Heikki Sairanen

Category: Yleinen

  • Kuinka rahat jaetaan reilusti?

    Aiempi kirjoitukseni ruuan arvonlisäveron alentamisen epäreiluudesta aloitti ihan hyvän keskustelun siitä, mikä oikeastaan on reilua.

    Osa ihmisistä oli sitä mieltä, että on ylipäätään väärin laittaa ihmisryhmien etuja vastakkain. Ajatus on minusta naivi, sillä käytännössä kuitenkin niukkojen resurssien jakaminen tarkoittaa sitä, että jonkun saadessa joku muu jää paitsi. Vaikka uskoisikin, että nyt olisi hyvä valtion kuluttaa vähän enemmän rahaa, isompikin läjä rahaa pitää aina jakaa jotenkin.

    Lisäksi huomasin keskustelun kuluessa, että olemme niin tottuneet suhteuttamaan asiat ihmisten tuloihin, että monen mielestä arvonlisäveron alennus on riittävän hyvä, koska suhteessa tuloihin köyhä saa siitä enemmän kuin rikas. Ikään kuin köyhän pitäisi tyytyä pienempään summaan rahaa, koska on köyhä.

    Myönnän kuitenkin, että verojärjestelmä on kokonaisuus ja progressiota ei pidä vaatia kaikkiin toimiin. Yhtälailla kannattaa kuitenkin kokonaisuudessakin ymmärtää, mitä palaset tekevät ja poliitikon ymmärtää, mitä intressejä palvelee, jos ajaa jonkun palasen suurentamista tai pienentämistä.

    Päätin nyt vielä käydä taisteluun alla olevan kuvan muodossa. Taustalla olevaan laskentaan ja lähteisiin voi tutustua Google Drivesta. Lähteiden vanhuuden ja mahdollisimman yksinkertaisen esityksen vuoksi lukuihin kannattaa suhtautua suunta-antavina.

    rahat

     

    Kuvalähde: kuva, TaxCredits.net, CC By 2.0. Infografiikka oma.

  • Ruuan alennettu arvonlisävero auttaa rikkaita enemmän kuin köyhiä

    Suomen yleinen arvonlisäveroprosentti on 24 %. Joillekin tuotteille on kuitenkin tehty veroon poikkeamia. Näistä yksi suurimmista on ruuan 14 % kanta. Ruuan arvonlisäveron alentaminen oli yksi Keskustan suurimpia tavoitteita viime hallituksessa ja se siten tietenkin toteutettiin. Mitään järkeä siinä ei ollut silloinkaan eikä ole nyt.

    Ruuan arvonlisäverotuksesta alennetusta kannasta pitäisi luopua ja ehkä siitä luopuminen olisi vähiten pahaa politiikkaa, mitä hallitus voisi nykyisessä talouskurjimuksessa tehdä. Ja jos rahat ohjattaisiin köyhempiä tukevaan toimintaan vaikkapa edes puoliksi, voisi hallituksen sanoa suorastaan tehneen hyvää.

    Jaakko Stenhäll ja me muutamat muut kokosimme viimeisen Kotitalouksien kulutusmenot kotitaloutta kohti tuloviidenneksittäin 2006 taulukon pohjalta seuraavan kuvaajan:

    1011602_414516445347032_1446920902_n

    Taulukosta näkee siis, montako senttiä yhdestä ruuan arvonlisäveron alennukseen käytetystä eurosta menee alimmalle ja ylimmälle tuloviidennekselle. Luvut ovat selvät alin tuloviidennes saa 13 senttiä ja ylin tuloviidennes saa 26 senttiä loput menevät sitten siihen välille. Usein hämärretään puhumalla suhteellisista tuloista, mutta fakta on, että jos ruuan arvonlisäveron tuottamat edut katoaisivat kuluttajien kukkaroista vaikka viime vuoden osalta, eniten rahaa katoaisi rikkaiden kukkaroista.

    Kun ruuan arvonlisäveron alennusta pohjustettiin, puolustajat puhuivat kauniisti siitä, miten ruuan arvonlisäveron alentaminen auttaisi köyhiä. Auttaahan se, mutta se auttaa enemmän rikkaita. Kun vielä muistamme, että valtion verotulot pitää saada jostain, ollaan oikeastaan mallin äärellä, jossa otetaan köyhiltä ja annetaan rikkaille.

    On aika ilmeistä, että ei ole sosiaalisesti reilua, jos annetaan rikkaimmille 2 tikkaria ja köyhille 1 tikkari. Jostain syystä ruuan arvonlisäveron kohdalla melko vakavasti otettavat ihmiset tuntuvat kuitenkin kannattavan epäreilua jakoa, kun se tehdään vain tehdään ruuan kautta.

    Jos nykyinen hallitus ryhdistäytyisi tämän asian suhteen, voisi olla hyvä, jos ruuan arvonlisävero yhdenmukaistettaisiin muun verokannan kanssa ja osa lisääntyneestä tuloista jaettaisiin köyhemmille esimerkiksi alemman tuloveron kautta. Sosiaaliturvan varassa olevat ihmiset pääasiassa hyötyisivät jo pelkästään indeksien noustessa.

    Ruuan arvolisävero on mielenkiintoinen esimerkki politiikasta, jossa pelkkä hyvä tahto ei riitä. Politiikassa pitää myös arvioida valittujen keinojen toimivuutta, pelkästään hyvän ajatuksen kannattaminen ei riitä. Pitää katsoa tilastoja ja pitää arvioida keinojen toimivuutta kriittisesti.

  • Perussuomalaisuus kulkee työelämän muutoksen pelolla

    Miksi populistipuolueet nousevat Euroopassa kuin homeitiöt suomalaisissa kouluissa? Vastaus on itse asiassa perin yksinkertainen: ihmisiä pelottaa maailman muutos ja ei suinkaan syyttä. Käytännössä muutos kiteytyy työelämän muutokseen eli siihen, onko töitä vai eikö ole ja minkälaisia työt ovat. Muutosta ajavat voimat ovat nyt nousevassa järjestyksessä: automaatio, halpamaihin ulkoistaminen ja Eurokriisi.

    Vasemmistolla on ollut pitkään melkein monopoli työntekijöiden sydämiin. Demarien lupaus on ollut selvä: Sinä teet työtä, joten sinä saat palkkaa ja me hoidamme hyvät palvelut. Nyt tuo lupaus ei tunnu enää pelaavan. Työtä kyllä tehtäisi, mutta työtä ei ole. Usein työpaikka ehkä vielä on, mutta sen pysyvyys ei ole mitenkään taattu kellekään. Kalvava epävarmuus ei kuulunut sopimukseen. Sopimusrikon jälkeen on aika etsiä uutta sopimuskumppania.

    Ilman puoluetta pettyneen ja pelkäävän väen ei kuitenkaan tarvitse jäädä. Perussuomalaisten käyttövoima eivät ole työpaikkansa menettäneet, vaan ne jotka pelkäävät oman työpaikkansa puolesta. Perussuomalaisten lupaus on aikalailla palata takaisin siihen aikaan, kun demarien sopimus vielä piti. Perussuomalaisten viesti potentiaalisille äänestäjille on houkutteleva: Ongelma ei ole mikään abstrakti asia kuten työn muutos vaan päättäjien surkeus ja ulkoiset helposti torjuttavat uhat (esimerkiksi maahanmuuttajat, vihreät) ja mahdollisesti eräät symbolisesti maailman muutosta symboloivat asiat (esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain vastustus ja puolustusvoimien pönkittäminen).

    Miten vasemmisto on sitten vastannut populismin uhkaan? Vastaus on ollut mantra: ”Työ, työ, työ”. Mikään työn ylistämisen muoto ei jää käyttämättä. Urpilainen esimerkiksi on pitänyt työtä itseisarvona. Ikään kuin työ itsessään olisi tärkeää – ei sen päämäärä tai siitä saatu palkka. Hokema ei ole missään määrin riittävä vastaus populisteille. Se oma työpaikka on nimittäin ihan yhtä vaa’ankielellä, vaikka Urpilainen arvostaisi sitä monta kertaa joka hetki.

    Olisi aika luoda arvomuutosta, jossa työ ei olisikaan itseisarvo ja ihmisillä oli täysin työstä riippumaton arvo.  Demarien kaltaisen uskottavan tahon pitäisi puhua siitä, että ihmiset ovat juuri täsmälleen yhtä arvokkaita – oli heillä duuni tehtaalla tai ei. Olisi aika sanoa, että todellakin työntekijät ansaitsisivat parempaa kuin saamme, mutta meillä työntekijöillä – nykyisillä tai entisillä – on kunniamme, arvomme ja olemme 100 % tarpeellisia kaikki ihan riippumatta siitä, satummeko saamaan liian pienestä työpaikkapinosta yhden paikan omittua itsellemme vai emme.

    Demarit eivät tähän tule kuitenkaan pystymään, sillä työelämän muutoksen myöntäminen voisi karkottaa osan äänestäjistä ja erityisesti se voisi karkottaa ihmiset, jotka ovat päässeet työelämän ”maaliin” eli eläkkeelle. Eläkkeellä on täysin perusteltu syy olla ylpeitä omasta työurastaan ja joskus hieman irronnut kosketus niihin paineisiin, missä nykytyöntekijät painivat. Työn korostaminen on samalla eläkeläisten työuran kehumista. Siitä luopuminen on siis vaikeaa.

    Entä sitten Vihreät? Vihreille on ollut helpompi puhua työelämän muutoksesta, koska puolueemme ei ole niin syntynyt työelämän muodostamien arvojen ympärille. Työ ja ympäristö linkittyvät, mutta myös talouselämän haittapuolet ovat meille selvät. Tästä huolimatta emme aina onnistu osallistumaan keskusteluun, koska usein me näytämme ja tunnumme ulkopuolisilta. Meistä tulee työntekijöiden mielissä uhkaavan muutoksen symboli ja syy. Aikaansaatu mielikuva on tietenkin muiden puolueiden etu, joten sitä yleensä pönkitetään vähän joka puolelta. Katsokaa vaikka keskustelua rikkidirektiivistä, jossa pieni pääasiassa muiden puolueiden ajama tarpeellinen ympäristösäännös muuttui jokseenkin täysin Satu Hassin ansioksi ja syyksi Suomen viennin takkuiluun.

    Vähän samaa voi myös sanoa muutaman vuoden takaisesta prekarisaatiokeskustelusta. Siinä ulkopuolisuus tosin syntyi keskustelijoiden nuoresta iästä ja työväen enemmistölle jäi lähinnä mielikuva sukupolvesta, joka ei tahdo tehdä töitä tai oikeastaan mitään muutakaan. Mielikuva ei ollut oikea, mutta se oli helppo lyödä ja sitä oli helppo pönkittää. Samanlainen nuorten laiskuuteen keskittyvä puhetapa näkyy jatkuvasti vielä nykyäänkin ja se on jälleen yksi tapa vahvistaa käsitystä siitä, että uhka työelämälle on helposti torjuttava – lähinnä jonkinlaisena nuorison kurinpalautuksena. Tähän ovat muuten lähteneet mukaan myös demarit, joten siitä ei ole tullut erityisesti perussuomalaista valttikorttia.

    Perussuomalaisten kannatuksen vähentäminen ei ole minulle tärkeä päämäärä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että heistä tulee pitkäaikainen ilmiö, koska muutos demareissa tuntuu hyvin, hyvin epätodennäköiseltä. Vaatii meiltä muilta taas aika suurta tsemppaamista, että voimme poistaa ulkopuolisuuden imagon itsestämme.

    Tärkeintä olisi kuitenkin tehdä työstä järkevästi arvostettu asia. Jos työntekijällä on turvallinen olo ja työ ei tuntuisi ainoalta elämän sisällöltä, olisi meillä paljon enemmän liikkumavaraa myös hyväksyä työelämän muutokset ja jopa reagoida niihin.

    Kuvalähde: “A Workman’s death” by Aaron Escobar, CC BY 2.0

  • Teknologinen murros ja politiikka

    Ville-Veikko Mastomäki ja Jaakko Stenhäll julkaisivat torstaina mielenkiintoisen pikkupamfletin Teknologinen murros ja politiikka. Pamfletti on erittäin hyvä luettava ja stimuloi mukavasti omaa ajattelua robotiikasta ja sen tietämillä olevista aihepiireistä.

    Teknologian kehityksen kiihtyessä robotit ja muu teknologia tulevat syrjäyttämään ihmisiä entistä suuremmasta määrästä töistä. Toisin kuin aiemmin historiassa, nyt haasteeksi muodostuu se, että työvoimalla ei riitä paikkaa, mihin karata, kun muutkin rutiininomaisemmat työt tulevat automatisoitua samanaikaisesti. Kirjoittajat esittävät tämän jälkeen erilaisia keinoja sopeutua muutokseen.

    Kirjan ehkä parasta antia on hevosanalogia: käykö ihmisille samoin uuden teknologian kanssa kuin hevosille? Hevosethan olivat erittäin tärkeä ihmisten apu suuren osan kirjoitettua historiaa. Sitten tulivat polttomoottorit ja siihen loppuivat hevosten työt. Sittemmin hevosille on löydetty enää töitä, joissa ei niinkään arvosteta hevosten tekemää työtä ja hevosten määrä onkin romahtanut. Nykyään hevoset ovat vain ihmisten huvitus, joissa tärkeää on vain se, että hevoset käyttäytyvät kuin hevoset. Analogia on hyvä pyöriteltävä. Allan Seuri näyttää olevan samaa mieltä kanssani.

    Olen ehkä kirjoittajien kanssa kuitenkin eri mieltä siitä, minkälaista teknologian kehitykseen liittyvä muutos on. Uskon siihen, että muutos on enemmän hallittavissa kuin kirjoittajat ajattelevat. Kirjoittajat pyrkivät kumoamaan vetoamisen historiaan sillä, että ”nowhere to run” on ennen kokematon faktana – en ole täysin vakuuttunut argumentista. Työpaikkoja syntyy, työpaikkoja kuolee. Kirjoittajat argumentoivat, että syntyminen hidastuu ja kuolemat lisääntyvät ja muutos kiihtynee.

    Minusta on olemassa sellainenkin vaihtoehto, että eksponentiaalinen teknologian kehitys ei johda eksponentiaalisesti muuttuvaan työelämään. Tietotekniikka näyttää kiistämättä kehittyvän Mooren lain mukaan eli transistorien määrä näyttää kaksinkertaistuvan kerran kahdessa vuodessa ja esimerkiksi laskentateho näyttää nousevan suurin piirtein samassa vauhdissa. Minusta on kuitenkin merkkejä siitä, että ihmisyhteisöt eivät kykene ottamaan teknologian kehityksestä niin paljoa irti. Jos laskentateho nousee kaksinkertaiseksi, ei se tarkoita yrityksen toimivan juuri sen nopeammin useimmissa tapauksissa. Varmaankin uusi rauta avaa uusia mahdollisuuksia ohjelmistoille, mutta niiden käyttöönotossa on aina sellaista ihmisiin ja sopimuksiin liittyvää hitautta, jotka antavat ihmisille hiukan lisää aikaa sopeutua. Matematisoidaanpa väite: teknologian jotkut osat kehittyvät eksponentiaalisesti ja tehoista saadaan irti hyötyä vain logaritmisesti. Lopullinen muutos voi olla siis lineaaristakin.

    Luotan itse aika paljon näihin hitauksiin. On kuitenkin ihan totta, etteivät ne välttämättä pelasta meitä hetkellisiltä suurilta muutoksilta. Voi olla, että joskus saadaan suuria teknologisia loikkia aikaan joillakin sektoreilla. Vaikkapa pankkivirkailijoiden kilpailu nettipankkeja vastaan on aika ilmeinen esimerkki siitä, miten nopeasti muutos voi sattua joihinkin aloihin.

    Kirja esittää aika monissa vaiheissa esimerkkinä robotiikan hurjasta kehityksestä kuuluisan itseohjaavan Google-auton, joten käytänpä minäkin sitä esimerkkinä selittääkseni, mitä tarkoitan. Googlen auto on tietenkin hurja teknologinen saavutus. Toisaalta maanpinnalle palauttava fakta on, että Google-autoa ei myydä kuluttajille, Google-auto ei todennäköisesti pärjäisi vielä Suomen lumen kanssa ja Google-autoa ei nykyään käytä vielä kuin joku muutama testaaja. Ajatellaanpa klassista Rogersin innovaatioiden leviämisen mallia:

    Diffusion_of_ideas.svg

    Google-auto –innovaation levinneisyys olisi Suomessa jossain vähän vasemmalla puolella innovators –ryhmää.

    Todennäköisesti autoissa automatiikan määrä lisääntyy – vakionopeudensäätimistä on päästy jo nyt parkkeeraamisen hoitaviin tekoälyihin. Aikanaan auto alkaa ajaa itsensä melkein kaikkialle ja lopulta kaikkialle. Jossakin vaiheessa on mahdollista, että törmätään laillisiin esteisiin – ne saattavat antaa vähän lisäaikaa autoilulla elantonsa tienaaville. Niistäkin ongelmista (toivottavasti) päästään yli kuitenkin nopeasti. Autoiluun liittyy kuitenkin muitakin tehtäviä kuin pelkkä auton ohjailu. Rekkakuski hoitaa kuormansa kanssa säätämistä tullimiesten kanssa. On tietenkin selvä, että asian voi automatisoida, mutta siinä kestää aina joku tovi. Jonkin aikaa rekkamiehille löytyy siis töitä vaikeimpien tehtävien hoitamisessa. Taksikuskeilla riittää varmaan vielä pidempi aika puuhaa matkustajien auttamisessa.

    Kaiken lisäksi eivät ne robotit tule olemaan ilmaisia. Esimerkiksi Googlen ottanee tuotekehittelyyn käytetyt rahat ja päälle voitot robottiautoja haluavilta kuluttajilta ja yrityksiltä. Näin taloudellinen paine automaatioon siirtymiseen ei välttämättä ole niin tajuttoman suuri ainakaan heti.

    Robottiautot eivät siis korvaa heti kaikkia työpaikkoja, vaan monenlaisten yritysten, yhteisöjen ja ihmisten on sopeuduttava robotteihin. Eksponentiaalinen kehitys vaatisi eksponentiaalista sopeutumista – sitä tuskin on kuitenkaan tarjolla. Emme herää huomenna ja tajua, että Google-auto on kaikkialla. Kyllä siinä oma aikansa menee ja se antaa aikaa sopeutumiselle.

    Uskonko, että ihmiset tuhlaavat aikaansa ajamiseen loputtomiin tulevaisuudessa? En todellakaan. Mutta uskon, että sopeutumiseen saattaa olla inhimillisesti kestävämpi määrä aikaa kuin kirjoittajat pelkäävät.

    Kirjassa esitetyt keinot sopeutumiseen ovat kuitenkin hyviä – oli kehitys miten nopeaa tahansa ja toivon, että niihin tartutaan. Kirjan yksi mainioista ajatuksista ovat progressiiviset kulutusverot, jotka hyödyntävät aika ovelaa ajatusta siitä, että verottaja tietää kohtuullisen hyvin ihmisten tulot ja jos vielä saamme selvitettyä säästöt, voimme aika hyvin sanoa, mitä ihminen on kuluttanut ja verottaa sen mukaisesti. Säästöjen kertomiseen taas syntyy kansalaisille korkea insentiivi ja asiaa on helpohko valvoa.

    Itselleni syntyy muutama kysymys: Mitä tapahtuisi, kun ottaa lainaa eli tekee negatiivisia säästöjä? Koska säästäminen on pääasiassa rikkaiden yksinoikeus ja säästämällä voisi tasata verotuksen suurempia huippuja, pitäisi kulutusverotuksen olla suhteellisen vahvasti progressiivista, jotta edes nykyinen progression taso säilyisi. Mitenkähän se myytäisi ihmisille? Ajatus kulutusveroista on tietenkin keskeneräinen, mutta toivoisin jonkun asiaa vielä enemmän ymmärtävän tarttuvan siihen. Tässä voi olla jotain hyvinkin suurta!

    Teknologinen murros ja politiikka on siis todella hyvä ilmainen minipamfletti, joka todellakin kannattaa lukea. Erityisesti tykkään muodosta: kokonainen kirja menee herkästi parin ajatuksen venytykseksi. Lyhyempi muoto välittää ajatukset kirkkaana ja antaa paksua opasta paremmin lukijalle mahdollisuuden omaan pohdiskeluun.

    Kuvalähde: La Machine #8 by Guwashi999, CC BY 2.0

  • Tiedotusvälineet hyvä, media paha

    luottamusPanin merkille mielenkiintoisen seikan tänään julkaistussa Kunnallisalan kehittämissäätiön Luottamustutkimuksessa verrattuna aiemmin julkaistuun Kansan arvot -tutkimukseen. Aivan alkuperäisiä kysymyksen muotoiluja ei näytä löytyvän, mutta oletettavasti kysymykset ovat melko samat, kun skaalat ovat melkein täsmälelen samat.

    Kansa siis näyttää luottavan tiedostuvälineisiin, mutta kansa ei luota mediaan. Itse väittäisin, että tässä on kyse melko tavanomaisesta kehystyksestä. Media tuo mieleen mainosmediat, mediakritiikin ja vaikkapa Almamedian. Tiedotusvälineet taas tuovat mieleen viranomaistiedotteet, yhdeksän uutiset ja 80-luvun.

    Kun nyt tiedetään, miten paljon kehystys vaikuttaa, siirrämme vallan kokonaan kysyjälle. Jos kysyjä haluaa tuottaa mediaa imartelevan gallupin kannattaa kysyä luottamusta tiedostusvälineisiin. Jos taas kysyjä haluaa kyseenalaistaa median asemaa, kannattaa kysyä kansalaisten luottamusta mediaan.

    Kun tällaisia tuloksia esitellään mediassa nykyään toistuvasti, olisi ihan hyvä miettiä, pitäisikö kansalle alkaa mediakritiikin lisäksi takoa päähän gallup-kritiikkiä.

    Lähteet:

    Taloudellinen tiedotustoimisto & T-Media: Kansan arvot s 2

    Kunnallisalan kehittämissäätiö: Luottamustutkimus s 15

     

  • 5 toimivaa feministien työkalua

    Feministeillä ei ole ongelmaton maine.  Mitä mustien ihmisoikeusliikkeestä olisi tullut, jos merkittävä osa mustista ei kokisi liikettä omakseen? Miksi naisten ihmisoikeusliike eli feminismillä on ongelmia naistenkin päiden kääntämisessä?

    Itse syytän osittain sitä, ettemme ole feministeinä oikein selittäneet, mistä lopulta on kysymys. Ehkä sen sijaan, että taistelisimme LGBT-termin perään laitettavista muille tuntemattomista kirjaimista, pitäisi yrittää selittää, mistä on kyse. Ei ydinvoiman puolustamiseen tarvita ydinfysiikan loppututkintoa ja kirjainyhdistelmiä suhteellisuusteoriaa ja kvanttifysiikkaa. Teorian pitäisi muuttua yleissivistäväksi viestiksi, jonka vähän tyhmempikin tajuaisi.

    Itse en syvällisempää feminismin teoriaa ja naistutkimusta tajua, mutta olen oppinut ihan mielettömästi hyviä ajatuksia asiaan enemmän vihkiytyneiltä. Kaikkea en osta, mutta aika paljon ostan ja haluan jakaa ne hyvät ja käytännölliset työkalut teidän kanssanne. Alla on viisi esimerkkiä toimivista työkaluista, mutta muitakin on saatavilla.

    1. Tunnista rakenteet, muuta rakenteita

    Suurin osa ihmisistä huomaa, että maailma on muutakin kuin yksilöitä puuhailemassa täysin vapaasti asioita. On aika paljon helpompi päätyä hyväpalkkaiseen työhön, jos satut olemaan rikkaan lapsi – rikkaiden lapsille tahtoo kasautua paljon erilaisia pienempiä ja isompia etuja köyhempien vanhempien lapsiin verrattuna ja esteet eivät ole keskimäärin niin suuria. Yksittäisiä esimerkkejä rääsyistä rikkaaksi tarinoista toki on, mutta rikkaus ja köyhyys tilastollisesti periytyvät silti.

    Sukupuoli on ehkä yksi perustavanlaatuisimpia rakenteita. Sen pohjalla on biologinen sukupuoli, mutta merkittävä määrä paljon kaikenlaista muuta – mikään biologinen ei selitä sitä kaikkea. Miehet viedään vuodeksi metsään leikkimään sotaa ihan vain sukupuolensa vuoksi. Kotihoidontuen käyttäjät ovat samoin sukupuolittuneet ja käytännössä tuella saadaan naiset pysymään kotona. Vaikka intti ei lopukaan pitkään aikaan, edistystä tapahtuu, kuten hallituksen toimista kotihoidon kohdalla voi päätellä. Ei niitä toimia olisi tehty, jos rakenteita ei olisi nähty.

    2. Tunnista asenteet, muuta asenteita

    Rakenteet ovat kokoelma monenlaisia ihmisillisiä asioita ja lainkaan pienin niistä eivät ole asenteet. Jos teknologiasta innostuneet naiset kohtaavat oman osaamisen vähättelyä, on varmaan aika luonnollista, että osa etsii muita kiinnostuksen kohteita. Jos tietokonepelit ovat rakennettu vain teinipoikien fantasioiden pohjalta, on varmaan aika aika luonnollista, että pelaaminen ei innosta tyttöjä ihan niin paljoa.  Näillä asioilla on esimerkiksi paljon merkitystä siinä, miksi teknilliset alat ovat miesten dominoimia.

    Osa kulttuurituotteiden välittämistä asenteista ei suinkaan ole ilmeisiä. Jos pelihahmolla ei ole sukupuolta, se on useimmiten oletusarvoisesti mies. Naishahmojen ohuus elokuvissa ja peleissä on varsin yleisesti huomattu ilmiö, mutta sillekin voi olla varsin sokea. Esimerkiksi Anita Sarkeesian mainiot videot nostavat ansiokkaasti esiin tietokonepelimaailman tyhmiä käytäntöjä. Noilla videoilla on merkittävä vaikutus siihen, minkälaisia tulevaisuuden pelit ovat.

    3. Miesten ja naisten lukumäärien tarkkailu on hyvä tapa huomata sukupuolittuneita rakenteita

    Kun ensimmäistä kertaa törmäsin ihmisiin, jotka laskivat jokaisen työryhmän ja hallituksen kohdalla, minkälaiset määrät niissä oli naisia ja miehiä, en ollut täysin vakuuttunut idean hyvyydestä. Ajatus ihmisten osaamisen tiivistämisestä sukupuoleen tuntui ikävältä. Yksittäisellä kerralla asia ei aina aukene. Jos valitaan neljää ihmistä, on enemmän kuin triviaali mahdollisuus, että parhaat hakijat ovat samaa sukupuolta. Suuremmat trendit ja vinoumat tulevat esiin vasta pidemmällä aikavälillä. Vaikkapa puhujien sukupuolten tarkkailu isommassa kokouksessa voi nostaa esiin erilaisia vinoumia siinä, kuka pääsee ääneen ja ketä kuullaan.

    Sukupuolten määrän tarkkailu on siitä edullinen mittari, että sen tarkkailu on tavattoman helppoa. Vaikkapa koulutustaustan arvailu voi olla haaste, mutta sukupuolta korostavat rakenteet ovat niin vahva asia, ettei mittaaminen ole kovinkaan häiriöaltista. Olisi tietenkin mukava saada vaikkapa hakijoiden osaamisesta tarkempaa tietoa, mutta usein aika ei siihen riitä. Sukupuolten laskeminen useimmiten onnistuu nimilistasta.

    4. Sukupuolikiintiöt ovat hyvä tapa murtaa lukkiutuneita rakenteita

    Kun sukupuolten määriä alkaa laskea, alkaa usein näkyä suurehkoja poikkeamia siitä noin puolesta, minkä luulisi olevan useissa asioissa luonnollisin jakauma. Asialle ei välttämättä aina voi tehdä mitään. Esimerkiksi enempää hakijoita ei välttämättä aina saa – useimmiten valinnanvaraa kuitenkin on ylinkyllin.

    Suomessa naisilla on pitkään ollut äänioikeus, mutta siitä huolimatta eduskunnassa on aina ollut miesenemmistö. Usein vanha rakenne ruokkii itseään. Ehkä vanhat poliitikot ovat valikoineet seuraajikseen samaa sukupuolta olevia, ehkä äänestäjät ovat tottuneempia miespoliitikkoihin, ehkä miehiin on pienestä pitäen iskostettu suurempi johtamisen tavoittelun palo. Jos asiat olisi haluttu saada tasoitettua, olisi pitänyt käyttää jonkinlaisia kiintiöitä. Kyllä eduskuntaan voidaan saada naisenemmistö vielä minun elinaikana, mutta sata vuotta on aika pitkä aika tasa-arvon odotteluun, jos sen olisi etukäteen tiennyt.

    Esimerkiksi suuryritysten johto valikoi käytännössä toisiaan uusiin tehtäviin. Kaverit valitsevat kavereita ja 50-vuotiaiden miesten kaverit tahtovat olla useammin 50-vuotiaita miehiä, joten tehtävät kiertävät samassa miehisessä piirissä. Asia ei näytä juuri muuttuneen vuosien puhumisella, joten ei olisi lainkaan hullumpaa räjäyttää kyseinen rakenne sukupuolikiintiöillä. Niistä varmaan tulisi tarpeettomia jollakin aikavälillä.

     5. Sukupuolten moninaisuuden myöntäminen ei tarkoita sukupuolisokeutta

    Sukupuoli on paljon muutakin kuin se, mitä jalkovälistä löytyy. Sukupuoli on myös enemmän kuin mitä kromosomit kertovat. Jopa näissä melko biologisissa asioissa on luontaista vaihtelua enemmän kuin kaksi vaihtoehtoa. Sukupuolikorjausleikkausten tarve osoittaa, että sukupuolessa on vahva biologinen elementti mukana eikä sukupuoli ole pelkästään sosiaalinen luomus. Silti vaihtelua syntyy myös sosiaalisena. Kaikki ihmiset eivät koe oloaan mukavaksi miehinä tai naisina.

    Olen aiemmin tässä puolustanut esimerkiksi naisten ja miesten lukumäärien laskemista. Sitä voi tehdä monissa tilanteissa tarpeeksi hyvin, vaikka jonkun kohdalla sukupuoli jäisi epäselväksi. Lomakkeissa voidaan jättää tilaa myös niille, jotka eivät sukupuoltaan halua määrittää. Kaikki tämä on ihan ok. Olisi silti hölmöä olla myöntämättä, että 99 prosentin ihmisten kohdalla satunnaisen ihmisen arvaus sukupuolesta on sama kuin arvioitavan ihmisen oma kokemuksensa.

    Samaan tapaan maailma on pullollaan sukupuolittuneita rakenteita ja olisi aika hölmöä olla näkemättä niitä ja niistä syntyviä ongelmia. Maailma, jossa sukupuolella ei ole väliä, on hyvä tavoite – ei kuitenkaan kannata erehtyä luulemaan tavoitetta nykytilan kuvaukseksi.

  • Vuonna 2013 luettua

     

    Olen saanut vuoden aikana luettua ihan turhan vähän. Goodreads-palvelun ansiosta sentään muistan osittain, mitä olen lukenut. Alla siis joitakin eniten mieleen painuneita teoksia ja mitä niistä sitten jäi käteen.

    Everything is Obvious, Duncan Watts

    Loistokirja, jossa on paljon uusia ajatuksia. Harmillisesti osa on jo päässyt unohtumaan. Ehkä eniten mieleen jäivät ovelat kokeet siitä, kuinka keinotekoiset nettiyhteisöt alkavat tykätä eri kulttuurituotteista, jos niitä ajetaan eri yleisölle randomoituna. Ihan kaikki yleisön arvostamat asiat eivät ole itsessään mainioita vaan joidenkin satunnaisuuksien vuoksi niihin on kasautunut paljon merkitystä yhteisöille.

    John Adams, David McCullough

    Asiallinen elämänkerta, jossa maalattiin ihan hienosti kuvaa Yhdysvalloista (ja vähän muualtakin) 1700-luvun lopulla. Jotenkin mieleeni vai jäi se hitaus, millä asiat lopulta tapahtuivat noina aikoina. Vähän puuduttava ajoittain, mitä toki lisäsi se, että kuuntelin kirjan pääasiassa lenkkeillessä.

    Salt, Sugar, Fat: How the Food Giants Hooked Us, Michael Moss

    Yksi niitä kirjoja, joita on tullut lainattua monissa keskusteluissa kirjan lukemisen jälkeen. Kirjan juoni on aikalailla kuvata suolen, sokerin ja rasvan merkitys nykyisessä ruokavaliossa ja niiden addiktoivat ominaisuudet. Suola, sokeri ja rasva ovat varsin hyvä tapa hahmottaa, mikä on oleellista keskimäärin sekopäisessä ruokakeskustelussa.

    Game Change: Obama and the Clintons, McCain and Palin, and the Race of a Lifetime, John Heilemann, Mark Halperin

    Game Change on hemmetin hyvää journalismia, jota on vain ilo lukea. Kirja ottaa melko laajoja vapauksia vaalikamppailun 2008 kuvailun kanssa, mutta juuri siksi sen jaksaa lukea. Erityisesti mieleen jäivät kuvaukset siitä, kun republikaanit tajuavat, miten huonon varapresidenttiehdokkaan valitsivat. Samojen kirjoittajien Double Down: Game Change 2012 ei ollut lähellekään niin herkullinen kirja. Ehkä vuoden 2008 vaalit vain olivat erityisen mielenkiintoiset.

    Addiction by Design: Machine Gambling in Las Vegas, Natasha Schüll

    Schüll kuvailee kirjassaan elävästi Las Vegasin kasinoita, niiden kolikkopelejä ja erityisesti Las Vegasin asukkaille suunnattua tarjontaa. Kirja nousee aihepiirinsä yläpuolelle ja tulee kuvanneeksi aika paljon suurempiakin ilmiöitä. Ehkä eniten mieleen jäi behavioristisen dystopia, jossa ihmiset vaan kaikilla pienillä tuuppauksilla saadaan pelaamaan kaikki rahansa dollari kerrallaan kasinolle. Tuntui melkein kuin olisi löytänyt pahat nudget.

    American Savage: Insights, Slights, and Fights on Faith, Sex, Love, and Politics, Dan Savage

    Kaikkien ihmisten pitäisi joskus lukea (tai kuunnella) Dan Savagea. Kukaan muu ei kirjoita niin suoraan ja hauskasti seksistä ja siihen etäisesti liittyvistä asioista. Kirjasta ei ehkä jäänyt mieleen ihan hirveästi mitään uutta, mutta ainakin se kuvaili aika kauniisti sen, miten hyvin, varmasti ja nopeasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema on parantunut viime aikoina ja paranee jatkossa.

    Going Clear: Scientology, Hollywood, and the Prison of Belief, Lawrence Wright

    Wright kuvailee pedantin tarkasta scientologian nykytilan ja historian. Kirja esittää kovia väitteitä ja kiistämättä kuvailee aika repulsiivisen uskonnon. Toisaalta Wright ihan reilusti huomauttaa, että scientologit kohtaavat varsin kovaa vastustusta täsmälleen samoin kuin kaikki uskonnot alkuaikoinaan. Luin kirjan juuri ennen Paul Thomas Anderssonin Mestarin katsomista ja voi olla, että elokuva olisi ollut hauskempi niin, ettei olisi miettinyt yhtymäkohtia scientologian perustaja Hubbartin ja Mestarin välillä. Siitä huolimatta upea kirja on journalistinen teko.

    Cryptonomicon, Neal Stephenson

    Ajattelin, että yksi fiktio kuuluu tälle listalle ja annan sen mielelläni Cryptonomiconille, joka hienosti kutoo yhteen melkein kaiken nörttimaailmassa minua koskaan kiinnostaneen.

    Miksi Suomi on Suomi, Tommi Uschanov

    Myös yksi suomenkielinen teos kuuluu listalle. Olen viime aikoina pääasiassa laiskuudesta ja kätevyydestä johtuen lukenut lukemiseni Kindlellä. Sähköisten suomenkielisten teosten saaminen on turhan työlästä ja kallista. Uschanovin kirja ei ollut ihan niin rautainen kuin muutamat kirjoittajan aiemmat teokset, mutta siinä oli silti mainioita kohtia. Ehkä eniten mieleeni jäivät ehkä yllättäen Uschanovin huomautukset suomenkielestä. Miksi meille lama on lama ja englanninkielisille vain jonkinlainen masennus? Ja miksi suomalaiset ottavat kaiken niin kirjaimellisesti. Mielenkiintoisia pointteja.

    The Bet: Paul Ehrlich, Julian Simon, and Our Gamble over Earth’s Future, Paul Sabin

    Olen aiemmin jo ehtinyt arvostella The Betin erillisessä artikkelissa. Blogaamisen jälkeen olen vakuuttunut siitä, että The Betin pitäisi olla kaikkien luonnosta ja ilmastosta vähänkään kiinnostuneiden lukulistalla.

  • Kilometrimaksut ovat kuolleet. Kauan eläkööt polttoainevero ja ruuhkamaksut

    458942147_2c3a4fdfdd_oTänään on julkaistu joitakin lukuja siitä, miten ihmiset suhtautuvat Ollilan vetämän työryhmän kilometrimaksuihin. Ja eiväthän ne ihmiset ehdotuksesta tykkää.

    En ole yllättynyt tuloksista lainkaan. Kilometriverot on vaikea ajaa läpi, sillä:

    1) Maaseudun ihmiset ajattelevat, että se on uusi vero ja tekee autoilusta kallista. Tätä auttavat iltapäivälehdet ja poliittisen tiedon ohuus. Ehkä kuvaavin oli toisen iltapäivälehden lööppi, jossa kerrottiin, että kilometrivero uhkaa. Kilometrimaksuista eivät siis tykkää ne, jotka siitä kaikista eniten hyötyisivät. Siinäpähän nyt sitten maksatte, kun olitte hiljaa.

    2) Politiikkanörtit ja nörtit, jotka tajuavat mistä suurinpiirtein on kyse, pitävät yksityisyysongelmia niin suurina, ettei mallia haluta. Viis siitä, että kännykät ovat meistä monille paljon välttämättömämpi asia kuin autot ja näitä trackätään jatkuvasti ja kokoajan. Viis siitä, että vakuutusyhtiöt ajanevat paikannusjärjestlemät läpi joka tapauksessa aika suureen osaan autoista ellei jopa kaikkiin. Autoilun yksityisyyden korostaminen on myös jokseenkin keksitty tähän tilanteeseen – eikä siinä ole nähty niin uhkia vaikka rekisterikilpien kohdalla.

    3) Ja muita ei niin kiinnosta. Melkein kukaan ei kannata hanketta julkisuudessa tosissaan.

    Kilometrimaksuihin liittyisi paljon ihan hyviä puolia. Saataisi verotus kohdistumaan alueille, joissa vaihtoehtoja on ja voitaisiin kohdistaa verotusta suoremmin autoilun haittoihin, jotka kuitenkin ovat suuremmat kaupunkien keskustoissa. Samoin jollakin aikataululla täytyy ratkaista, mistä autoiluun liittyvät kulut maksetaan jatkossa, jos ja kun autojen tehokkuus paranee. Samalla olisi saatu luotua infrastruktuuri kaikkien kaupunkien ruuhkamaksujen hoitamiseen. Nykyisellään uskon, että Helsingistä voi ehkä löytyä energiaa ja visionäärisyyttä verkon luomiseen yksin, mutta muiden isompien kaupunkien kohdalla ei ole niin helppoa.

    Jotkut hyvät ideat ovat kuitenkin vaikeita myytäviä ja siksi ne eivät ideoina ole niin hyviä. Kilometrimaksut ovat sellainen idea.

    Kilometrimaksujen tulevaisuus ei vaikuta valoisalta, joten mitä tilalle?

    1) Sidotaan polttoainevero siten, että sen arvioitu tuotto riittää autoilun kustannusten kattamiseen. Tuoton pitäisi nousta siis vaikkapa kaksi prosenttia vuodessa tästä hamaan tulevaisuuteen. Kalliiksi tulee maalaisille, mutta minkäs teet, sillä autoilijoiden ne tiet pitää maksaa.

    2) Avataan kaikille suurille kaupungeille mahdollisuus luoda Tukholman mallisia tietulleja keskustaan ajamisesta ja kehäteiltä. Valtio osallistukoon järjestelmän kustannuksiin ja voi samalla standardoida verkoston niin että näistä tulee yhteensopivia ja käteviä.

    Kilometrimaksuihin olisi liittynyt omat ongelmansa esimerkiksi monimutkainen tietojärjestelmä, jossa olisi kiistämättä suuren katastrofin aineksia. Ehkä malliin voidaan myös palata sitten, kun ihmiset ovat tottuneempia autojensa paikannukseen. Sekin päivä nimittäin taitaa koittaa ehkä ensin vakuutusyhtiöiden toiveista ja viimeistään robottiautojen kohdalla.

    Kuvalähde: Driving Cars in a Traffic Jam by Capt’ Gorgeous, CC BY 2.0

  • Kiakkovieraat: Viestinne ei mene perille, menetelmänne ovat vääriä ja olette väärässä

    The tools by Vanna_

    Itsenäisyyspäivän Kiakkovierastapahtuman kommentointia on käyty läpi jo jokunen kierros. Keskustelussa on jo ehditty esittämään fiksu poliisin perspektiivi, pelattu tutkijan mutufiiliksellä ”myös poliisit käyttivät liikaa väkivaltaa”-kortti ja oiottu henkilöiden ajattelua nälvimisellä. Niin ja perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja on ehtinyt jo tweetata äärivasemmistoa kaikesta syyttävän viestin hiukan ennen kuin yksi osallistujista kertoi olevansa perussuomalainen. Aikalailla yksi täysi keskustelun kierros on siis saatu käytyä läpi.

    Aika paljon on kirjoitettu siitä, mitä tapahtui ja mikä menetelmissä oli pielessä. Vaikka keskustelu on vähän luisunut myös siihen, mitä rähinöitsijät halusivat, on tuomitsijoilta jäänyt kertomatta, mikä Kiakkovieraiden tavoitteissa mätti

    Oma kuvani tapahtumista on, että Kiakkovieras-tapahtuma oli hemmetin hyvin markkinoitu tapahtuma, jossa aika ovelasti ratsastettiin vanhoilla mielenosoitusperinteillä ja jossa luvattiin hämmentävä postmoderni performanssi täsmällisen viestin sijaan. Näin paikalle saattoivat tulla kaikki Pispalan anarkisteista ääliöriehujiin ja epätasa-arvosta huolissaan oleviin vasemmistonuorten aktiiveihin. Paikalla oli paljon väkeä eri motiivein. Kulkue kävi kuitenkin aika hurjaksi varsin aikaisin ja tapahtuman ohi kävellessä Itsenäisyydenkadulla minutkin säikäyttelivät jo paukkupommit.

    Ilmeisesti varsin varhaisessa vaiheessa kivet myös lensivät poliisiautoja kohti. Jossain vaiheessa sitten rähistiin poliisin aidoilla, minkä vuoksi poliisi käytti kohtuullisesti voimaa – esimerkiksi ratsupoliiseja. Jossain välissä joukko vetäytyi, spreijasi muutaman kerran ”luokkasota”-tekstin sinne tänne ja rikkoi muutamat ikkunat ainakin Stockmannista ja Vanhalta kirkolta. Näihin viimeisiin tekohin osallistui aika pieni osa jengistä, kuten tällaisissa tilanteissa usein suuri osa joukosta vain kulki mukana. Aika monet fiksummat tyypit vetivät varhain johtopäätöksiä tilanteen luonteesta ja häipyivät. Ohessa sitten onnistuttiin vahingoittamaan poliisejen kuuloa pommeilla ja rusikoimaan hevosia.

    Nyt olisi helppo sanoa tapahtumaa vain kiljun innoittamaksi rähinäksi, koska sitähän se nyt lopulta osin oli. Poliittinen toiminta vaatii kuitenkin myös poliittisen vastauksen. Tässä tapauksessa vastaaminen on aika vaikeaa, koska mitään yhteistä viestiä ei ollut. Minulle kerrotun mukaan koordinaatiota oli kyllä yritetty, mutta siihen eivät olleet järjestäjät suostuneet. Nyt viesti jäi ihan täysin riehumisen alle. Minulle asti välittyi oikeastaan vain halu ”luokkasotaan”, jota motivoi yhteiskunnan epätasa-arvo.

    Epätasa-arvosta, tuloeroista ja erityisesti varallisuuseroista olen täysin samaa mieltä. Harmi on, että mitään konkreettista toimea ei joukosta irronnut. Harmillista on myös se, että Suomessa olisi todellakin aika juuri nyt käydä keskustelua siitä, miten varallisuuseroja voidaan tasata. Taloustilanteen ollessa, mitä se on nyt, keskustelulle olisi tilaus ja kansan tuki asian nostamiselle esiin olisi tiukka.

    Luokkasota taas on kutsu rähinään ja vallankumoukseen. Se on myös joukon yritys aika epätoivoinen yritys kiihottaa kansaa barrikaadeille taistelemaan nykyistä maan johtoa vastaan. Maan johtomme on demokraattisesti valittu. Sillä on kansan enemmistön tuki. Johdon voi demokratiassa vaihtaa väkivallattomasti avoimessa yhteiskunnassa. Väkivallaton toiminta ei tätä rähinäjengiä nappaa vaan se olisi valmis taistelemaan ja käyttämään voimaa demokratiaa vastaan, jos vain löytäisi jostain tarpeeksi jengiä mukaansa.

    Avoin yhteiskunta voi kuitenkin puolustaa itseään. Se on harvoja jonkinlaisen voimankäytön oikeutuksia, joita itse hyväksyn. Poliisi toimi nyt käsittääkseni melko lailla virheettömästi ja ylivoimaisella voimalla jyräsi akuutit rähinät pois. Ihan niin kuin pitikin. Mutta myös tämä ideatason taistelu pitää käydä.

    Tietenkin meidän pitää kehittää maatamme hurjasti parempaa demokratiaa kohti. Se, että meillä on 1800-luvun mittarein ihan hyvä demokratia, ei oikein riitä. Sitä demokratiaa ei kuitenkaan luotu Tampereen kaduilla riehuen. Lähinnä vain kaivettiin juoksuhautoja taisteluun, jossa ei ole mitään järkeä.

    Suomalaisten valtava enemmistö on huolissaan siitä, ovatko kaikki nykyään samassa veneessä. Anarkistirähinöitsijöiden mallissa veneitä ei olisi, vaan kaikki uisivat sinne tänne tarrautuen veneestä lankkuihin. Avoin yhteiskunta on vakaampi pohja korjata epätasa-arvoa kuin väkivallalla ja oman käden oikeudella anastamiseen perustuva malli.

    Kiakkovieraiden pitäisi miettiä viestinsä edes jotenkin asioita eteenpäin vieväksi. Arvostan suuresti väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta, joka osoittaa selvästi epäkohtia ja sitten esittää keinoja niiden korjaamiseksi. Nyt viestiksi aikalailla jäi, että monet jutut vituttavat, jotain tarttis tehdä ja syylliset lienevät juhlimassa Tampere-talossa.

    Mitä sitten pitäisi tehdä, jos asiat harmittavat? Vaihtakaa johtajat, jos nykymeno vituttaa ja kertokaa mikä vituttaa. Ei tämä maailma muuten muutu paremmaksi. Epätasa-arvoon liittyvä keksustelu taas vaatisi nimenomaan enemmän hyviä saavutettavia keinoja. Nyt yhteinen vene ajelehtii ulapalla ja osa jengistä ei tosiaan ole mukana. Tilanne voidaan silti vielä pelastaa ja yhteinen matka voi jatkua.

    Kuvalähde: The tools by Vanna_, CC BY-SA 2.0

    CC BY-SA 2.0

  • Puhe puoluevaltuuskunnan kokouksessa 30.11.2013

    Viime aikoina olen huomannut usein toistuvan perustarinan. Tarinan kaari on, että asian tärkeys osoitetaan uhraamalla jotain toista.

    Esimerkiksi muut puolueet rakastavat ja kunnioittavat suomalaista työtä, taloutta ja vaikka kaupunginkasvua niin paljon, että uhraisivat yhteisen planeettamme ja luontomme näiden eteen.

    Juhlapuheissa ja vaikka periaateohjelmiin on toki saatu merkinnät siitä, että luonto on ihan kiva, mutta sitten talouskeskustelussa alkaa kauhea uhripolttopuiden halkominen.

    Oikeasti uhrinuotioiden lämmössä istujat osoittavat tietenkin sen miten vähän he välittävät luonnosta ja mitä he oikeasti palvovat. Meidän vihreiden tehtävä on kertoa äänestäjille toisten uhrilahjojen mielettömyydestä ja että useimmiten valintaa ei tarvitse tehdä.

    Me nimittäin tiedämme, että Kiinassa on melkein ihmisiä tähtien ja hiekan jyvien määrä ja saasteita korjattavaksi niin paljon, että pienellä siivulla niistä markkinoista eläisivät, työskentelesivät ja rikastuisivat suomalaiset monen sukupolven verran.

    Meidän pitää sanoa, että jumalat eivät uhreja kaipaa eivätkä edes talouden pyörät!

    Me puhumme tästä kokoajan ja vaalit ratkeavat juuri siihen puhutaanko ilmastosta tarpeeksi. Mutta meillä on vielä yksi kortti pelattavana. Me tarvitsemme eurovaaleihin pystyvän vihreän ilmastoritarin. Meidän listamme tarvitsee ihmisen joka saa ilmaston ystävät liikkeelle taakseen vaaleissa ja vaalitöissä. Meidän listamme huutaa ilmastoritari Oras Tynkkysen. Me tarvitsemme Oraksen ehdolle eurovaaleissa!