“For a successful technology, reality must take precedence over public relations, for nature cannot be fooled.”

– Richard Feynman Challengerin sukkulaturman loppuraportin liitteessään.

 

Eurokriisin uusinta käännettä eli Kreikan kolmannen paketin käsittelyä käsitellessä on varsin helppo eksyä sivuteille. On helppoa lähteä arpomaan, saadaanko paketti läpi eri parlamenteista, euroryhmistä tai vaikka IMF:stä. Tämä on kuitenkin vain pintaa. Politiikasta muodostuvan pinnan alla lepäävät kysymykset taloudesta.

Hutiin eivät ikävä kyllä mene vain minunkaltaiset pikkublogistit vaan ongelma näyttää pesiytyneen myös päättäjien pöytiin. Sielläkin on riidelty enemmän pinnasta kuin vedestä. Asia näkyy hyvin Yanis Varoufakisiin suhtautumisessa. Mies on mahdollisesti ärsyttävä itsetietoinen jääräpää, mutta en pidä mitenkään epäuskottavana hänen kertomustaan siitä, että talousargumentit ohitettiin ilman dialogia euroryhmässä.

Euroopan johtajat eivät ole miettineet peruskysymystä: jos neuvoteltu paketti pistetään toimeen, selviääkö Kreikka kriisistä ylöspäin? Liioittelen varmaan hieman siinä mutta vain hiukan. Kiinnosti asia johtajia nimittäin sen verran, että johtajat yrittivät salata IMF:n paperin siitä, ettei Kreikka selviä. No paperi toki vuosi eteenpäin Reuterisille ja maailmalle eikä tosiasiassa asiaan kovinkaan tarkkaa tutkimusta vaadita, sillä hyvin raa’alla yksinkertaistuksellakin näkee, että nousu ei tunnu uskottavalta.

Eurooppa on lopulta vaikean valinnan äärellä. Yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa ja siihen kuuluvia tasausmekanismeja on osoittautunut sietämättömäksi projektiksi. Nyt europäättäjien pitäisi joko kyetä luopumaan rakkaasta projektistaan tai rakentamaan todellinen talousunioni. Ikävä kyllä molemmat ratkaisuvaihtoehdot vaatisivat valtavan määrän poliittista pääomaa, jota ei näytä johtajilta löytyvän. Näin Euroopan kansalaiset jäävät odottamaan todellista ratkaisua ja tilalle tarjotaan pieniä laastareita ja inkrementaaliparannuksia. Jos seisoo toinen jalka jo lätäkössä ja voima ei riitä kuin pieneen askeleen, voi olla aika varma, että myös toinen sukka kastuu.

Nyt olisi aika todelliselle johtamiselle. Ei sille että mukaillaan yleistä mielipidettä vaan sellaiselle johtamiselle, jossa käännettään yleinen mielipide sellaiseen suuntaan, jolla päästään kuivin jaloin uuteen, parempaan maailmaan. Harmillisesti tällaista johtamista näyttää olevan kovin vähän tarjolla. Aiheesta kirjoitti mainiosti Umair Haque kirjoituksessaan The End of Leadership siitä, miten nykyjohtajat ovat johtajien sijaan demagogeja:

“Demagogues reduce us to being empty, twisted, broken husks of the people we should have been. People who, in the act of wasting their days on spite, greed, envy, and anger, fail to develop, grow, become themselves — and do great and mighty, noble and soaring things. That is why history condemns not just demagogues. But also the people who eagerly follow them. For they are prisoners. But they are also jailers. Each of whom holds the key to the cell next door.”

Kun fysiikan nobelisti Richard Feynman selvitti Challengerin turmaan johtaneita ongelmia, hän halusi alleviivata raportissaan sitä, että ongelmat kumpusivat laajamittaisista systemaattisista ongelmista, jotka vain lopulta näkyivät sukkulaturmaan johtaneessa huolimattomuudessa. Teknologiaa ja turvallisuutta ei laitettu etusijalle vaan muut seikat. Euroopan johtajat näyttävät laittavan valtavan talouskriisin ratkaisussa etusijalle pikkupolitikoinnin ja lyhyen aikavälin helppouden. Harmillisesti näyttää siltä, että pikkupolitikoinnilla ei voi huijata kansantaloutta.

Yksi minuun eniten vaikutuksen tehneitä ideoita Osmo Soininvaaran ajattelussa aikoinaan oli vapaa-ajan arvon nostaminen julkiseen keskusteluun. Oli rohkea sanoa hyvänäkin taloudellisena aikana, että työ ei ole kaikki kaikessa vaan myös sen ulkopuolisella ajalla on väliä ja sillä on ehkä erityisen paljon arvoa ja tuota arvoa ei arvosteta tarpeeksi. Luonnontieteitä lukevan nuoren mieleen ei vaan millään mahtunut, miksi yhä automatisoituvassa maailmassa pitäisi raataa yhtä kovaa kuin aiemmin.

Miksi Bertrand Russell saattoi kirjoittaa seuraavasti vuonna 1932 ja kuulostaa ihan nykypäivään sopivalta?

“Modern methods of production have given us the possibility of ease and security for all; we have chosen, instead, to have overwork for some and starvation for others. Hitherto we have continued to be as energetic as we were before there were machines; in this we have been foolish, but there is no reason to go on being foolish forever.“

Maailman talous on kuitenkin kääntynyt vähän toiseen tilaan kuin tähän keskusteluun perehtyessäni ja ei liene realistista vaatia ainakaan merkittävää vapaa-ajan lisäystä. Hallitus tuntuu pikemminkin potkivan ihmisiä olemaan töissä pikemminkin hieman enemmän. Toki vapaa-ajan määrä ei ole se tapa, millä suuri osa keskustelijoista asiaan perehtyy. Toimi tuntuu lähinnä tavoittelevan takaportin kautta palkanalennusta ja on kyseenalainen lähiaikojen työllistämisvaikutuksiltaan.

Soininvaaralla oli kuitenkin aikoinaan toinen hyvä näkökulma vapaa-aikaan: Vapaa-aika on arvokkaampaa, kun siitä saa nauttia samaan aikaan kuin perheet ja kaverit nauttivat siitä. Tässä on yksi selitys sille, miksi työttömänä “nautittu” vapaa-aika ei oikein tunnu kivalta. Selitys kuvaa myös, miksi työntekijänä viikonloppua odottaa vapaan lisäksi myös siksi, että silloin helpommin näkee kavereita työviikkoa vapaammissa tunnelmissa.

Toisaalta on hyvä miettiä laajempaa kysymystä siitä, minkälaisissa tilanteissa valtio voi olla avuksi. Usein puhutaan esimerkiksi ulkoisvaikutusten hillitsemisestä erilaisin toimin. On helppo unohtaa, että pelkkä koordinaatio on joskus riittävä apu. On kummasti mukavampi ajaa tiellä, kun tietää, että kaikilla on yhteinen käsitys siitä, että ajetaan oikealla tai vasemmalla puolella. Yhteinen valinta on parempi kuin ei valintaa.

Kun vapaa-ajan lisääminen tuntuu tässä hetkessä kaukaiselta päämäärältä, on syytä katsoa realistisempaa tavoitetta vapaa-ajan koordinoinnista. Jos vapaa-aikaa ei voida saada enempää, voitaisiko sitä edes viettää paremmin tai ainakin yhtä hyvin kuin nyt?

Vapaa-ajan käyttöä on toki koordinoitu sivilisaation aamunkoitosta asti. Suomessa sunnuntai on vieläkin erityisessä roolissa. Nyt uusi hallitus on luvannut purkaa kauppojen aukiolorajoituksia. Se on varmaan ihan hyvää sopeutumista nykyaikaan. Olen itse kuitenkin pitänyt melko paljon nykyisestä kompromissista, jossa työntekijöitä palkitaan varsin runsaskätisesti sunnuntaina työskentelystä, vaikka kauppa saakin jo nyt käydä sunnuntaisin aika vapaasti.

Käytännössä palkkakustannusten noususta seuraa, että osa kahviloista ja vastaavista pysyy kiinni sunnuntaisin. Ja on myös totta, että sunnuntaihommat siirtyvät helposti pienessä yrityksessä yrittäjälle itselleen. Kalleimmat tunnit kannattaa tietenkin pyrkiä itse täyttämään. Jos kahvila pysyy kiinni, on se tietenkin tappio kansantaloudelle. Toisaalta kun kahvila pysyy kiinni, työntekijät ovat yleensä vapaalla. Ja jos töihin päätyy, saa siitä sentään kohtuullisen korvauksen.

Tavallaan jossain ideaalisessa maailmassa voitaisi ajatella, että päivien tunneista käytäisi jonkinlaista huutokauppaa ja tekijät valikoituisivat kysynnän ja tarjonnan mukaan. Meillä on kuitenkin käytännössä siirretty neuvottelu pois yksittäisiltä työntekijöiltä ja työnantajilta ylemmälle tasolle. Ideaalitodellisuudessa voi ohjata ajattelua, mutta reaalinen todellisuus pitää silti tunnistaa.

Ihan mielenkiintoista olisi kuulla, minkälaiseen hinnoitteluun vapaat markkinat päätyisivät. Ehkä jostain Uberin kaltaisista toimijoista voisi tällaista dataa saada. Toki näissä olisi omat edustavuuteen ja muuhun liittyvät probleemat totuuden ja tutkijan välissä, mutta aihe olisi siitä huolimatta mielenkiintoinen.

Jonkin verran asiaa voitaisi helpottaa parantamalla työntekijöiden mahdollisuutta valita työaikojaan. Hyvät ja kätevät tietojärjestelmät esimerkiksi voisivat helpottaa koordinaatiota monen kohdalla huomattavan paljon. Joustavien käytänteiden sopimisen pitäisi olla työnantajan ja työntekijän etu. Vaikutukset oikeiden ihmisten elämään voisivat usein olla suuremmat kuin raskaammissa toimenpiteissä.

Vapaa-ajan arvoa on lopulta vaikea mitata. On helppo kuvitella sen ruokkivan innovaatioita, lisäävän terveyttä ja onnellisuutta ja kaikenlaista muuta, mutta lopulta asiasta on vaikea sanoa mitään kovin tarkkaa ja kvantitatiivistä. Esimerkiksi Russelin essee kuvaa asiaa minun intuitiooni sopivalla tavalla, vaikka vahva todistusvoima siitä puuttuu.

Itse näkisin nykyisen kompromissin hyvänä, mutta on toki selvä, että on vaikea sanoa, pitäisikö extrapalkkion olla 10, 50 vai 100 prosenttia. Liian suuri prosentti vähentää liian paljon kauppaa ja vie yrittäjän vapaat ilman korvausta. Liian pieni prosentti vähentää ihmisten yhdessä viettämäänsä vapaa-aikaa.

Hyvän vapaa-ajan pitäisi olla yksi yhteiskunnan tärkeimpiä tavoitteita. Siitä ei kannata luopua – ainakaan ihan halvalla. Politiikassa on myös hyvä muistaa, että suunnalla on tyypillisesti merkitystä enemmän kuin puheissa ilmennetyillä arvoilla. Jos nyt jättää sunnuntain koordinoidun vapaa-ajan puolustamisen väliin, on asian pitäminen juhlapuheissa turhaa puuhaa.

Jaakko Stenhäll kirjoitti Facebook-päivitykseensä hyvin oleellisen ajatuksen:

”[…] perussuomalaisten nousu on hyvin suurelta osin sukua konservatismin nousulle 1960-luvun Yhdysvalloissa ja Timo Soini on jonkinlainen Richard Nixonin reinkarnaatio.”

Jaan melko suurelta osin myös Jaakon pessimismin oivalluksesta seuraavien päätelmien suhteen:

“Mandaattia ei haeta niinkään kaikkein sorretuimpien ihmisten epäkohtien korjaamisesta, vaan sen oikeutuksesta, että on vain olemassa _suuri joukko_ ihmisiä, joiden epäkohdat unohtuvat jos pontevasti ajetaan vaikkapa vähemmistöjen asiaa – ja sellainenhan saa ihmisen loukkaantumaan. Onhan kaikkien elämä kovaa.

En oikein tiedä, onko tästä saatavissa irti mitään toimintaohjetta politiikkaan, sillä tuollaisella mekaniikalla toimivaa populismia vastaan on vaikea kamppailla. Solidaarisuutta heikompia kohtaan on vaikea löytää silloin, jos riittävän suuri osa kansasta kokee itse itsensä sorretuksi.“

Kannattaa lukea koko status – eipä se ole kauheasti pidempi kuin nämä lainaukset.

Miksi perussuomalaisuus uppoaa suureen osaan kansasta?

Lyhyesti voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys selittyy suurelta osin hyvinvoivien kateudella. Heteroseksuaalit, kantasuomalaiset, työlliset ihmiset ovat kateellisia vähemmistöjen aseman saamalle huomiolle. He ovat huolissaan, että joku varastaa heidän töissään keräämät hedelmät ja se joku voi olla pakolainen, maahanmuuttaja, vihreä tai ihan mitä tahansa muuta uutta ja erikoista.

Perussuomalaisuus on tietenkin vähintään välillä voimakasta muukalaisvihamielisyyttä ja kateutta vähemmistöjä kohtaan, mutta rasismi ei ole ainakaan täsmälleen se sana, jolla pääporukan käsitystä maailmasta kannattaa kuvata. Pieni tai isompi määrä rasismia ei myöskään ole pääjengille äänestystä estävä elementti. Kateus vähemmistöjä kohtaan yliajaa aika paljon äärioikeiston kanssa törttöilyä.

Kun miettii hallitusohjelmaa, on tällä hetkellä helppo ymmärtää, miksi se sopi perussuomalaisille. Kovin moni minunkin hyväosaisista Facebook-tutuistani huomasi, että itseasiassa hallitusohjelma ei juurikaan tee omasta elämästä vaikeampaa. Tämä ei ole sattuma tai vahinko vaan harkittu teko. Eivätkö hyväosaiset joudu maksumiehiksi? Itse väittäisin, että aika monet itseasiassa joutuvat. He vain eivät tajua sitä vielä.

Hallitusohjelman leikkaukset tulevat lisäämään työttömyyttä ja tuhoamaan mahdollisuuksia ihan tavallisilta suomalaisilta. Ja tavallisilla hyvinvoivilla suomalaisilla on lapsia, joiden koulutusmahdollisuudet heikentyvät selvästi leikkausten myötä. Ei ole sattumaa, että varhaiskasvatuksen leikkaukset ovat jo tuoneet kansaa kaduille.

Perusuomalaisten menestys voi kääntyä, jos käy ilmi, että puolue työskentelee “tavallisten”, hyvinvoivien suomalaisten etua vastaan. Hallitusohjelmassa on kylvetty tähän jo siemenet.

Toinen mahdollinen kulma voi avautua, jos Soini vaipuu ylimielisyyteen ja alkaa tehdä toistuvia virheitä. Jotain häivähdyksiä on jo nähty – vai mitä sanotte kyselytunnit kännykkää räpeltävästä ulkoministeristä, joka laukoo tällaisen itsekkyyden Iltasanomille: “Ei minua mikään tällaisessa maailmassa huoleta, kun perussuomalaiset menestyy“?

Olen paljon skeptisempi siitä, että perussuomalaisten vauhti vähenisi jonkun äärioikeistoyhteyden paljastuttua. Ne äänestäjät, joihin paljastuksilla voi olla merkitystä, ovat jo vaihtaneet hevosta. Samalla perussuomalaisuuden, rasismin ja fasismin yhdistämisellä saattaa olla ikävä vastareaktio: osa perussuomalaisia äänestäneistä alkaa kokea syytökset loukkauksina myös itseään kohtaan. Esimerkiksi aika monen vihreän kokemus tavallisten perussuomalaisten kanssa toiminnasta lähtee siitä, että he vakuuttavat, etteivät ole rasisteja (*). Jos defenssi on nyt jo aika korkea perussuomalaisten aktiiveilla, on se varmaan melko korkea muuallakin. Ja vielä pahempi vaihe on, jos sanat rasismi ja fasismi alkavat menettää nykyisen tehonsa loukkauksina. Siitä ei vielä ole hirveän vahvoja merkkejä, mutta nykytiellä jatkean niitä varmaan nähdään myös.

Ei varmasti ole syytä hyssytellä äärioikeiston ja perussuomalaisten yhteyksiä. On kuitenkin hyvä huomata, että pelkkänä toimena se tuskin riittää. Tarvitaan myös muunlaista viestintää ja esimerkiksi perussuomalaisten uusi asema hallituspuolueena avaa paljon muitakin mahdollisuuksia viestintään.

(*) Usein selitys jatkuu siten, että ongelmat ovat maahanmuuttajien kulttuurissa eivätkä rodussa tai geeneissä. Genetiikan ja rotuopin puolustajat lienevät olevan aika hämärä pieni vähemmistö, kun omia ennakkoluuloja voi puolustaa salonkikelpoisemmalla ”ongelma on kulttuurissa”-selityksellä. Käytännössä eroa ei oikeastaan juuri ole, koska samat ihmiset näkevät kulttuurin vahvasti juurtuneeksi esimerkiski maahanmuuttajiin ja samalla kaikenlainen maahanmuuttajien kotouttaminen nähdään turhana. Jonkinlaisen tarkkuuden saavuttamiseksi ja helppojen väistöjen tarjoamisen välttämiseksi kannattaisi ehkä puhua esimerkiksi muukalaisvastaisuudesta rasismin sijaan.

Sosiaalinen media on luonut aika varman muotin yhdelle tarinatyypille. Se on toki ollut aiemminkin olemassa, mutta kaari alkaa olla suorastaan vähän kulunut nykyään: Joku jossain sanoo tai tekee jotain typerää ja joku toinen loukkaantuu tai ei hyväksy sanoja tai tekoja.

Otetaanpa muutama esimerkki.

1. Koff julkaisi typerän kuvan Facebookissa. Yleistä vihaisuutta seurasi.
2. Toimi Kankaanniemi kirjoitti typeriä viestejä naisille. Naiset kertovat asiasta julkisuuteen. Yleistä vihaisuutta seuraa.
3. Jussi Halla-aho piti vähintään suurta osaa eduskuntavaalien maahanmuuttajaehdokkaista listantäytteinä ja pelleinä. Yleistä vihaisuutta seurasi.
4. Tarja Halonen sanoi tulevalla hallituksella olevan paha ennakkomaine. Yleistä vihaisuutta mahdollisesti seuraa.

Esimerkkejä voisi keksiä jokseenkin loputtomasti, sillä tämä on tavanomainen tapa rakentaa vastakkainasettelua sisältävä tarina. Pohjimmiltaan toimittajan ei tarvitse hirveän paljoa tehdä tällaisen jutun aikaansaamiseksi. Katsellaan vähän, mitä ihmiset sanovat ja sitten kun joku sanoo jotain toista ärsyttävää, pyydetään mahdollisesti ärsyyntyneeltä kommentti. Nykyään ei usein tarvitse edes pyytää kommenttia, koska se ilmestyy sosiaaliseen mediaan huomattavan äkkiä.

Tarinoissa toistuva kaava on, että joku loukkaa toista ja toinen loukkaantuu. Sen jälkeen suuri yleisö voi valikoida puolensa konfliktissa. Tällaisille tarinoille on nykyään kysyntää erityisen paljon. Ärsytys, loukkaantuminen ja jopa viha ovat kaikki aktiivisia tunteita. Tutkimusten mukaan ihmiset jakavat sosiaalisessa mediassa nimenomaan sisältöjä, jotka herättävät aktiivisia tunteita. Viraalisuuden lisäksi loukkaantumistarina antaa ihmisille mahdollisuuden rakentaa ja viestiä omaa identiteettiään.

On todella tärkeää huomata, että loukkaantuminen ei ole vasemmiston, oikeiston, feministien, miesaktivistien, konservatiivien, suvaitsevaiston, vihreiden, perussuomalaisten tai kenenkään muunkaan yksin käyttämä väline. Se on yksi käytetyimpiä välineitä suomalaisessa politiikassa tällä hetkellä ihan koko poliittisessa kentässä ja itseasiassa jonkin verran klassisen politiittisen sektorin ulkopuolella myös.

Loukkaantuminen on työvälineenä varsin lähellä ihan tavanomaista kritiikkiä. Kun sanoo, että toinen puhui typerästi ja esimerkiksi naisia halventavasti, muuntuu tarina hyvin helposti loukkaantumiseksi – ainakin jos kritiikin esittäjä sattuu kuulumaan halvennettuun porukkaan eli tässä esimerkissä naisiin.

Minäkin loukkaannun. Monet noista tarinoista ovat minua hyvin paljon raivostuttaneita. Olen ollut puolustamassa muita loukkaantuneita. Olen loukkaantunut itse. Olen ihmetellyt, miksi joku loukkaantuu. Olen varmasti myös loukannut toisia. Yllä oleviin esimerkkeihin minulla on kaikkiin vahva mielipide. En ole lainkaan tämän jutun yläpuolella enkä usko, että kukaan poliittisia ajatuksia ajatteleva olisi ainakaan täysin.

Jos haluat asiasta keskustelun, loukkaannu

On päivän selvää, että politiikassa mukana olevat ovat jo ymmärtäneet, miten vahva työväline loukkaantuminen on. Koska suomalainen poliittinen järjestelmä on hyvä vain näkyvimmille ehdokkaille ja kilpailu näkyvyydestä on tiukkaa, tarvitaan joku valmis kulma, jolla päästä mediassa läpi. Loukkaantuminen tarjoaa nopean reitin kommentoimaan lehtijuttuun.

Kritiikin ja loukkaantumisen ero on huomattavan vähäinen. Näyttää siltä, että loukkaantuminen on jotenkin henkilökohtaisempaa ja mahdollisesti tunteellisempaa kuin kritiikki. Kritiikki on yleensä analyyttisempää kuin pelkkä loukkaantuminen.

Osa politiikan toimijoista tuntuu myös käyttävän loukkaavaa tekstiä sen vuoksi, että sillä pääsee esille. Klassinen esimerkki tästä oli perussuomalaisten hyökkäys “postmodernia taidetta” kohtaan, jota Soini sanoi jälkikäteenkin vaalikikaksi itsekin. Julkisuudessa asia sai paljon tilaa ja Soinin porukka hyötyi konfliktista enemmän, koska loukkaantujat olivat varsin pieni osa suomalaisista, mutta siitä huolimatta vahvalta tuntuva porukka. Soini ei näyttänyt käyvän heikomman kimppuun.

Aito loukkaantuminen, epäaito loukkaantuminen vai kritiikki?

Kun loukkaantumisesta on tullut yleisemmin käytetty työväline, olen itse alkanut nähdä merkkejä siihen kyllästymisestä. Luonnollisesti kyllästyminen ilmenee lähes pelkästään omien mielipiteiden vastaisen loukkaantumisen kohdalla. Harva osoittaa kyllästymistä, kun omaa viiteryhmää on loukattu.

Yksi näkemistäni kritiikeistä on, että osa loukkaantumisesta on epäaitoa. Esimerkiksi olen lukenut, että aidot naiset eivät itseasiassa suutu vaikkapa tytöttelystä, vaan loukkaantuminen on seurausta feministien masinoinnista. Tämä on mielenkiintoinen kulma keskusteluun, mutta samalla harvinaisen virheellinen.

Tavallaan on tietenkin totta, että feminismi näkyy aika paljon nykyään erilaisten tietoisten ja tiedostamattomien rakenteiden erittelynä ja kritisointina. Tällöin näkyvä muoto feminismiä on suurelta osin jonkin lausunnon tai toimen kritisointia. Tällainen toiminta on helppo nähdä vain toisten puolesta loukkaantumisena.

En oikein itse usko, että on mahdollista erottaa aitoa ja epäaitoa loukkaantumista. Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, joilla on erilaisia tietorakenteita päässään. Loukkaantuminen on tunteena väistämättä riippuvaista ihmisten kokemuksista ja ei taatusti irrallinen sosiaalisesta ympäristöstä. On myös jokseenkin hassua ajatella, että lausunto voisi olla aito vain silloin, kun se olisi annettu hetkellisen raivostumisen aikana.

Epäaidon ja aidon loukkaantumisen ohessa monet kokevat myös tärkeäksi osoittaa epäjohdonmukaisuuksia toisten loukkaantumisessa. Esimerkiksi punaisempia feministejä voi tökkiä siitä, että he eivät pahoita mieltään Vasemmistonuorten naispainotteisista henkilövalinnoista samaan tapaan kuin samat ihmiset pahoittaisivat mielensä miespainotteisista henkilövalinnoista. Ilmeisesti loukkaantumisen pitäisi olla aitoa tunteista tulevaa, mutta silti sataprosenttisen johdonmukaista (1).

Sen sijaan kritiikin ja loukkaantumisen raja saattaa olla erotettavissa. Saattaisi tehdä keskustelulle hyvää, että ihmiset korostaisivat sitä enemmän, mutta nykyisessä medialogiikassa on vähän vaikea uskoa siihen, että tällainen korostus näkyisi lehtijutuissa asti. Jos esimerkiksi nörttinä lähtisin kritisoimaan jotain kirjoitusta nörttivastaiseksi, en usko, että voisin pitää tarinaa kritiikin puolella vaan se lipsahtaisi toisten ihmisten tulkinnassa loukkaantumiseksi.

Politiikan tulevaisuus: käänteinen painimatsi

Nykyisin vallalla olevassa maailmassa loukkaaminen ja loukkaantuminen ovat hyvin näkyvä osa poliittista keskustelua. Mutta uusi ilmiö tämä ei tietenkään ole.

Olen lukenut viime aikoina Persteinin Nixonland -kirjaa. Kirja alleviivaa Nixonin poliittista kykyä esittää itsensä aina altavastaajana ja sillä tapaa päästä lähelle erityisesti valkoisten amerikkalaisten kokemuksia uhkaavasti muuttuvassa maailmassa. Nixon oli kuin painija, joka sai tilanteen kuin tilanteen näyttämään siltä, että vastapuoli on voitolla. Nixon sai joltakin osalta sympatiat lähes aina, vaikka tosiasioiden valossa taistelun suunta olisi ollutkin aika erilainen. Uhrikokemuksen voi luoda itselle ja isommalle joukollekin, vaikka olisikin itse se suurempi ja niskan päällä oleva osapuoli.

Uusi konservatiivinen hallitus tulee varmaan väistämättä lisäämään poliittista vastakkainasettelua Suomessa. Syy ei ole hallituksen, vaan sen, että hallitus ja oppositio ovat ainakin edeltäjiinsä verrattuna selvästi poliittisesti yhtenäisempiä. Poliittisesta konfliktista tulee yksinkertaisempi. On vaikea kuvitella, että tällaisessa tilanteessa loukkaantumisten määrä vähentyisi.

Sen sijaan en olisi yllättynyt, jos nixonilainen käänteinen paini muodostuisi vielä tavallisemmaksi tavaksi tehdä politiikkaa. Olen melko varma, että myös vallassa olevat tulevat hakemaan jonkinlaista altavastaajan asemaa kaikissa tilanteissa, joissa voivat. Tähän hyvä keino on vastapuolen kritiikin kääntäminen loukkaukseksi ja niistä loukkaantuminen.

Hyvää esimakua tulevasta saa siitä, että Halosen ehkä huolimaton lausunto herätti MTV3:n toimittajan puolustamaan hallitusta Halosen loukkausta vastaan. Kun politiikan vahtikoira ampaisee suojaksi hallitukselle, ollaan aika lähellä nixonilaista painia jo tilanteessa, jossa hallitus ei ole vielä edes kasassa. Voi myös huomata “ihmettelyn” jonkinlaisena lievempänä muotona loukkaantumisesta. En minä loukkaannu, minä ihmettelen!

No pitääkö loukkaantua?

Minusta on ihan terveellistä pysähtyä miettimään, onko loukkaantuminen liian tärkeässä roolissa julkisessa keskustelussa. Olen melko varma, että loukkaantuminen on ainakin hiukan seurausta siitä, että media pääsee kaikista helpoimmalla hakemalla yksinkertaista vastakkainasettelua. Muullekin keskustelulle pitäisi raivata tilaa.

Toisaalta olen varma, että loukkaannun monesta asiasta lähitulevaisuudessakin. On epäinhimillistä ajatella, että kaikki pitäisi pitää vain tunteettoman rationaalisen kritiikin muodossa. On selvästi asioita, jotka loukkaavat ja en aio niitä tunteita painaa poiskaan.

Kiinnittäisin kuitenkin jatkossa aika paljon huomiota siihen, minkälaisessa asemassa loukkaantuja aidosti on. Peukalosääntö voisi olla, että vallassa olevaa on paljon vaikeampi loukata aidosti kuin vallatonta ja heikkoa.

Eli pitää loukkaantua, mutta loukkaantuminen ei voi olla keskustelun loppu. Ja kannattaa huomioida mielipiteet muissakin muodoissa kuin loukkaantumisina. Kaikista aikuismaisinta käytöstä osoittaa kuitenkin ihminen, joka ei loukkaannut, ihmettele, tuomitse, vaan yrittää aidosti ymmärtää toisen mielipidettä ja jotenkin kampeaa keskustelua siitä eteenpäin. Vaikka eihän se helppoa ole.

 

(1) Ei niin, etteikö sukupuolten epäsymmetristä käsittelyä voisi ihan hyvin puolustaa loogisestikin. Tässä pointti on vain, että ihmiset pureutuvat toisten loukkaantumisissa näkemiinsä epäloogisuuksiin.

Kuvalähde: Angry Young Lady by Fouquier ॐ, CC BY-NC 2.0

Hallitustunnistelijat ovat saaneet veivattua seuraavan kirjauksen Maahanmuuttopolitiikkaa –paperiinsa:

”Otetaan käyttöön lukukausimaksut EU‐ ja ETA –alueiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille ja kannustetaan valmistuneita jäämään Suomeen töihin esimerkiksi verovähennysoikeudella. Suomessa opiskelleiden kansainvälisten opiskelijoiden työllistymistä Suomeen edistetään ja suomen kielen osaamiseen panostetaan.”

Kirjaus on tietenkin ollut suuri pettymys maahan tulevista opiskelijoista pitäville ja myös niille, joita lukukausioven raottaminen pelottaa. Pettymykseen ja pelkoon on hyvä syy.

Lukukausimaksujen ongelmat

Aika monet talouspuoleen innostuneet lämpenevät vähintään jossain vaiheessa lukukausimaksuille. Logiikka niihin on ihan vääryydestään huolimatta miettimisen arvoinen: meillä on niukka hyödyke, joka pitää jakaa kansalle jollain tapaa. On ihan luonnollista miettiä jonkinlaista maksua sen jakamiseen. Jos halutaan ihmiset valmistumaan nopeammin, maksu varmaan jouduttaa joidenkin matkaa. Samalla opintotukeen liittyy aina se pieni raastava tunne siitä, että tuki kohdistuu huomattavissa määrin enemmän rikkaampien lapsiin.

Ongelma on vain siinä, että ihmiset toimivat perin epärationaalisesti koulutuksen suhteen. Koulutus on hyvä investointi. Niin hyvä että siitä kannattaisi maksaakin jotain, jos olisi pakko. Siitä huolimatta moni ei maksaisi. Kahneman ja muut aitojen ihmisten toimintaa tutkineet ihmiset ovat osoittaneet, että ihmiset ovat valmiit maksamaan kohtuuttoman paljon pienien riskien eliminoimisesta. Otetaan esimerkiksi koulutusohjelma, josta 90 prosenttia valmistuu ihan hyviin töihin ja 10 prosenttia ei. Ihmiset ovat aika hyviä keskittymään siihen 10 prosenttiin ja hyviä välttämään riski-investoinnin.

Ja unohtaen nämäkin on opintotuella lopulta se kaikista tärkein tehtävä: toimia luokkakierron pumppuna. Vaikka kohtuullisista lukukausimaksuista ei varmaan muodostu rikkaiden lapsille suurta estettä, muodostuisi niistä suurempi este köyhempien lapselle. Aika monen opiskelijan vapaus myös vähenisi, kun vanhemmille jää suuri rooli elämään. Mieleeni tulee esimerkiksi ihmisiä, joiden vanhemmat eivät ole pitäneet lastensa elämäntapavalinnoista tai jopa identiteetin osista kuten sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin kuulumisesta. On vaikea laulaa omaa laulua, kun on toisen kukkarolla. Tällaiselle vapaudelle itse olisin valmis antamaan arvoa poliittisessa päätöksenteossa.

Lukukausimaksujen ongelmiin on mahdollista rakentaa laastarimallisia ratkaisuja. Voidaan antaa stipendejä köyhemmästä tausta tuleville ja voidaan siirtää maksamista opintojen jälkeen esimerkiksi maisteriverolla. Näistä järjestelmistä tahtoo vain tulla sekavia ja monimutkaisia ja siis kalliita. Lisäksi osa järjestelmistä olettaa aika paljon riskinottoa köyhemmältä hakijalta: Kuka viitsii panostaa tarpeeksi paikan hakuun ja vastaavaan, jos on vaarana, ettei stipendiä tule?

EU- ja ETA –alueiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksujen ongelmat

Pyrin – vaihtelevalla menestyksellä – pitämään mielessäni nykymaailmassa radikaalia ajatusta: kaikkien ihmisten näkemistä tasa-arvoisina ja onnen etsimiseen yhtä oikeutettuina. Pohjimmiltaan ajattelen siis, että EU- ja ETA –alueiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksujen ongelma on täsmälleen sama kuin suomalaisten lukukausimaksuissa. Ehkä vielä sillä erotuksella, että maahanmuutto niinkin hyvällä syyllä kuin opiskelu, on yksi suurimpia maailman tulo- ja varallisuuserojen tasaajia.

Asiaa voidaan tarkastella kuitenkin itsekkäämmin Suomen etua miettienkin.

Kauempaa tuleville KV-opiskelijoilla on omat erityispiirteensä. Ensinnäkin Suomen korkeakoulut ovat aika pieni osa mahdollisuuksista. Vaikka Suomen peruskouluja arvostetaan maailmalla, ei ylempää koulutustamme arvosteta läheskään niin paljoa ja se ei ole ihme. Emme sijoita siihen niin paljoa. Hinta on yksi dimensio, jolla kilpailua käydään ja se on aikalailla ainoa joissa meidän korkeakoulumme pärjäävät.

Kauempaa tuleva opiskelija tuo myös käytännössä mukanaan osaamista, jota saadaan ilmaiseksi Suomelle. Jos on käynyt peruskoulun ja lukion, on päähän sitoutunut jo melkoinen määrä pääomaa. Jos osoittaa pääoman sitoutuneen hyvin vaikkapa pääsykokeessa, on aika helppo valita maahanmuuttajia, jotka tuovat Suomelle paljon ja maksavat vähän. Kaikkien maahanmuuttajien valikointia puolustavien pitäisi muistaa, että opiskelemaan kelpuuttaminen on aika hyvä suodatin.

Pohjimmiltaan Suomessa pitäisi olla aikalailla sellaisia koulutusohjelmia, että niiden läpäisyllä pitäisi yleisesti ottaen päästä joihinkin töihin. Koulutusohjelmiin taas pitäisi päästä, jos ja vain jos on kykenevä saavuttamaan siinä opiskelemalla työkykyisyyden. Jos näistä kahdesta huolehditaan kaikkien hakijoiden kohdalla, ei oikeastaan työllistymisen vaikeudeksi pitäisi jäädä kuin jonkinlainen rakenteellinen tai suora rasismi. Tämmöisten rakenteiden ja asenteiden poistamisen pitäisi olla muutenkin yhteiskunnan tehtävä.

Laastarityyppiset ratkaisut muodostuvat vielä ongelmallisemmaksi EU- ja ETA -maiden ulkopuolisten opiskelijoiden kanssa. Ryhmä on niin pieni, että siihen kohdistuvat toimet ovat hallinnollisesti kovin raskaita verrattuna saataviin tuloihin. Ja vielä kun tähän yhdistää sen, että eläkepommi tikittää ja nuorten työntekijöiden pitäisi meille kelvata. Itse jään pohtimaan, kuinka paljon kaikkia maahanmuuton muotoja pitää vihata, että tähänkin yrittää saada stoppia.

Lopuksi

Toistaiseksi tehtyjen lukukausimaksukokeilujen tulokset ovat surkeita, mikä ei ole ihme. Säädöksiä ei kannattaisi tehdä pienen pieniä ihmisjoukkoja varten ellei odotettavissa olisi jotain suurta hyötyä jollekulle. Nykyisellään kaikista lukukausimaksujen lajeista on odotettavissa aika reilu nippu hallinnollista työtä. Joku irvileuka voisi keksiä jotain hauskaa siitä, että esimerkiksi kokoomuksen kansanedustajat pitävät viinan myymiseen liittyvien säädösten pituutta ongelmallisena, mutta sen sijaan ovat valmiit luomaan mielinmäärin säädöksiä maahan opiskelemaan tuleville.

Kun nyt näyttää yhtä todennäköisemmältä, että me vihreät olemme oppositiossa seuraavan kauden, on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä puolue tarvitsee lisää ja mitä vähemmän. Viime aikoina vihreiden sisällä moni on alkanut nähdä ohjelmatyön lähes pelkästään pahana asiana. Minä näen asian toisin.

Minä haluan parempia linjoja. Haluan, että meillä on vastaukset aikamme polttaviin kysymyksiin. Niihin jotka ovat ihmisten huulilla ja niihin joiden pitäisi olla ihmisten huulilla. Vihreiden pitää vakuuttaa niin yleistä keskustelua herättävissä teemoissa kuin uusien teemojen nostamisessa keskusteluun.

Meillä pitää kuitenkin jatkossakin olla politiikan perusteita koluavaa toimintaa. Tästä pitäisi syntyä niin uusia poliittisia avauksia kuin hyviä viestinnällisiä paloja sinne tänne. Tarvitsemme parempaa ohjelmatyötä, parempaa viestintää, parempaa jäsenistön koulutusta, parempia keskustelun avauksia ja vähän kaikkea.

Se, kuinka paljon tästä syntyy ohjelmarivejä, on tietenkin ihan se ja sama. Itseasiassa olisi ehkä parempi puhua puolueen ajattelutyöstä kuin ohjelmatyöstä. Ne ohjelmat ovat korkeintaan jonkinlainen väline tai todiste siitä, että ajattelua on tehty yhdessä.

Ohjelmatyön rooli on vähän samanlainen perustutkimusten artikkeleiden. Artikkelit ovat usein hyvä todistus siitä, että on tehty perustutkimusta. Ohjelmat ovat usein hyvä todistus siitä, että on tehty poliittista ajattelutyötä. Samalla tapaa poliittisella ajattelutyöllä on politiikan arjessa samanlainen rooli kuin perustutkimuksen rooli kaupallisissa innovaatioissa. Kun leikkaa perustutkimuksen pois, sitä ei välttämättä edes huomaa hetkeen. Ensin suuttuvat muutamat asioista tiukemmin kiinnostuneet, mutta ihan siellä T&K-puolella tapahtuu kaikenlaista pitkän aikaa vanhankin tutkimuksen pohjalta. Sitten alkavat myös pinnalla olevat innovaatiot kadota ja pian ollaan laajemmin pulassa. Uskon, että samaa tapaan puolueen poliittisen ajattelun pitää pysyä vireänä, että puolue pysyy merkityksellisenä muuttuvassa maailmassa.

Vihreillä on nykyisellään paljon linjoja. Mutta sitten toisaalta maailma on hirveän monimutkainen paikka ja kysymyksiä on vain paljon. Maailma on myös muuttuva paikka ja poliittinen keskustelu sitäkin nopeammin liikkeessä.

On myös myönnettävä, että emme aina ole pysyneet keskustelun perässä. Esimerkiksi eurokriisiin linjan hakeminen kesti meiltä jonkin verran liian pitkään. Puolueen ajatustyön pitäisi olla ripeämpää ja sen pitäisi liittyä tiiviimmin akuuttiin poliittiseen keskusteluun.

Nyt jos puolueemme on aloittamassa oppositiotaivalta, on täsmälleen oikea hetki pysähtyä miettimään, miten voimme toteuttaa omaa tehtäväämme paremmin. Poliittinen ajatustyö muodostaa sen rungon, jonka päälle kaikki muu työ rakennetaan. Rungon on oltava kestävä ja ajantasalla.

Maailma ei ole valmis. Edes vihreiden poliittinen agenda ei ole vielä valmis. Oppositiossa voi poliittisen agendan päivittää niin kirkkaaksi, että se kestää esimerkiksi seuraavan hallitustaipaleen tahrat, että voisimme parantaa maailmaa ensin oppositiosta käsin ja myöhemmin muualtakin.

Kuvalähde: Misty road in Finland Rovaniemi Finland by Timo Saarenketo, CC BY 2.0