Kirjoitin Koijärven pesänjakajiin -yhteisöblogiin toiveistani Pekka Haaviston ministeriydelle ja listasin viisi suurinta haastetta.
Katse kohti tulevaa.
Category: Yleinen
-
Ajatuksia Hautalan eroamisesta
Heidi Hautala ilmoitti tänään eroavansa ministeripestistään. Muutamia raakoja ajatuksia tässä viestissä. Jääpähän jotain tunnelmia ylös.
Kaiken kaikkiaan ministeriuran loppu oli nolo episodi. Itsessään en olisi pitänyt vääränä, jos omistusohjauksesta vastaava ministeri olisi ohjannut yrityksen tuhlaamasta veronmaksajien rahoja turhaan oikeudenkäyntiin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin ensin ristiin yksityiskohdissa menneet tarinat. Asiat olisi pitänyt kertoa kokonaan suoraan ja heti.
Draamaa on vähän liikaa minun makuuni. Itse koen kaikista vaivaannuttavimmaksi asiaksi politiikassa juuri henkilötason asiat. Politiikan pitäisi olla asioiden päättämistä mahdollisimman järkevästi ja arvovalintojen tekemistä. Omistusohjauksestakin puhuttaessa keskustelisin mielummin Talvivaaran omistuksista kuin tällaisesta melko triviaalista seikasta. Nyt riidellään ihmisten luottamuksesta eikä politiiikasta. On kuitenkin selvä, että luottamuksen puute on täysin riittävä syy eroon.
Ensi viikon keskiviikkona valitsemme uuden henkilön Hautalan paikalle. Ei tule siitäkään hauskaa.
Eniten olen pahoillani siitä, että tärkeät asiat kuten Arktiksen öljynporaus ovat jääneet keskustelussa aivan liian vähälle. Vihreiden pitää nyt ottaa vastuu myös tästä hukatusta mediatilasta. Meidän pitää nostaa ilmastonmuutosta vielä kovemmalla voimalla kuin aiemmin, että vahinko korjataan.
Kuvalähde: Wikipedia, Marshall Niles, CC BY-SA 3.0 (tämä viesti siis CC BY-SA 3.0 myös)
-
Suomen pitää rikastua siivoamalla maailma
Suomessa on onneksi taas viime aikoina keskusteltu ilmastonmuutoksesta. Keskustelua ovat synnyttäneet niin kansainvälisen ilmastopaneelin raportin julkaisu kuin Arktiksen öljynporausta vastustavien Greenpeacen urheiden aktivistien vangitseminen Venäjällä. Tieteellinen konsensus on entisestään vahvistunut: maapallo lämpenee ja syy on fossiilisten polttoaineiden poltossa.
Samaan aikaan vientimme ei vedä eikä kasvua tahdo löytyä ainakaan perinteisesti valtion pönkittämiltä aloilta. Päästöjen vähentäminen vaatii kovaa työtä ja työstä on kova pula Suomessa. On perin luonnollista, että kasvua kannattaa etsiä ympäristöteknologiasta ja sen viennistä.
Hyvä esimerkki kasvavasta kysynnästä on Kiina, jonka ilmansaaste- ja muut ongelmat ovat hyvin tunnettuja. Kiinan suurissa väestökeskittymissä on toistuvasti on meille lähinnä Lontoon menneisyydestä tuttuja savusumuja, joissa näkyvyys laskee ja ihmisten terveys pettää. Vaikka Kiinaa ei demokraattisesti hallitakaan, joutuu hallitus siellä silti toimimaan. Ensivaiheessa työ voi keskittyä paikallisesti häiritseviin päästöihin, mutta merkit ovat varsin lupaavia myös kasvihuonepäästöjen kannalta.
Kun yli miljardin ihmisen maa huutaa puhdasta ilmaa, ei pitäisi olla kellekään epäselvää, että kysyntää on. Kysymys onkin nyt, kuka pääsee puhdistamaan Kiinan ilman. Kiina on jo nyt suomalaiselle puhtaan teknologian firmojen ykkösvientimarkkina ja sieltä löytyy valtavaa kasvupotentiaalia suomalaiselle osaamiselle, tuotteille ja palveluille.
Vienti ei kuitenkaan synny tyhjästä. Yritysten pitää toimia tiivissä yhteistyössä yliopistojemme kanssa ja yritystukien pitää olla virtaviivaisia. Yritykset tarvitsevat kotimarkkinat, jotta uudesta teknologiasta saadaan kokemuksia ja isommille ostajille on näyttää onnistuneita projekteja.
Asian voi asettaa myös yksinkertaisimme: Jos ostaisit siivouspalveluita, ottaisitko palvelut yritykseltä, jonka pääkonttoria ei ole siivottu kuukausiin? Suomi on poikkeuksellisen hyvässä asemassa valtaamaan itselleen valtavat markkinat ja siinä sivussa helpottamaan myös maailman suurten ongelmien ratkaisussa. Ympäristöystävällisyys on kannattavaa, vaikka olisimme epäitsekkäitä.
Vaikka jotkut kabinettisedät tykkäävät asettaa ympäristönsuojelua ja taloutta vastakkain, olisi ainakin meidän muiden syytä mennä vähän yli tästä ainakin paikallisesti täysin turhasta vastakkainasettelusta.
Kokonaisuudessaan kaiken ympäristöä koskevan keskustelussa on yksi iso tuntematon tekijä: teknologian kehitys. Sen ennustaminen tahtoo mennä kaikilta enemmän tai vähemmän pieleen. Voimme ehkä kuitenkin rakentaa ympäristön, joka olisi erityisen hedelmällinen juuri tarvitsemillemme teknologisille innovaatioilla. On myös syytä keskittyä erityisesti teknologiaan, jonka matka ideasta käytäntöön on mahdollisimman lyhyt. Vaikka monet laittavatkin toivonsa esimerkiksi ydinvoimaan, tuntuu todennäköisemmältä, että useita teknologisia sukupolvia samassa ajassa pinkovat uusiutuvat tarjoavat paljon todennäköisemmin yllättäviä positiivisia sykäyksiä. Niitä nykyisellä ilmastonsuojelun realismilla taidetaan tarvita aika monta, jotta riskit saataisi edes jossain määrin siedettävälle asteelle.
Maailmaa pitää pelastaa samaan tapaan kuin kännyköitä tehdään eli joka mallilta useita loikkia eteenpäin hypäten. Valoisa tulevaisuus pelastetaan ennemmän iPhonen tapaan kuin Airbusin. Ja olisi meidän suomalaisten kannalta mukava olla osingoilla. Meidän pitää ryhtyä maailman siivoajiksi ja onhan se perin kohtuullista, sillä olemme olleet myös sen sotkijoita. Kummallinen asia tässä on, että synnit voi sovittaa ja silti rikastua.
Kuvalähde: Wind farm and greenhouse gas farm, together by kevin dooley, CC BY 2.0
-
Arvostelussa Paul Sabinin The Bet: Paul Ehrlich, Julian Simon, and Our Gamble over Earth’s Future
Paul Sabin on kirjoittanut mainio kirjan nimellä The Bet: Paul Ehrlich, Julian Simon, and Our Gamble over Earth’s Future. Kirja kertoo otsikkonsa mukaisesti Paul Ehrlichin ja Julian Simonin lyömästä vedosta. Vedon kohteena oli eräiden metallien hintojen kehitys jokseenkin vuodesta 1980 alkaen vuoteen 1990 asti.Paul Ehrlich oli yksi ympäristöliikkeen uranuurtajia. Vuonna 1968 hän julkaisi kirjan The Population Bomb, joka herätti suuren huolen väestöräjähdyksestä. Ehrlichistä tuli yksi tuomiopäivän saarnaaja, joka uskoi ihmiskunnan tuhoavansa itsensä liikakansoituksesta aiheutuvalla liikakulutuksella. Kirja oli yksi Kasvun rajat -teoksen edeltäjiä, josta kuulee vieläkin puhuttavan suomalaisenkin ympäristöliikkeen sisällä. Ehrlichistä muotoutui jopa radikaalin väestön vähentämisen puolustaja, jolle väestö oli suurin ensin selvitettävä ongelma. Hurjimmillaan pohdinnassa oli jopa lisääntymistä estävien aineiden levittäminen juomaveteen. Ehrlich vastusti maahanmuuttoa ja ei muutenkaan piitannut humanismista.
Julian Simon oli konservatiivinen taloustieteilijä tai oikeastaan taloustieteen popularisoija. Hänestä muodostui Ehrlichin pessimismin vastakohta. Ihmiskunta kasvaisi, mutta samalla kasvaisi ruuantuotanto. Simon myös uskalsi kysyä, mikä onkaan parempi mitta maailman hyvyydelle kuin monen ihmisen elämä. Simon oli chicagolaisten hyvin vapaaseen markkinatalouteen uskovien taloustieteilijöiden seuraaja, ihaili Milton Friedmania ja työskenteli myöhemmin nykyäänkin tiukan linjan libertarismistaan ja ilmastodenialismista tunnetun Cato Instituten tutkijana.
Simon ja Ehrlich ottivat yhteen näiden tuttujen maailman kestävyyttä mittaavien tekijöiden ympärillä. Simon ehdotti vetoa mineraalien riittävyydestä ja Ehrlich valikoi viisi metallia, joiden markkinahintaan veto sidottiin. Ehrlich veikkasi hintojen nousevan räjähdysmäisesti ja Simon taas epäili markkinoiden löytävän tien.
Vedon voitti Simon. Kaikkien metallien hinta laski tarkastelujaksollai. 1980 alussa vaivannut mm. öljykriisistä johtuva resurssipula helpotti ja markkinoilla löytyi joustoa. Esimerkiksi telekommunikaatiossa vielä ajanjakson alussa tarvittu kupari alkoi korvautua valokuiduilla. Veto on jäänyt elämään konservatiivien puheisiin ja ehkä hieman vaipunut hävettäväksi yksityiskohdaksi ympäristöliikkeen historiaa.
Sabinin kirja ei kuitenkaan ole ympäristöliikkeen teilaus. Sabinin sympatiat ovat liikkeen puolella, mutta samalla kirja yrittää etsiä syitä siihen, miksi 1970-luvulla yleisesti hyväksytyt ympäristön suojelun periaatteet unohtuivat ja ympäristöasioista tuli poliittisesti jakava kysymys. Usein unohtuu, että Yhdysvaltain suurimmat askeleet ympäristöystävällistä taloutta kohti on otettu Richard Nixonin aikoina. Sabin löytää syyllisiä jakoon myös ympäristöliikkeen tuomionpäivän lupailusta. Oikeiston vastaisku oli jossain määrin väistämätön ja hankalasti torjuttava, kun ensin oli huudettu sutta vuosikymmenet ilman minkäänlaista epävarmuuksien käsittelyä.
Mitä vedosta sitten voidaan oppia? Ehkä se, että markkinatalous toimii joskus varsin hyvin ja ympäristöliikkeenkin pitää kyetä kriittiseen tarkasteluun. Toisaalta vaikkapa ilmastonmuutoksesta tiedämme valtavasti paljon enemmän kuin Erchlichin ja kumppanien melko löysät mutta aikanaan mediaseksikkäät tietokoneilla tehdyt kasvu ennustukset. Ilmaston mallintaminen on aika paljon helpompaa kuin ihmisten reaktioiden.
Sabinin kirja on kotimaisittainkin mielenkiintoinen luettava, koska kirjasta voi bongata hahmoja, joiden vastinparit löytyvät Vihreiden historiasta ja ympäristöliikkeestä. Olen itsekin riidellyt öljyn riittämisestä vaikka kuinka monta kertaa ja eivätpä argumentit ole Erhlichin ajoista muuttuneet. Olenpa törmännyt jopa johonkin pariin linkolalaiseen, jolle maahanmuuton lopettaminen ja väestönkasvu ovat asioita, joiden ohi ei muita ongelmia voi edes nähdä.
Sabinin kautta voi ehkä hieman ymmärtää oikeiston käännöstä pois ympäristöpolitiikasta Yhysvalloissa. Toisaalta samoihin rajalinjoihin on päädytty suomessa ilman aivan vastaavaa keskustelua ja melkoisen erilaisen historiallisen reitin kautta. Ehkä se on osoitus poliittisten ideoiden nopeasta liikkeestä myös Atlantin yli – mene ja tiedä.
Sabinin kirjan opetus ei ole selvä, mutta jonkinlaisen nöyryyden opetus kirja kuitenkin on. Ei ilmasto pelastu itsestään markkinoilla, mutta ei se myöskään pelastu ilman markkinamekanismeja. Pelkkä tuomiopäivän saarnaaminen ei siirrä tuomiopäivää kuin korkeintaan muutaman päivän lähemmäs. Tärkeää on myös se, että esimerkiksi IPCC keskittyy arvioimaan myös keräämänsä tiedon luotettavuutta. Erchlichin ja kumppanien idea oli enemmän väittää kaikkea varmaksi ja sillä hyvä.
Ilmastonmuutos on nimenomaan riski, jonka ottamisessa ei pitäisi olla mitään järkeä. Markkinamekanismien toimivuus antaa myös paitsi toivoa myös siihen, että voisimme vaihtaa teollisuutemme vihreäksi riittävän nopeasti. Markkinat ovat sopeutuneet kuitenkin varsin isoihin asioihin aiemminkin ja me tavalliset ihmiset olemme melkein selvinneet olankohautuksilla. Ehkä se olisi mahdollista nytkin, jos löytäisimme poliittisen tahdon muutoksiin, joista tärkein olisi hiilelle kohtuullisen hinnan asettaminen.
-
Puhe puoluevaltuuskunnassa 28.9.2013
Pidin seuraavan puheen aikalailla tekstin mukaan Vihreiden puoluevaltuuskunnan kokouksessa Porvoossa äsken.
Viime viikolla ensimmäinen rahtialus käytti tarpeeksi avautunutta Koillisväylää.
IPCC:n eilen julkaistu raportti herätti minut näistä suomalaisen politiikan pikkukinoista miettimään, mikä oikeasti on tärkeää.
Pohdiskeluani vei ehkä eniten eteenpäin Guardianin sivuilta löytämäni hieno visualisointi, jossa saattaa katsoa, miten paljon ilmasto on lämmennyt oman elämäni aikana ja miten ilmastotiede arvio sen lämpenevän, jos elän tavallisen mittaisen elämän. Oman elämäni korkein mahdollinen luku tutkijoiden mukaan: 4,2 celsiusta.
Olen melkein kolmikymppinen. Tässä vaiheessa ystäväni saavat lapsia. Joskus mietin, miten selittää tänä vuonna syntyneelle ihmiselle, mitä teimme tässä hetkessä ja miten ilmasto tuhottiin. Antakaapa vuorosanat tuohon selitykseen. Keskustelun taustaksi tänä vuonna syntyvän vastaava luku: 6,3 celsiusta.
Minä en osaa asetella vuorosanoja tuohon keskusteluun.
Voisi ehkä olla kaksi vaihtoehtoa: 1) anteeksipyyntö 2) jonkinlainen valhe.
Emme mekään nimittäin voi sanoa tehneemme kaikkea. Tai ehkä te ympärisöministeriön jampat voitte sanoa, mutta emme me muut.
Toivon, että puoluevaltuuskunta miettii jatkossa: Mitä juuri te tuotette ilmastokeskusteluun? Tuotteko keskustelulle rajoja vai autatteko sitä?
Päästöt on puolitettava 2030 mennessä. Se tarkoittaa, että kiveäkään ei pidä jättää kääntämättä. Päästövähennyksiä on saatava kaikkialla. Tabuiksi eivät saa jäädä edes autot tai lentokoneet.
Esimerkiksi jos ajaa 100 kilometriä päivässä, pitää miettiä, miten päästöt puolitetaan. Ratkaisut ovat etäyhteyksiä, lähiasuminen tai energiatehokkaat autot. Eivät nämä ole mahdottomia asioita edistää, mutta keskustelu pitää uskaltaa käydä ensin vihreissä ja sitten muualla.
Jos keskustelu nykypolven jälkeläisten kanssa ei teitä hirvitä, niin katsotaan puolueen etua:
Vihreiden kannatus nousee ja laskee ilmastokeskustelun myötä. Meidän pitää kääntää jokainen kivi. Käyttää jokainen argumentti. Löytää jokainen poliittinen vääntö. Jos jollain avauksella saadaan Suomi puhumaan ilmastosta pari päivää, avaus pitää tehdä. Jos joku toimi nostaa hiilen hintaa, pitää toimi nuijia läpi.
Koillisväylää ensimmäisenä käyttänyt rahtilaiva saapui tosiaan viime viikolla. Se toi mukanaan Kanadasta hiiltä. Mihin laiva saapui? No Poriin tietysti. Siinä on selitettävää lapsille.
-
Hallitus selätti kestävyysvajeen ja kompuroi elvytyksessä
Hallitus sai eilen päätettyä yllättävän paljon asioita. Rakenneuudistusohjelma tuntuu tarjoavan aika paljon keinoja kestävyysvajeen kuromiseksi umpeen. Eilen hyväksytty budjetti ei ollut kuitenkaan yhtään niin rohkea. Lopulta tässä kävi vähän niin kuin saattoi etukäteen pelätä ja ennustaa: Vakavat miehet voittivat. Vakavien miesten mielissä suurin ongelma on aina ollut kestävyysvaje ja pelkästään kestävyysvaje. Vakavien miesten kabineteissa kysynnällä ei ole niin väliä, koska kestävyysvaje, kestävyysvaje ja kestävyysvaje.Ennen eilen ratkenneita vääntöjä käytiin ainakin sosiaalisessa mediassa pienoista käsitetaistelua. Vasemmisto yritti väittää vähän kaikkia rakenneuudistuksia leikkauksiksi ja vähän kaikki yrittivät väittää elvytyksen olevan sitä, että varataan muutama euro johonkin medianäkyvyydeltään mukavaan kuten homekoulujen korjaamiseen – viis siitä, onko valtion kokonaismenojen summa mitä tahansa.
Käsitetaistelun voittajat voi nyt julistaa. Ensinnäkin onnittelut ei-vasemmistolle siitä, että rakenneuudistukset saattoivat olla myös järkeviä tulevaisuuteen katsovia toimenpiteitä ja onnittelut vakaville sedille siitä, että elvytys todella tarkoitti vain rahan siirtelyä mediapisteiden perässä.
Hallitus leikkaa valtion menoja kehysten mukaan, vaikkakin hallitusohjelman tiukoista suunnitelmista hieman joustetaan. Ei meitä siis ajeta ihan alas, mutta talouskärsimyksille ei myöskään näillä toimilla tule loppua, elleivät suhdanteet maailmalla käänny yllättäen paljon paremmiksi.
Rakenneuudistusten puolella hallitus löi pöytään hämmästyttävän paljon isoja asioita. Itseni yllättivät eniten metropolihanke ja kotihoidon tuen jakaminen tasan vanhemmille. Kummankin näistä ajattelin olevan jo syrjässä ja yksinkertaisesti poliittisesti mahdottomia. Kotihoidontuen jakaminen vanhempien kesken auttaa työmarkkinoita todennäköisesti varsin paljon ja parantaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Timo Soini ja Päivi Räsänen valittavat jo. Ei se ihan huono uudistus siis ole. Metropoliuudistuksessa harmittaa, ettei metropoli taida saada verotusoikeutta, mikä luo pientä keskustelukerhon uhkaa. Toisaalta vahva kaavoitusoikeus poistaisi varsin suuren osan ongelmista kaupunkien välisessä toiminnassa.
Opintotuen lyhennys ja uudelleenjako oli hemmetin suuri pettymys. Oikeasti Kokoomus ja Demarit haluaisivat lainapainotteista opintotukea vieläkin aivan täysillä kabineteissa. Lainamuotoisuus olisi kuitenkin ollut jo liikaa Vihreille ja Vasemmistoliitolle. Koska kaiken lähtökohta oli kuitenkin puolueisiin sattuminen, piti opiskelijoita tökkiä jollakin. Puolueemme äänestäjät eivät pidä opintotukeen koskemisesta, joten opintotukeen piti koskea. Vihreiden nuorten puheenjohtajien sanoin tämä on kyynistä poliittista peliä, jonka maksajiksi jäivät tavalliset opiskelijat. Toivottavasti toimeentuloluukuilla on tilaa, sillä sinne opintotuet käyttäneet opiskelijat nyt sitten siirtyvät. Toivottavasti keskeyttämisiä ei tule kovin paljoa lisää.
Subjektiivisen päivähoidon kohdalla jäämme vielä odottamaan, mitä leikkaukset oikeasti merkitsevät. Herkästi ajattelisi, että kahden työttömän perheessä sosiaaliset syyt saattaisivat olla varsin monessa tapauksessa keksittävissä ainakin jollain määritelmällä. Tällaisten löytyessä oikeuksien pitäisi siis kestää, mutta epäilen tätä suureksi ongelmaksi. Päätöksellä tuskin saadaan paljoa rahaa säästettyä, mutta saadaan tilalle paljon pieniä ja suuria yksittäisiä ongelmia.
Sekä opintotuen että subjektiivisen päivähoidon kohdalla mieleen tulee, ettei tarkoitus oikeasti ollut korjata rakenteita vaan lähinnä näpäyttää jotain ihmisryhmää jonkun mielestä moraalittomasta käytöksestä. Tokikaan mitään oikeaa ei näpäytyksellä saada aikaiseksi, mutta mielikuvilla mennään, kun tietoa ei ole.
Suureksi kysymysmerkiksi jäävät kuntiin kohdistuvat leikkaukset. Niissä ei olisi mitään hirveän suurta hätää, jos meillä olisi kunnissa viisaita päättäjiä. Verotusoikeuden kanssa ei kohtuuttomiin leikkauksiin ei jouduta. Niihin kuitenkin voidaan mennä poliittisen tahdolla. Ikävä kyllä sitä lienee kunnissa ihan tarpeeksi.
Hallitus siis suoriutui kohtuullisesti pitkän aikavälin haasteista, mutta epäonnistui lyhyellä aikavälillä. Olisi kiva tietää, kaduttaako joitakin talousmiehiä, etteivät painottaneet tarpeeksi lyhyen aikavälin elvytystä. Hypoteesini on, että esimerkiksi Vartiainen luottaa aivan liikaa siihen, että poliitikot elvyttävät niin paljon kuin vain mahdollista heti kun talousmiesten silmä välttää. Tosiasiassa elämme kuitenkin maassa, jonka presidentti on presidentti juuri siksi, että veti tiukkaa talouspolitiikkaa aiemman laman yhteydessä. Suomalaiset rakastavat tiukkaa kepittäjää joka leikkaa lasten kiipeilypuutkin. Meidän taloudelliseen kurjistamiseen vähemmän mieltyineiden pitäisi seuraavaksi keskittyä siihen, miten saisimme poliitikot hoitamaan lempeää elvytystä eikä kosmeettista rahojen siirtelyä. Poliitikkojen puheenvuorojen perusteella osa lempeämmän tyylisuunnan edustajistakin kuvittelee elvyttäneensä vaikka oikeasti leikkasikin. Pahoin pelkään, ettei asia ole vanhentunut esimerkiksi ensi keväänä.
Ainiin ja kosmeettinen elvytyskin meni vikaan ja aika pahasti. Elvytysvarat laitettiin lentokenttien korjailuun. Kävi siis vähän niin, että tuettiin ilmastonmuutosta kasvun vihertämisen sijaan. On kummallista, että jopa vasemmistoliitto esittelee lentokenttiä suurena voittonaan. Vihreällä elvytyspolitiikalla on totisesti liian vähän puolustajia, kun kosmeettinen elvytyskään ei pysy vihreällä puolella.
Kuvalähde: Obstacle Race – Dornoch Highhland Gathering 2007 by John Haslam, CC BY 2.0
-
Valtio tukee jokaista äänestämään vaivautunutta Kokoomusnuorta 1500 eurolla vuosittain
Kokoomusnuoret valitsivat Tampereella eilen itselleen uuden puheenjohtajan. Valinta tapahtui neuvoa-antavan jäsenäänestyksen kautta. Äänestyksessä Kokoomusnuorista äänesti vain 6,4 prosenttia. Alhainen äänestysprosentti tarjoaa meille harvinaisen selvän näkymän vanhempien poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärien pönkittämiseen epärehellisin keinoin ja herättää kysymyksiä siitä, onko valtion avustuksia jaettu oikein.
Äänestyksessä annettiin ääniä 210 Susanna Koskelle, 201 Matias Marttiselle ja 22 ääntä hylättiin. Yhteensä äänestykseen yritti siis osallistua 433 kokoomusnuorta. OKM:lle luovutettujen paperien mukaan Kokoomusnuorilla oli 31.12.2011 6808 jäsentä. Äänestysprosentti jäsenäänestyksessä jäänee siis noin 6,4 prosenttiin. Täsmälliset luvut voivat olla vähän tästä poikkeavia nykyään, mutta kokoluokka ei ole voinut muuttua. Kaikki iskut kestävä fakta on, että Kokoomusnuorista vain pieni osa äänesti.
Hyvä selitys? Kokoomusnuoret ovat siis joko kovin epäaktiivisia vaikuttajia tai Kokoomusnuorten jäsenmäärää on muokattu jotenkin yläkanttiin. Kokoomusnuorten äänestys ei myöskään ollut epäkiinnostava. Onpa nyt voittaneen Susanna Kosken Reagania ja Thatcheria avuksi kutsuva vaalivideo kiertänyt aika montaa niistä foorumeista, joita netissä itsekin seuraan. Kokoomusnuorten puheenjohtajat ovat myös varsin näkyviä mediassa ja melko tärkeä keulakuva järjestölleen.
Vertailun vuoksi Vihreiden puoluejohtajaa valittaessa 2011 jäsenäänestyksen prosentti nousi 65 prosenttiin. Puolue ei toki ole sama asia kuin nuorisojärjestö, mutta Vihreiden äänestysinto osoittaa varsin hyvin, mihin jäsenensä oikein laskeva porukka pystyy halutessaan jäsenäänestyksessä.
Opetus- ja kulttuuriministeriö selvitti kovan paineen alla viime vuonna syytöksiä jäsenmäärien vääristelyitä ja antoi jokseenkin puhtaat paperit järjestöille. Selvityksessä oli käytännössä käyty läpi jäsenrekistereitä ja todettu, että listoilla olevia ihmisiä on olemassa. Tutkimatta kuitenkin jäi, kuinka aktiivisesti mukana jäsenistö oikeasti on ja minkäänlaisia tarkistuksia ihmisille asti ei käsitykseni mukaan tehty.
Miksi asialla sitten on väliä? Jäsenmäärä on yksi (mutta ei ainoa) kriteeri valtion avustusten jakamiseen. Kokoomusnuoret sai avustusta valtiolta 657 000 euroa. Jäsentä kohti luku on noin 97 euroa. Yhtä Kokoomuksen jäsenvaalissa äänestänyttä kohti summa on huikeat 1517 euroa.
On sinällään hienoa, että Kokoomusnuoret ovat luoneet uuden avoimen käytännön puheenjohtajansa valintaan. Epäilen, että menettelytavan kehittäjiltä on kuitenkin jäänyt huomaamatta jäsenten aktiivisuudesta paljastuvat puutteet. Olen aika varma, että järjestön aktiivit ovat huomanneet ongelmansa, sillä järjestön oma viestintä on käsittääkseni pitänyt luvut tiukasti prosentteina äänestäneistä. Twitterin ja Facebookin aikakaudella absoluuttiset luvut kuitenkin olivat varsin helposti löydettävissä.
Jälleen kerran harvojen tietämästä tulee kaikkien tietämää, kun teknologian luoma avoimuus tunkeutuu kaikkialle yhteiskuntaan.
Lähetän lopuksi muutamat terveiset ja kysymykset.
Susanna Koski, Kokoomusnuorten tuore puheenjohtaja: Kokoomusnuoret on yksi tiukinta leikkauspolitiikkaa kannattavista tahoista. Onko 1500 euroa aktiivista jäsentä kohti liikaa yhteistä rahaa? Luovutteko avustuksesta?
Paavo Arhinmäki, nuorisojärjestöjen tuista vastaava ministeri: Koko hallituskauden olemme odotelleet, mitä toimia vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministeri tekee, jotta nuorisojärjestöjen tukien perustasta saadaan vankempi. Muutama selvitys on tehty. Toimia ei ole juuri näkynyt. Minkälaisiin toimiin lähdet, jotta poliittisten nuorisojärjestöjen avustuksille saadaan kunnollinen kestävä perusta?
-
3 syytä viedä tekijänoikeusaloite eduskunnan käsittelyyn
Tekijänoikeusaloite on kerännyt hyvin allekirjoituksia viimeisten päivien aikana. Tätä kirjoittaessa allekirjoituksia on 41 707 eli vielä on vähän matkaa tarvittavaan 50 000 allekirjoitukseen, mutta yli 80 % allekirjoituksista on jo kuitenkin saatu. Loppukiri on ollut kova ja nyt jännitetään pelkästään sitä, alkoiko kiri liian myöhään. Viimeiset nimet aloitteeseen rustataan ensi tiistaina 23.7.
Tekijänoikeusaloite on vähän erilainen kuin kaksi muuta tähän mennessä eduskuntaan varmasti mennyttä tai menevää aloitetta eli turkistarhausaloite ja tasa-arvoinen avioliitto –aloite. Kummassakin näissä oli kyse varsin yksinkertaisista moraalikysymyksistä. Tekijänoikeusaloite sen sijaan yrittää tuunata erittäin vaikeaselkoista tekijänoikeuslakia vähän järkevämpään suuntaan. Pikkuasioiden tuunaaminen ovat aloitteen ehdoton etu, jos se päätyy eduskuntaan asti, mutta samalla tuntuu, että ihmisten on vaikea saada koko aloitteesta kiinni.
On ollut ilahduttava huomata, miten vakavasti tavalliset kansalaiset suhtautuvat aloitteen allekirjoittamiseen. Jos kansanedustajien aloitteissa olisi rima yhtä korkealla kuin kansalla aloitteiden kanssa, ei kansanedustajien aloitteissa olisi neljäsosaakaan niihin rustatuista nimistä.
Itse kannatan tekijänoikeusaloitetta koko sydämestäni. Syitä on oikeastaan kolme:
1. Koulu ja tekijänoikeudet pitää sovittaa yhteen.
Olen viime vuodet työskennellyt opetusteknologian parissa. Tänä aikana olen ollut läsnä useita kertoja tilanteissa, joissa ihan tavalliset opettajat pohtivat, onko tärkeämpää olla rikkomatta lakia vai opettaa lapsia. Mikään muu kysymys ei tätä keskustelua herätä kuin tekijänoikeudet. Merkittävä osa opettajista toteaa, että on parempi olla tuntematta lakia, ettei turhaan stressaan käytännössä pakollisia lainrikkomisia. Yhteiskunnan pitää raivata esteet tehokkaan opettamisen edestä eikä rakentaa kummallisia esteitä, joiden ohi pääsee vain konsultoimalla kalliita lakimiehiä. Aloite tekisi kaikesta normaaliin järkeen sopivasta opettamisesta laillista.
2. Suomi tarvitsee lisää keskustelua tietoyhteiskunnasta.
Ikävä tosiasia on, että tietoyhteiskunta-asiat kiinnostavat kovin harvoja eduskunnassa. Minä ja monet muut olimme todella pettyneitä, kun Jyrki Kasvi putosi eduskunnasta. Monen mielestä tämä tarkoitti sitä, että tietoyhteiskuntaa ymmärtävien edustajien määrä putosi sadalla prosentilla. Uskon, että käsittely nostaisi esiin ihan meidän yhteiskuntamme tulevaisuuden keskiössä olevat asiat ja pakottaisi kansanedustajia paljastamaan korttinsa aiheen piirissä. Itse tiedän, että eduskunnassa on vieläkin osaamista tällä alalla, mutta samalla tiedän, että monet kansanedustajat ovat laskutikun jälkeisistä innovaatioista pihalla kuin lumiukot. Haluan tietoyhteiskunnan puolustajat korokkeelle ja vastustajat näkyville. Aloite tekisi juuri näin.
3. Aloitteessa yhdistyy lakien ja teknologian osaaminen.
Onneksi emme kaikki ole tekijänoikeuksiin perehtuneitä lakimiehiä, sillä mitään ei tapahtuisi, jos me kaikki käyttäisimme päivämme pohtien, onko vaikka YouTubessa olevan videon näyttäminen luennolla laillista vai ei. Siinä nimittäin riittää jokseenkin loputtomasti pähkittävää. On kuitenkin hyvä, että meillä on aihetta todella tiukasti tuntevia ihmisiä, joilla on tavoitteena löytää uutta tasapainoa tekijöiden, kuluttajien ja välittäjien välille. Nyt on selvästi saatu yhteen mielet, jotka ymmärtävät paitsi lakia myös teknologiaa. Lopputulos on tarkempi kuvaus tekijänoikeuslakiin tarvittavista korjauksista kuin mitä yksikään suomalainen olisi yksin saanut aikaiseksi. On selvä, että lista on aika pitkä ja ei aina suinkaan täysin ilmeinen, mutta tällaisen porukan tekemisiin voi luottaa.
Porukka on kuitenkin takuulla tehnyt hyvää työtä. Tuntemistani aiheista aloite tekee täsmälleen oikeat linjaukset. Toisaalta niistä aiheista, joissa tietämykseni on alun perin ollut vajaampaa, ryhmä on perustellut linjansa varsin hyvin ja vakuuttanut minut siitä, että linjojen takana voi seistä.
Allekirjoita aloite
Jos siis välität yhtään tekijänoikeuksista, tulevaisuudesta tai vaikka tietoyhteiskunnasta, allekirjoitathan pikaisesti Järkeä tekijänoikeuslakiin –aloitteen. Aikaa ei ole paljon, joten tee se nyt äläkä jätä myöhemmälle.
Jos jokin asia jäi vielä askarrattumaan aloitteesta, kannattaa tsekata aloitteen kotisivut: http://www.jarkeatekijanoikeuslakiin.fi/fi/
Jos allekirjoituksia tulee tarpeeksi, aloite menee vielä täysin eduskunnan käsittelyyn, joten kaikkeen voi suhtautuva vain keskustelunavauksena. Itse en jättäisi allekirjoittamatta näin hyvää aloitetta, jos olisin jostain pilkun paikasta eri mieltä. Samanlaista hetkeä vaikuttaa suomalaisen tietoyhteiskunnan tulevaisuuteen ei tule vähään aikaan.
Allekirjoita aloite. Pyydän.
-
Päästökauppa paranee – kiitos huonosta johtamisesta Eija-Riitta Korholalle
EU:n ilmastokauppa eteni askeleen kohti toimivaa mallia eilen, kun europarlamentti hyväksyi ehdotuksen purkaa kertyneitä pinoja käyttämättömiä päästökiintiöitä. Sekavalla ”backloading ”-ilmastojargonilla tunnetun ongelman korjaus nosti päästökiintiöiden hintaa välittömästi melkein kymmenellä prosentilla. Nyt päästötonnin hinta on jossain vähän reilussa 6 dollarissa.
Mielenkiintoisesti Kokoomuksen Eija-Riitta Korholasta tuli Euroopan konservatiivien päätaistelija ilmastokaupan korjaamista vastaan. Korhola johti joukkonsa muutama kuukausi sitten voittoon taistelussa ja näytti nauttivan voitosta jokseenkin rajattomasti. Nyt Korhola johti joukkonsa metsään ja kielekkeeltä alas. Nyt voitonriemun sijaan Korhola selittelee tappiota sillä, ettei asiassa tehty kompromisseja. Ei tosiaan tehtykään. Konservatiivit eivät rakentaneet minkäänlaista toimivaa koalitiota vaan lähinnä pyrkivät signaloimaan, että ovat sataprosenttisesti ilmastotoimia vastaan. Ideologiansa jäädyttäminä jäi konservatiiveilta puolustamatta ympäristövaliokunnassa voittanutta vähän laimeampaa backloadingin purkua. Lopulta läpi meni ilmastotoiminnan kannalta yllättävänkin hyvä esitys.
Suomalainen meppi johti siis joukkojaan huonosti. Onneksi hän valitsi puolensa niin, että lopputulokseen voi olla vain tyytyväinen. Toivottavasti ilmastonmuutokseen välipitämättömästi suhtautuva blokki valitsee johtajansa jatkossakin yhtä huonosti ja ilmastonmuutokseen tosissaan suhtautuvat äänestäjät tajuavat, ketä kannattaa, jos äänestää Kokoomusta.
Backloadingista on muodostunut nyt tärkeä kysymys, vaikka kyseessä on tietenkin vielä nippelikorjailua. Päästökiintiöiden hinta on pudonnut talous- ja eurokriisien myötä niin alas, että päästöjen tupruttelusta on tullut jokseenkin ilmaista. Jos talouskriisin olisi osattu ennakoida, olisi päästökiintiötä pitänyt jakaa vähemmän tai päästöjen laskuttaminen hoitaa yksinkertaisella verolla. Koska maailman talous yllätti, piti nyt tehdä joitakin korjauksia ja hyvä että niitä saatiin aikaiseksi.
On esitetty arviota, että päästötonnin hinnan pitäisi olla globaalisti jossakin sadan dollarin paikkeilla, jotta päästöt saataisi laskettua suurin piirtein ilmastotieteen vaatimalle tasolle. Edes nykyisestä kymmenkertainen päästökiintiön hinta ei välttämättä riittäisi. Korjattavaa siis riittää tulevaisuudessa.
Meillä ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja pysäyttämistä ajavilla on lopulta jokseenkin vain yksi tehtävä: nostaa päästöjen hintaa melkein millä vain keinoilla. Päästökauppa ja/tai hiilivero ovat taloudellisesti tehokkaimpia keinoja, sillä niissä päästövähennykset tehdään siellä, missä niiden tekeminen on halvinta. Toinen mahdollinen tie ovat erilaiset pienemmät määräykset tai tuet eli esimerkiksi energiatehokkuuden parantaminen erilaisin minimitasoin tai vaikkapa uusiutuvien energiamuotojen tukeminen julkisista varoista. Nämäkin menetelmät voivat olla varsin hyviä, mutta on syytä olettaa niiden toimivan taloudellisesti hieman tehottomammin, koska erilaisilla normeilla ja tuilla syntyvät päästövähennykset eivät välttämättä mene lähellekään halvinta mahdollista päästövähennyskohdetta.
Itseasiassa päästökaupalla itsellään on myös vähän huono yhteensopivuus muiden keinojen kanssa. Jos esimerkiksi uusiutuvia tukemalla tehdään päästövähennyksiä, voi ainakin osa hyödystä vähentyä, kun päästökiintiöiden hinta laskee ja vaikkapa hiilen tupruttelu halventuu.
Pitää kuitenkin kokoajan muistaa, että päästökiintiöden hinnat ovat backloadingin purun jälkeenkin melkein nollassa, joten vaikutus ei ole kovin suuri. Uusiutuvien tukeminen on myös poliittisesti helpompaa kuin päästöjen verottaminen ja sitä paitsi se saattaa olla fiksumpaa talouspolitiikkaa näin elvytystä huutavana aikana.
Päästökiintiöiden matala hinta on myös syytä muistaa, kun teollisuuden lobbarit pelottelevat tehtaiden siirtymisellä Kiinaan. Teollisuus saattaa hyvinkin lähteä Kiinaan, mutta siinä hyvin pieni seikka ovat melkein ilmaisten päästökiintiöiden hinnan kohoaminen muutamalla prosentilla.
Suomen päästöt ovat noin 75 miljoonaa tonnia noin 36 miljoona tonnia on päästökaupan alaiselta sektorilta. joten päästökiintiöiden hinnan nouseminen noin eurolla nostaisi kustannuksia noin 36 miljoonaa euroa. Laskentaa tosin vaikeuttaa, että teollisuus saa myös ilmaisia kiintiötä, joten huomattavan suuri osa hinnasta valuu tukena suurimmille historiallisille saastuttajille eikä näin ollen asian pitäisi olla suuri ongelma teollisuudelle.
Tänään saimme lukea, että STX:n uudet tilaukset ovat maakaasulla toimivia laivoja, joiden kysyntä perustuu rikkidirektiiviin. Kun huomio, miten paljon teollisuus on Suomessakin asiasta huutanut, kannattaa miettiä, onko teollisuuden pelottelua syytä kuunnella lainkaan. Ei ole ollenkaan mahdoton kuvitella, että ainakin näissä nykyisissä hinnoissa liikuttaessa esimerkiksi kasvanut kysyntä uusiutuvalle energialle voi kompensoitua jopa nettomääräisesti positiivisesti suomalaiselle teollisuudelle hieman kalliimmat päästökiintiöt.
Backloadingin purku on itsessään riittämätön askel, mutta sekin nostaa saastuttajien kustannuksia ja näin innostaa hakemaan uusia tapoja tuottaa energiaa ja vähentää päästöjä. Ja jossain vaiheessa päästökiintiöiden hinnan korottaminen voi alkaa siirtää saastuttavan teollisuuden muualle. Tarvitaan siis kansainvälisiä sopimuksia, joilla päästöjen hinta saadaan kaikkialla maailmalla merkittäväksi.
-
Demarit haluavat pitkän eurokriisin ja laastareita niille, joihin sattuu
Demareilla riittää raiteita SDP julkaisi tänään Oikeudenmukainen Eurooppa – Näkemys talous- ja rahaliitto EMU:n tulevaisuudesta -ohjelman. Ohjelma on lyhyt, epätäsmällinen ja siinä voi nähdä melkein mitä vain. Ohjelma on siis hyvin paljon demarien talouspolitiikan näköinen.
Käyn tässä tekstissä vähän läpi ohjelman piirteitä hieman satunnaisesti, koska oletan kiinnostuneiden voivan lukea koko tekstinkin itse.
Demarin Eurooppa – joo mutta ei
Ohjelma pitää kiinni talouskurista, mutta kritisoi sitä silti:
Kriisinhoidon poliittiset seuraukset alkavat olla näkyvissä. Kriisimailta edellytetty leikkauspolitiikka ei ole edistänyt kasvun syntymistä. Jotkut vaaditut uudistukset ovat jopa rikkoneet ILO:n yleissopimuksia. Talouspolitiikassa tulojen ja menojen on oltava pitkällä aikavälillä tasapainossa. Tasapainotustoimet on silti kaikissa oloissa tehtävä kansalaisten perusoikeuksia ja sosiaalisia oikeuksia kunnioittavalla tavalla. Suomessa taloutta on tasapainotettu tekemällä samalla työllisyysinvestointeja ja kaventamalla tuloeroja. Nämä lähtökohdat voisivat toimia mallina myös muissa Euroopan maissa.
Ilmeisesti siis Kreikassa olisi kaikki hyvin, jos olisi leikattu aikalailla yhtä paljon, mutta hieman tasattu tuloeroja enemmän. Epäilenpä, että sekään ei juuri kreikkalaista työläista lämmittäisi.
Ohjelma haluaa EKP:lle suuremman roolin (vai haluaako?)
EKP:n ensisijainen tehtävä on hintavakauden turvaaminen, minkä lisäksi EKP tukee yleistä talouspolitiikkaa hintavakautta vaarantamatta. SDP:n näkemyksen mukaan työllisyysvaikutusten tarkastelun on oltava mukana EKP:n politiikasta keskusteltaessa. On lisäksi arvioitava, voiko euron pitkittyneeseen kriisiin löytyä kestävää ratkaisua ilman EKP:n tehtävien uudelleenmäärittämistä monipuolisemman keskuspankkipolitiikan suuntaan.
Ohjelma haluaa “kunnioittaa parlamenttien budjettivaltaa”, mutta samalla linjaa keinoja euroveroja, jotka ohjattaisiin euroalueen budjettiin.
Yhteisvastuu ei tosiaan käy demareille ja asia kerrotaan ohjelmassa moneen kertaan. Kuitenkin samalla ollaan valmiita pohtimaan jotain tasapainotuksia:
Yhteisvaluutan tasapainoisen kehityksen ja sosiaalisen ulottuvuuden toteutumisen varmistamiseksi valuutta-alueen laajentuessa tulee pohtia muita keinoja tasapainottaa jäsenmaiden eroja ja luoda lisää kasvua ja työpaikkoja. Jo lyhyellä aikavälillä kasvuun ja työllisyyteen tähtääviä investointeja tulee lisätä esimerkiksi Euroopan investointipankin kautta.
Vähän samaan tapaan demarit tarjovat kaikkea viisasta ja hyvää sosiaalisen Euroopan muodossa esimerkiksi EU:n eri rahastojen käyttämistä, mutta sitten painottavat, että yhteisvastuu ei saa lisääntyä. Ilmeisesti on siis ihan ok kantaa yhteisvastuuta kreikan nuorista mutta muu yhteisvastuu on niin pahasta, ettei sitä tarvitse edes perustella.
Eurokriisi ei ratkea ilman yhteisvastuuta – näkyvää tai piilotettua
Mitä ohjelma siis kaikkiaan lupaa? Paljon lämmintä ja pörröistä kaikille, mutta ei lisää yhteisvastuuta. Pörröiset asiat eivät ikävä kyllä auta mitään, jos maksamiseen ei ole rahaa. Demareilta siis täysi tuki austeritylle ja avokämmen kaikille eurokriisin ratkaisusta kiinnostuneille ja ihan vaan nyrkki etelä-eurooppalaisille.
Surulliseksihan tässä tulee, sillä demarien ohjelma taitaa ikävä kyllä kuvata hyvin sitä, mihin suomalaiset ovat valmiit. Ammutaan ensin tykeillä kansaa ja sitten tarjotaan laastareita ay-liikkeille, nuorille ja muille heikommille. Jos poliitikot eivät ryhdistäydy ja kerro kansalaisille totuutta, mennään varmaan eteenpäin niin, että yhteisvastuu tapahtuu pikkuhiljaa erilaisten epäsuorien mekanismien kautta, koska suoraan eivät sitä poliitikot uskalla tehdä.Demarien ohjelmassa näkyy myös se, että puolue joutuu tasapainoilemaan vähän enemmän kärryillä olevien kannattajien ja aiemmin puhutun välillä. Ei voida tarjota yhteisvastuuta, niin tarjotaan erilaisia keinoja hoitaa pienempiä ongelmia. Pienempien ongelmien hoitaminen vaatii rahaa eli yhteisvastuuta tai sitten se jää vain puheen tasolle. On aika naurettava ajatus, että kreikkalaiset eivät tajuaisi nuorisonsa ahdinkoa. Kyllä se on siitä rahasta kiinni ja sitä saadaan vain yhteisvastuulla.Soldiaarisuuden rajoja korostanut, kreikkalaisten yksityistämisen hitaudesta suuttunut ja tiukasta talouskurista kiinni pitävä Urpilainen ei tietenkään voi tänään julistaa aiempia puheita vääriksi vaan joutuu ajamaan väärillä raiteilla. Toivottavasti demartikin vielä joskus löytävät eurokriisistä ulos johtavat raiteet. Ne eivät löytyneet tällä yrityksellä.Ainiin ja Demarin väite siitä, että ohjelma olisi suomalaisten puolueiden ensimmäinen ohjelma Emu:n ja Euroopan taloudellisen integraation kehittämisestä, on tietenkin täydellisen väärä. Vihreät ovat julkaisseet (vähän nössön) Euroopan talouden korjauspaketin jo vuonna 2011 ja muutama kuukausi sitten (ihan tiukan) Vihreämpi yhteinen Eurooppa – Euroopan unionin peruskorjausohjelman. Jälkimmäisessä uskalsimme sanoa, että eurokriisin lopettaminen on tarpeellista ja ainoa älyllisesti rehellinen tapa siihen yhteisen valuutan kanssa on jakaa velkataakkaa vähän useammin hartein. Näin saadaan valtioiden velat kontrolliin ja saadaan pelitilaa esimerkiksi elvyttävää talouspolitiikkaa varten.
