Category: Yleinen

Kirjoitin Koijärven pesänjakajiin pienen tekstin hallituksesta ja oppositiosta. Noin lyhyesti haluaisin, että ihmiset punnitsisivat rehellisesti hallituksen ja opposition hyviä ja huonoja puolia. Kummassakin vaihtoehdossa on puolensa ja oppositiovaihtoehdon poistaminen keinovalikoimasta vähentää vaikutusvaltaa hallituksessakin.

Olen viime päivinä lukenut Michael Mossin Salt Sugar Fat: How the Food Giants Hooked Us -kirjaa. Teos on varsin hyvä muistutus siitä, mistä ruokateollisuuden ja lihavuuteen liittyvässä keskustelussa perimmiltään on kyse: sokerin, rasvan ja suolan määrästä ruuassamme. Kaikkia kolmea ainetta käytetään yhdessä ja yksitellen luomaan kuluttajille sellaisia kokemuksia, joihin jää koukkuun ja josta voi siten rikastua.

Keskustelu ruuan perinteisistä terveysvaikutuksista on ajautunut jotenkin outoon paikkaan, kun enemmän huomitoa keräävät lisäaineet, natriumglutamaatit ja karppaajat kuin ihan perinteisten  Mossin esittämän sokeri, rasva, suola -kolmikon aiheuttamat melko vahvasti osoitetut kansanterveydellisesten ongelmat. Samalla kun riitelemme ties minkälaisista pienistä tai jopa olemattomista terveysvaikutuksista olemme huomaamattamme addiktoituneet ja seurauksia alamme vasta maksaa.

Lähde: Terveyskirjaston kuva, joka on lähteytetty Nuorten terveystapatutkimukseen

Vaikka elintarveala luonnollisesti välttelee addiktiosanan käyttöä, on aika paljon merkkejä siitä, että suhteemme ruokaan on opittu ja addiktio voi olla varsin vaikea. Teollisuus myös keskittyy sellaisiin ihmisiin, joiden itsekuri ei riitä kontrolloimaan syömistään ja joista tulee tuotteiden suurkuluttajia. Elintarviketeollisuuden ja tupakka- ja alkoholiteollisuuden välillä on selviä yhtymäkohtia, jotka eivät juuri elintarviketeollisuutta mairittele.

Miten asia sitten korjataan? En totta puhuen tiedä. Elintarvikealaan puuttuminen ei ole mitenkään helppoa, vaikka ei menettäisikään uniaan, kun joku vähän työntää näkymätöntä kättä fiksumpaan suuntaan. Ihmisten pitää kuitenkin saada jatkossakin syödä rasvaa, pieni määrä suolaa ei tapa ja sokerilla kuorrutettu munkkikin on aika pirun hyvää.

Elintarvikkeisiin liittyvät koukut eivät ole mikään poikkeus. Addiktio ei ole mikään satunnainen muutamia ihmisiä koskettava asia. Kaikki me ja koko yhteiskuntamme joutuu jatkuvasti sivuamaan koukuttamista ja koukkuun jääneitä päätöksissään, vaikka emme sitä aina muista tai halua miettiä.

Tässä pieni lista erilaisia addiktion aiheuttajia, joiden vaikutus yhteiskuntaamme ei ole mikään pieni:

• Alkoholi
• Tupakka
• Muut huumeet
• Sokeri
• Rasva
• Suola
• Uhkapeli
• Internet
• Tietokonepelit

Ainakin pitäisi olla

Pidin äsken tällaisen pienen puheen. Ihan hyvänä jatkokommenttin tuli huomautus, että omistajien velvollisuuksia ei sinällään tarvitse lisätä. Itselleni riittäisi, että edes sijoitettu omaisuus olisi pelissä oikeasti.

Tervehdys hyvä puoluevaltuuskunta,

Meidän puoleemme tärkeimpiä tavoitteita on saada saastuttajat maksamaan jotta saastuttajat saastuttaisivat vähemmän. Jos siis minä päästään veteen tai ilmaan myrkkyä, pitää minun ainakin maksaa saastuttamisesta ja myrkyttämisestä tuntuva ja kohtuullinen korvaus yhteiskunnalle.

Ilmastonmuutoksen kohdalla on nyt näistä korvauksista luovuttu kokooomuksen Eija-Riitta Korholan johdolla. Saimme taas olla ylpeitä Vihreistä edustajistamme vaikka turpiin tulikin. Siellä ajettiin ihan oikeasti saastuttaja maksaa -periaatetta ja yritettiin estää ihmiskuntaa tuhoamasta itseään!

Samaa ei ikävä kyllä voi sanoa toimistamme Talvivaaran suhteen. On suuri synti ja häpeä, että valtio on vihreän omistusohjausministerin johdolla ottanut Talvivaarasta lopullisen vastuun.

Talvivaarassa on kyse myös muusta kuin Talvivaarasta. On kyse myös yleisestä periaatteesta, millaisen riskin firma kantaa itse ja miten paljon sen kantavat muut. On täydellisen selvä, että Talvivaarassa on valtava taloudellinen potentiaali. Niin paljon suomalaista nikkeliä on maassa, että voittojen pitäisi olla ihan hurjat. Hintaa painaa kuitenkin pelko korvauksista nykyisistä ja tulevista ympäristökatastrofeista. Tämä on juuri oikein. Sijoittajien pitäisi pelätä, analysoida riskejä  ja lopulta hinnoitella riskiä.

Nyt kuitenkin Solidium on laittanut yhteiset rahamme peliin ja antanut omistajille helpotusta. Tämä tarkoittaa, että nyt ja jatkossa ympäristöriskejä ei  tarvitse sijoittajien hinnoitella Talvivaarassa eikä muissakaan suurissa investoinneissa. Ympäristöriskin kantaa valtio, te ja me ja minä ja sinä.

Kyllä meidän pitää varmistaa, että saastuttaja maksaa ja saastuttajaan sijoittaja kantaa vähintään törkeän saastuttamisen riskit. Firma olisi pitänyt ajaa vaikka alas ja omistajien sijotusten arvo nollaan. Silloin olisivat sijoittaneet nähneet, miten käy kun viisvälittää ympäristöstä.

Carmen Reinhart ja Kenneth Rogoff kirjoittivat vuonna 2010 paperin Growth in a Time of Debt., joka sai jonkin verran huomiota osakseen erityisesti Yhdysvalloissa. Paperi tuli konservatiiveille ja julkisen velan pelkääjille kuin taivaan lahjana. Paperissa esitettiin talouskasvun heikkenevän, kun valtion velka ylittää 90 prosentti bruttokansantuotteesta.

Aika monet kommentoijat haukkuivat paperin metodologiaa, joka tuntui poimivan maita melko satunnaisesti mukaan ja jättäen joitakin maita pois yhtä satunnaisesti. Aika suuri osa paperissa muka havaituista vaikutuksista oli oikeastaan vain muutaman velkaantuneen maan talouden tökkimistä ja tosiasiassa todistusarvo oli varsin pieni.

Kukaan ei kuitenkaan arvannut, miten surkea paperin pohja lopulta olikaan. Nyt toinen tutkijaryhmä on selvittänyt, mistä Reinhartin ja Rogoffin luvut tulivat. Itseasiassa asia oli laskettu päin honkia. Koko laskelma perustui alkiovirheeseen Excelissä. Virheistä lisää voi lukea Mike Konczalin artikkelista Researchers Finally Replicated Reinhart-Rogoff, and There Are Serious Problems.

Nolo juttu siis tutkijoille. Samoin on todella noloa, millaiset henkilöt ovat paperiin ehtineet viitata ja nostaa sitä kovin korkeaan arvoon. Näitäkin on koottu ansiokkaasti parissa blogissa. Tässä pari herkullista lainausta Euroopan taloudesta päättäviltä:

Olli Rehn: [I]t is widely acknowledged, based on serious research, that when public debt levels rise about 90% they tend to have a negative economic dynamism, which translates into low growth for many years.

Wolfgang Schäuble: We have read the study by Rogoff and Reinhart very carefully. They have demonstrated empirically that beyond a certain level, public indebtedness becomes damaging to growth.

Sivunmennen sanoen eduskunnassa Reinhartiin ja Rogoffiin viitannut lienee kristillisdemokraattien Sari Palm. Odotan innolla, löydämmekö vähän tutkimalla lisää muita köykäiseen tutkimukseen viitanneita. Kannattaa olla tarkkana, jos löytää parin viime vuoden ajalta viittauksia 90 prosenttiin velasta ongelmana. Useimmiten tällöin on pohja-ajatus Reinhart-Rogoffissa.

Nyt löytynyt virhe ei varmasti käännä kenenkään päätä, koska paperin surkean metodologian olisi pitänyt riittää siihen, ettei sitä olisi otettu vakavasti. Ilmeisesti talouspäättäjämme eivät ole riittävän kriittistä porukkaa vaan yrittävät epätoivoisesti löytää perusteluita harjoittamallleen politiikalle. Siinä ei paljoa totuus paina.

Ei näy maalia. Näkyy Stubb.

Kirjoitus on julkaistu 24.3.2013 Aamulehdessä. Otsikko on lehden. Stubbin alkuperäinen teksti löytyy iloisesti kokonaan netistä.

Maali ei vielä edes häämötä ministeri Stubb Ei tarvitse paljoa pintaa raaputtaa eikä uutisia katsoa, jotta näkee, mitä Alexander Stubbin valikoidusti esitettyjen lukujen taakse on piilotettu. Etelä-Eurooppa voi vieläkin hälyttävän huonosti. Työttömyys oli tämän vuoden alussa Espanjassa 26,2 ja Kreikassa hulppeat 27 prosenttia Eurostatin mukaan, eikä työttömyyden kasvu ole juuri helpottanut. On näiden varsin nuorten demokratioiden vahvuuden osoitus, että maiden kansanvalta on vielä edes jonkinlaisessa kunnossa.

Maali ei siis vielä oikein edes häämötä eikä sinne varmaan löydetäkään. Harmillisesti syynä taitaa olla, että on lähdetty kulkemaan väärää reittiä. Olli Rehnin kanssa yhteen ottanut Paul Krugman ja muut taloustieteen osaajat ovat pitkään varoitelleet, että leikkaukset tekevät enemmän haittaa kuin niistä on hyötyä ja lisäksi niistä syntyy hillitöntä inhimillistä kärsimystä.

Lisäksi Stubb ristiriitaisesti kertoo, että oikeastaan ei olisi voitukaan kulkea maalia kohti ja vetoaa poliittiseen mahdottomuuteen lisätä Euroopan yhteisvastuuta.

Suomen johtava europoliitikko piiloutuu nyt muiden populististen poliitikkojen taakse. Poliittinen tahto on poliittisten päättäjien hallittavissa oleva asia – ei mikään ulkoinen tekijä, joka estää hyvät päätökset.

Olemme jo nähneet, että Euroopan päättäjät löytävät mahdollisuuksia yhteisvastuuseen, kun hädän määrä nousee äärimmäisyyksiin: Euroopan keskuspankin viime aikainen linja vähän auttaa valtioiden velan kanssa näyttää varsin hyvin, että yhteisvastuun lisääminen ei ole Euroopassakaan poliittinen mahdottomuus.

Nyt on aika ottaa uusi kurssi. Ensinnäkin voitaisiin alkaa miettiä velan sijaan ihmisten kärsimystä ja keskittyä sen minimointiin. Kärsimyksen sietämiselle on rajat, jotka ylittyvät paljon helpommin kuin maailman suurimman talousalueen kyky maksaa velkansa takaisin.

Kuvalähde: Magnus Fröderberg/norden.org, Creative Commons Attribution 2.5

Olen yrittänyt kirjoittaa aika paljon taloudesta – jopa yhden kirjan. Kirjoitettavaa aiheesta ihan takulla riittäisi vielä paljonkin. Jokin taloudesta kirjoittamisessa kuitenkin mättää. Yksinkertainen tosiasia on, että kirjoittaminen on helkutin tylsää, kun tietää, että lukijaksi löytää vain pari hyvä ystävää. Osaan nykyisin kirjoittaa jo ihan vetävän tekstin Enbusken dissailusta tai vaikka opintotuesta. Ainakin näin on, jos asiaa mittaa lukijoissa ja miksipä ei mittaisi paremman indikaattorin puutteessa.

En usko olevani ajatusteni kanssa ihan yksin. On esimerkiksi mielenkiintoista, minkälaista päällään seisontaa ja pellenenäilyä esimerkiksi kovasti arvostamani Paul Krugman harjoittaa blogissaan. Nobelistiksi kaveri joutuu tekemään aika paljon, että saa teksteistään missään määrin mielenkiintoisia. Krugman kuitenkin tekee homman hyvin ja näin minä ja ne pari hyvää ystävää jaksammekin lukea herran blogia.

On maailmassa tietenkin valtavasti hyviä talousblogaajia muitakin. Tyler Cowenin, Akateemisen talousblogin ja Allan Seurin blogien lukeminen on totta kai riemullinen kokemus usein. Blogistit kuitenkin tuntevat alansa varsin hyvin ja osaavat selittää asiat sen verran yksinkertaisesti, että minäkin pysyn kärryillä useimmiten. Toisaalta aika moni muu ei näytä näitä tekstejä jaksavan lukea sillä hartaudella, minkä itse katson niille aiheelliseksi.

Talousblogien maailma on merkillinen. Miehet jyräävät ja hyvin abstraktista matemaattisesta ajattelusta nauttivat saavat, mitä haluavat ja muunlainen kirjoittelu puuttuu koko skenestä. Ei ongelma kuitenkaan ole niissä ihmisissä, jotka taloudesta kirjoittavat vaan niissä, jotka eivät taloudesta välitä. Eivät asiat sillä muutu, jos miehet ja matemaattisesti orientoituneet vaikenevat.

On epäilemättä tunteita herättävämpää tarttua kehysriihen johonkin pieneen epäkohtaan ja sitten yrittää vetävällä keskustelulla ohjata säästöt jonnekin, missä leikkaukset sattuvat vähän vähemmän. Todelliset päätökset tehdään kuitenkin päättäessä siitä, miten paljon ylipäätään leikataan. Jos hallitus todella leikkaa 1,2 miljardia, tulee säästämisestä aikamoista tuskaa eikä pelkillä väistöliikkeillä saada aikaan inhimillistä politiikkaa eikä saada aikaan talouskasvuakaan puhumattakaan sitten jostain ympäristöpolitiikasta.

Olen itse kannattanut avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisäämistä politiikkaan aina ja kaikkialla. En usko, että yksikään päätöksentekoelimistämme on lähellekään liian läpinäkyvä: lasiseinien sisään meillä on edelleen betonibunkkereita. Avoimuuten on kuitenkin varsin pitkään liitetty halu myös laajentaa kansan valtaa kansanäänestyksillä. Mutta voiko kansa oikeasti päättää, jos se keskittyy pihvin sijaan majoneesiin?

Kansaa ei voi vaihtaa, joten kansaa pitää sivistää. Mutta miten se ihan oikeasti onnistuisi? Kuinka suuren osan suomalaisista voi optimistisessakaan skenaariossa miettivän keskuspankin intervention ja eurobondien aloittamisen eroja? Väitän, että ongelmaksi muodostuu varsin kiinnostava maailma, jossa ihmiset elävät. Vielä Lincolnin aikaan ihmiset jaksoivat seurata tuntien väittelyitä silloisen politiikan tärkeimmistä kysymyksistä, mutta nykyään vain pieni porukka jaksaa seurata koko politiikkaa. Nykyään muut viihteen muodot ovat parantuneet ja niihin pääsy onnistuu meistä suuremmalta osalta.

Politiikan pitäisi muuttua joko mielettömän kiinnostavaksi tai sitten muun maailman pitäisi tylsentyä valtavasti. Kumpikaan vaihtoehdoista ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä.

Tasa-arvoinen avioliittolaki on vastatuulessa tänään. Näyttää siltä, että Kokoomuksen, Keskustan, Kristillisdemokraattien (KKK) ja perussuomalaisten koalitio tehneen selvää jälkeä tasa-arvoisesta avioliittolaista. KKK ja kaverit pitivät rivinsä varsin hyvin kasassa. Perussuomalaisten kohdalla taitaa olla selvä, että avuksi tulivat ryhmäkuri ja Soinin mahtikäskyt. Muilta puuttunee munat ja munasarjat muuten vain.

Koska lakivaliokunta mokasi, seuraavaksi puuhataan aloitetta ja se epäilemättä saadaan hyvin pian eduskunnan käsittelyyn. Lain kohtalo kansalta tulleena on vähän siinä ja siinä. Voi olla, että menee läpi tai ei mene. Joka tapauksessa liberaalien on turha masentua. Netissä kiertävä kuva selittää asian aivan selvästi:

Kuvasta näkee ihan selvästi, että 90-luvulla nuoruutensa suurimman osan viettäneet eivät tasa-arvoista avioliittoa pelkää. Massojen kulttuuri on tehnyt homoista tavallisia ihmisiä ja on meidän kaikkien kaveripiiriinkin mahtunut tarpeeksi monta julkihomoa. Homon tai lesbon kaveri tuskin haluaa estää kaverin häitä. Odottelemme siis muutaman vuoden ja saamme nuo vanhimmat tyypit pois, niin eiköhän se tasa-arvoinen avioliittokin saada läpi.

Miten sitten tasa-arvoisen avioliiton vastustajien kannattaa varautua tähän vääjäämättömään tappioon, joka hiipii vuosi vuodelta lähemmäs?

Tässä muutama ystävällinen ohje:

• Jos avioliittosi onni rakentuu seksuaalivähemmistöjen epäonnen varaan, suosittelen pariterapiaa ja avioeroakin kannattaa ehkä harkita.
• Jos pelkäät moniavioisuuden valtaavan maan, kannattaa varmaan jutella moniarvoisuudesta. Siinä riittää toki keskusteltavaa.
• Jos avioliiton määritelmäsi perustuu lapsien hankkimiseen, suosittelen lakialoitetta vanhojen ihmisten avioliiton kieltämiseksi.
• Jos lasten kasvatuksesi perustuu vahvasti vanhempien sukupuolielinten eroavaisuuksien esittelyyn, suosittelen soittoa poliisille. Olet epäilemättä rikkonut jo jotain lakia.
• Jos uskontosi edellyttää, ettet mene naimisiin samaa sukupuolta olevan kanssa, kannattaa varmaan olla menemättä naimisiin samaa sukupuolta olevan kanssa.
• Jos pidät homoutta luonnottomana, ei kannata ruveta biologiksi. 
• Jos pidät samaa sukupolta olevien seksiä äklönä, kannattaa jättää sellainen seksi tai siitä fantasiointi vähemmälle.
• Jos sanojen merkityksellä on sinulle niin paljon väliä, että haluat tehdä toiset onnettomiksi määritelmän säilyttämiseksi, suosittelen, että keksit ihan oman kielen  ja käytät vain sitä. Möfpöfmöf pysyköön sitten loputtomiin sellaisena kuin juuri sinä haluat.
• Jos pelkäät, että samaa sukupuolta olevien lapsia kiusataan vanhempien erilaisuuden vuoksi, voit varmaan ehdottaa kaikkien lasten erilaisuuksien kieltämistä. Siinä riittää savottaa ennen vanhempiin puuttumista ja saattaa tulla muutama mutka matkaan.

Keskustelu opintotuen uudistuksesta on lähtenyt uusille kierroksille. Tänään Ville Niinistö toisti päättäväiseen sävyyn, että Vihreiden linja opintotuen suhteen on tiukasti opiskelijan puolella. Samoin Vasemmistoliiton linjasta voi myös olla suhteellisen varma. Näin periaatteessa kaiken pitäisi siis olla hyvin, koska opintotuen uudistus on vasemmistoliiton ministerin vastuulla ja Vihreiden vahva tuki tarkoittaa, että hallitus joko tekee Vihreille ja Vasemmistoliitolle mieleisen päätöksen tai kaatuu.

Vähintäänkin erikoiseksi asia menee vasta ajatellessa, mitä hallituksen suuret puolueet – Kokoomus ja demarit puuhailevat ja tekisivät, jos muut eivät heitä estäisi. Sekä kokoomuksen että demarien linjana näyttää olevan pakkolaina ja melko satunnaiset tavat jakaa opintotukea eri määriä eri vuosina. Täsmällisiä malleja on paha esitellä, koska puolueet eivät näitä malleja suostu esittelemään julkisuudessa.

Demarien ja Kokoomuksen linjat ovat siis täysin pimennossa. Eikä linjoja esitelty ennen vaalejakaan. Toki opiskelijoiden asiaa kysyessä saatiin kivat vastaukset siitä, että opintotuki on ihan kiva järjestelmä ja toki sitä rahaa pitäisi saada vielä lisääkin. Nyt tarjotaan pakkolainaa ja kohtuutonta työtaakkaa.

On onni, että hallituksessa on tällä kertaa hyökkäyksen pysäyttäviä voimia. Ihmeellinen juttu on, miten Kokoomuksen ja Demarien nuorison etua katsovat edustajat voivat katsoa itseään peilistä aamuisin. Vuosi sitten on luvattu vaalikentillä opiskelijoille valoa ja rakkautta ja tänään tarjotaan ilkkua ja vitsaa.

Opiskelijan asia ei ole edes vain opiskelijan asia. Opiskelijat joutuvat herkästi töihin elantonsa turvaamiseksi ja silloin otetaan hyvä töiden aloituspaikka vaikkapa opinnot yläasteen lopussa lopettaneelta pois. Ne kaikki hampurilaisia kääntelevät opiskelijat vievät työt niiltä innoikkailta nuorilta, jotka vähän vähäisemmällä koulutuksella haluaisivat oikeisiin töihin. Ongelma on erityisen todellinen, koska opintorahan kanssa töitä voi ehkä tehdä vähän halvemmalla kuin ilman tukea.

Kokoomuksen ja Demarien taktiikka tuntuu suorastaan mahdottoman epäreilulta. Kokoomuksen ja demarien poliitikot näyttävät väijyvän pimeässä ja iskee sieltä silloin kun kukaan ei odota. Kärsijäksi joutuvat opiskelijat ja siinä ohessa kaikki muut nuoret. Ja kaikki vain siksi, että hallituksen pitää näyttä toimeliaalta, kun mitään todellisia muutoksia esimerkiksi kuntakentässä tai sosiaali- ja terveydenhuollossa ei saada aikaiseksi.

Jos olisi käynyt vähän huonompi säkä ja perussuomalaiset olisivat saaneet rivinsä suoriksi vaalien jälkeen, olisi meillä nyt hallitus, joka leikkaisi opiskelijoilta kuin viimeistä päivää. Nyt on onneksi hyvä opiskelijaturva taattu. Mitä tapahtuu ensi kerralla?

Herkästi voisi toivoa, että joku nuori muistaisi asian seuraavissa vaaleissa.

Kuvalähde: Lurking in the Shadows. by By JSFauxtaugraphy / Joseph Stevenson, CC BY-SA 2.0

Helsingin Sanomat on tänään otsikoinut muualta lainatun juttunsa Sunnuntaisuomalainen: Sähköyliherkkyys ei ole psyykkinen sairaus. Jutussa lainataan Turun AMK:ssa tehtyä tutkimusta, joka tekijöidensä mukaan antaa selvää näyttöä siitä, että sähköherkkyys ei ole psyykkinen sairaus.

Itseäni harmittaa, kun tällaista puolitotuutta levitetään. Vielä julkaisematon tutkimus, jonka metodologiaa ei avata mitenkään, on erittäin epäilyttävä tieteellinen löydös. Oikeastaan sillä ei ole mitään arvoa.

Nykyisen tieteellisen tiedon löytämiseksi ei voida katsoa yhtä tutkimusta. On syytä katsoa vertaisarvioituja tutkimuksia ja mieluiten vielä muita tutkimuksia yhteen kokoavia meta-tutkimuksia. Näistä yksi Martin Rööslin vuonna 2008 tekemä toteaa:

“This review showed that the large majority of individuals who claims to be able to detect low level RF-EMF are not able to do so under double-blind conditions. If such individuals exist, they represent a small minority and have not been identified yet. The available observational studies do not allow differentiating between biophysical from EMF and nocebo effects.”

Rööslin muihin tutkimusten kokooma siis kertoo seuraavat fakta, joita voinee pitää tieteellisenä konsensuksena aiheesta:

1. Ihmiset väittävät havaitsevansa sähkömagneettisia kenttiä hyvin nopeasti. Tästä huolimatta he eivät tuplasokko-kokeissa havaitse näitä kenttiä oikeasti.
2. On periaatteessa mahdollista, että on olemassa jonkinlainen joukko aidosti sähkömagneettisia kenttiä huomaavia ihmisiä, mutta käytännössä sellaista ei ole yksilöity
3. Biofyysisiä eli kansanomaisemmin “todellisia” efektejä ei voi nykytutkimuksen valosssa erottaa nocebosta eli ihmisten kuvittelemasta negatiivisesta efektistä.

No mutta eikö Turun AMK:ssa tehty tutkimus nyt vain ole löydös ihmisistä, jotka vain huomaavat vaikutuksen? Tähän on pienen pieni mahdollisuus, jos tutkimus olisi selvästi parempi kuin sähköallergikoista aiemmin Turun AMK:ssa tehty tutkimus.

Miten sähköallergiasta tulisi tieteellinen tosiseikka?

Tehdyn tutkimuksen pitäisi olla korkeatasoinen. Tutkimuksessa pitäisi olla verokkiryhmä, jolle annettaisiin käteen esimerkiksi kännykkä, joka on huomaamattomasti laitettu pois päältä ja vaikutusta ei pitäisi syntyä. Tutkimuksen pitäisi olla vielä siten järjestetty, että tutkimuksen kohteiden kanssa toimiva tutkija ei tietäisi itse, onko laite päällä vai pois. Sitten tarvittaisiin riittävän kokoinen otos.

Olen aiemmin törmännyt Turun AMK:ssa tehtyjen tutkimusten esittelyyn. Tutkijoilla ei silloin ollut kovin suurta halua keskittyä itse ilmiön todenperäisyyden selvittämiseen vaan enemmänkin tuntui olevan halua rakentaa kapistuksia, jotka vähentävät sähkömagneettisia kenttiä. Laitteiden tehosta taas oli todisteena vain kokeilleiden sähköallergikkojen anekdoottisia todistuksia. Elleivät tutkijat siis ole ottaneet itseään niskasta kiinni kunnolla, tohdin epäillä, onko tutkimusta tehty tuplasokkokokeella. Vaikutukset näiden laitteiden toiminnassa olivat anekdoottien mukaan aina hyvin nopeita.

Hyvin nopeasti toimivaa hoitokeinoa voisi myös tutkia samaan tapaan kuin koko efektin vaikutusta. Tällöin voisi tehdä sähköallergikkoja kenties auttavan vempeleen ja siitä kopion, josta kenties vaikuttava komponentti olisi poistettu. Tällainen tutkimus voisi myös olla varsin vaikuttava.

Kun tutkimus itsessään olisi kunnossa, pitäisi se vielä julkaista vertaisarvioidussa lehdessä. Auttaisi myös, että etukäteen olisi luvattu julkaista tulos vaikka tutkimushankkeen verkkosivulla oli tulos negatiivinen tai positiivinen. Vertaisarvioituja lehtiäkin on monenlaisia, mutta näin mullistavan tuloksen saisi varmaan kohtuullisen hyvään lehteen, joten mihinkään epämääräiseen julkaisuun ei pitäisi tyytyä.

Tämänkin jälkeen aina jäisi jonkinlainen todennäköisyys sille, että olisi tehty jonkinlainen virhe metolodogiassa tai olisi vain sattunut tilastollinen kummajainen. Virheen ehkäisemiseksi tarvittaisiin siis muutama tutkimusryhmä maailmalta toistamaan koeasettelua tutkimuksessa raportoidun mukaisesti. Jos tulokset olisivat vieläkin vaikuttavia, olisi sähköallergia voitu näyttää todeksi ja kenties voitu esittää jonkinlaisia hoitoja.

Ennen tällaisen tutkimuksen saapumista on järkevää ja viisasta toimia yleisesti hyväksytyn tieteellisen näytön perusteella olettaen sähköallergia luulosairaudeksi. Se on luonnollisin selitys ilmiölle, joka ei näytä olevan mitenkään mitattavissa. Se voi silti olla ihmisille suuri haitta ja ongelma, mutta tieteellistä totuutta se ei ole.

Toimittajilla on suuri vastuu huuhaan ehkäisyssä

Fakta: Ilmasto lämpenee ihmisen toiminnan vaikutuksesta.