliessa Pekka Haavistoa. Haavistoa kannattaa äänestää sekä taktisista syistä sekä siitä yksinkertaisesta syystä, että Haavisto on paras ehdokas.

Haavisto on minusta harvinaisen hyvä henkilö nimenomaan presidentiksi. Kokemukseni Haaviston kanssa toiminnasta ovat täydellisen positiivisia. Haavisto on niitä harvoja ihmisiä, jotka tulevat toimeen erittäin paljon itsensä erimieltä olevienkin kanssa. Haavistosta on helppo pitää paljon hyvinkin lyhyen tapaamisen perusteella. Tällainen seikka voi tuntua pikkutekijältä, mutta on myönnettävä, että presidentin rooli nykyisellään liittyy aika paljon erilaiseen edustamiseen. Suomi Haaviston edustamana tekisi takulla hyvän vaikutuksen muihin ja antaisi meille siis hiukan paremman mahdollisuuden vaikuttaa maailman tapahtumiin Suomen ulkopuolella.

Poliittisesti uskon Haaviston ajavan järkevää ulkopolitiikkaa. Rauhan rakentajana Haavistossa on potentiaalia viedä Suomen ulkopolitiikkaa isoja askelia eettisesti kestävämpää kohti.

(*) Eli ei juuri yhtään henkilötasolla. Vaikuttaa voi lähinnä vaikuttamalla omaan ystäväpiiriinsä ja sittenkin taitaa olla enemmän kyse epärationaalista vaikuttamisen kokemuksesta.

Kuvalähde: Horse racing event by tpower1978, CC BY 2.0

Tämä mielipidekirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 18.12.2011.

Päätoimittaja Jouko Jokinen 16.12.2011 kirjoitti pääkirjoituksessaan Ylen rahoituksen tulevaisuudesta. Kirjoituksessa annetaan kovin värittynyt kuva suunnitelluista muutoksista. Kirjoituksessaan Jokinen väittää, että veronmaksajat eivät ole tyytäväisiä uudistukseen, jossa asuntokohtaiset tv-lupamaksut korvataan jokaista koskevalla yleisellä maksulla, joka on köyhille pienempi kuin rikkaalle.

Erityisesti kirjoituksessa ollaan huolissaan rehellisten perheiden kasvavasta taakasta. Voiton puolelle jäävät sinkut ja yksinasujat hän mainitsee, mutta jää väistämättä sellainen tunnelma, ettei tämä porukka ole niin rehellinen maksujen kanssa. Uskaltaisin epäillä, että melkoinen joukko rintamamiestalon mummoja on Jokisen kanssa erimieltä. Tyytyväisiä uudistukseen lienevät myös televisiolliset pienituloiset, joiden maksutaakka pienenee merkittävästi. Samalla maksajiksi saadaan kaikki pelkän netin välityksellä Ylen tuotantoa seuraavat, mikä lienee kaikkien nykyisten maksajien mielestä oikeudenmukaista.

Pelkkien muuttuneiden maksajien lisäksi, on tärkeää pohtia, kenen kuuluisi oikeudenmukaisesti maksaa kuluttamastaan mediasta enemmän ja kenen vähemmän. Yksinasuva ja perheellinen kuluttavat varmaan keskimäärin yhtä paljon Ylen palveluita, joten on reilua, että kummatkin ryhmät maksavat yhtä paljon. Köyhän on vaikeampi maksaa niin paljon palvelusta kuin rikkaan, joten köyhimmille on saatava jonkinlaisia helpotuksia maksuun. Nykypäivänä Ylen toimii radiossa, netissä ja telelevisiokanavilla. Lähes jokainen suomalainen käyttää siis jonkin verran Ylen palveluita, joten on melko oikeudenmukaista, että jokainen joutuu palvelusta maksamaan. Kaikki nämä kriteerit toteutuvat uudessa Yle-verossa paremmin kuin nykyisissä tv-lupamaksuissa.

Jokisen kirjoituksesta paistaa läpi yksityisen sektorin huoli julkisen sektorin kilpailijan rahoitusaseman vakiintumisesta ja huoli Ylen laadukkaan toiminnan jatkumisesta. Esimerkiksi Ylen verkkosatsauksiin Jokinen ei ole tyytyväinen, mikä on mielenkiintoista, sillä esimerkiksi Ylen Areena on kovin suosittu ja pidetty verkkopalvelu. Se on itseasiassa merkittävästi parempi kuin yksityisen sektorin vastaavat palvelut Suomessa. Ylen pitää palvella ihmisiä niillä välineillä, mitä on kansa käyttää. Onneksi muutosvastaiset äänet eivät estäneet Ylen siirtymää radiosta televisioon aikoinaan ja onneksi ne eivät nytkään näytä estäneen teknologian muutosten mukana kulkemista.

Suomessa on aina tilaa hyvälle medialle. Maahan mahtuu hyvä itsenäinen julkisesti rahoitettu Yle ja paljon yksityisesti rahoitettua mediaa. Ei puolusteta saavutettuja etuja vaan tehdään järjestelmästä mahdollisimman reilu ja sitten kilpaillaan laadulla suomalaisten huomiosta. Se on kuluttajan ja kansalaisen etu.

Kuvalähde: TV HEAD By ElAlispruz, CC BY 2.0

Yksi vakavimpia ongelmia poliittiselle ilmapiirille on tällä hetkellä on poliittisen keskustelun sirpaloituminen. Ihmiset viestivät netitse ja muussa elämässä vain samalla tapaa ajattelevien kanssa. Vihreät juttelevat vihreille ja hommaforumilaiset hommaforumilaisten kanssa. Syynä tähän on varmaan älyllinen helppous: loputon vääntäminen perusasioistakin on aika kuluttavaa puuhaa.

Tästä sirpaloitumisen kulttuurista syntyy paljon ilmeisiä ongelmia. Yhteisen keskustelun puuttuessa todellisuuskäsitykset eriytyvät entisestään ja tämä taas vahvistaa erkaantumista entisestään. Kun maailma alkaa olla toisille musta, on se toisille keltainen. Ei ole ihme, että yhteisistä asioista päättäminen käy melko mahdottomaksi. Oman erityisen ongelman muodostaa radikalisoituminen, jossa oma kupla vahvistaa. Kun tarpeeksi häiriintynyt ihminen löytää tarpeeksi häiriintyneen kuplan, voi seurauksena olla pahimmillaan väkivaltaa.

Viime viikon New Yorkerin Political Scene -podcastissä nykyinen kongressiedustaja Barney Frank tuo kuitenkin esiin yhden puolen sirpaloitumisessa, mitä en ole itse aiemmin aihetta käsitellessä tajunnut. Frank esittää mekanismin siitä, miten kulttuurin sirpaloituminen lisää poliittista apatiaa.

Ajatus kulkee suurin piirtein näin:

1. Ihmiset keskustelevat vain saman mielisten kanssa omassa turvallisessa kuplassa.
2. Kuplan yleinen mielipiteeksi muodostuu, että politiikassa pitäisi tehdä X.
3. Kuplan jäsenet tapaavat vain ihmisiä, jotka kannattavat X:ää. 
4. Kupla alkaa uskoa, että kaikki ihmiset kannattavat X:ää.
5. Poliittisesti X ei kuitenkaa etene, kun kansan enemmistö ei kannata X:ää. Usein tämä johtuu siitä, ettei heille ole juuri asiasta puhuttu.
6. Kupla turhautuu. “Enemmistö kansasta selvästi kannattaa X:ää, mutta poliitikot eivät saa sitä aikaiseksi!”. Kutsutaan tätä vaikkapa Frankin paradoksiksi.
7. Kupla muuttuu poliittisesti apaattiseksi.