Loukkaantumisesta

Sosiaalinen media on luonut aika varman muotin yhdelle tarinatyypille. Se on toki ollut aiemminkin olemassa, mutta kaari alkaa olla suorastaan vähän kulunut nykyään: Joku jossain sanoo tai tekee jotain typerää ja joku toinen loukkaantuu tai ei hyväksy sanoja tai tekoja.

Otetaanpa muutama esimerkki.

1. Koff julkaisi typerän kuvan Facebookissa. Yleistä vihaisuutta seurasi.
2. Toimi Kankaanniemi kirjoitti typeriä viestejä naisille. Naiset kertovat asiasta julkisuuteen. Yleistä vihaisuutta seuraa.
3. Jussi Halla-aho piti vähintään suurta osaa eduskuntavaalien maahanmuuttajaehdokkaista listantäytteinä ja pelleinä. Yleistä vihaisuutta seurasi.
4. Tarja Halonen sanoi tulevalla hallituksella olevan paha ennakkomaine. Yleistä vihaisuutta mahdollisesti seuraa.

Esimerkkejä voisi keksiä jokseenkin loputtomasti, sillä tämä on tavanomainen tapa rakentaa vastakkainasettelua sisältävä tarina. Pohjimmiltaan toimittajan ei tarvitse hirveän paljoa tehdä tällaisen jutun aikaansaamiseksi. Katsellaan vähän, mitä ihmiset sanovat ja sitten kun joku sanoo jotain toista ärsyttävää, pyydetään mahdollisesti ärsyyntyneeltä kommentti. Nykyään ei usein tarvitse edes pyytää kommenttia, koska se ilmestyy sosiaaliseen mediaan huomattavan äkkiä.

Tarinoissa toistuva kaava on, että joku loukkaa toista ja toinen loukkaantuu. Sen jälkeen suuri yleisö voi valikoida puolensa konfliktissa. Tällaisille tarinoille on nykyään kysyntää erityisen paljon. Ärsytys, loukkaantuminen ja jopa viha ovat kaikki aktiivisia tunteita. Tutkimusten mukaan ihmiset jakavat sosiaalisessa mediassa nimenomaan sisältöjä, jotka herättävät aktiivisia tunteita. Viraalisuuden lisäksi loukkaantumistarina antaa ihmisille mahdollisuuden rakentaa ja viestiä omaa identiteettiään.

On todella tärkeää huomata, että loukkaantuminen ei ole vasemmiston, oikeiston, feministien, miesaktivistien, konservatiivien, suvaitsevaiston, vihreiden, perussuomalaisten tai kenenkään muunkaan yksin käyttämä väline. Se on yksi käytetyimpiä välineitä suomalaisessa politiikassa tällä hetkellä ihan koko poliittisessa kentässä ja itseasiassa jonkin verran klassisen politiittisen sektorin ulkopuolella myös.

Loukkaantuminen on työvälineenä varsin lähellä ihan tavanomaista kritiikkiä. Kun sanoo, että toinen puhui typerästi ja esimerkiksi naisia halventavasti, muuntuu tarina hyvin helposti loukkaantumiseksi – ainakin jos kritiikin esittäjä sattuu kuulumaan halvennettuun porukkaan eli tässä esimerkissä naisiin.

Minäkin loukkaannun. Monet noista tarinoista ovat minua hyvin paljon raivostuttaneita. Olen ollut puolustamassa muita loukkaantuneita. Olen loukkaantunut itse. Olen ihmetellyt, miksi joku loukkaantuu. Olen varmasti myös loukannut toisia. Yllä oleviin esimerkkeihin minulla on kaikkiin vahva mielipide. En ole lainkaan tämän jutun yläpuolella enkä usko, että kukaan poliittisia ajatuksia ajatteleva olisi ainakaan täysin.

Jos haluat asiasta keskustelun, loukkaannu

On päivän selvää, että politiikassa mukana olevat ovat jo ymmärtäneet, miten vahva työväline loukkaantuminen on. Koska suomalainen poliittinen järjestelmä on hyvä vain näkyvimmille ehdokkaille ja kilpailu näkyvyydestä on tiukkaa, tarvitaan joku valmis kulma, jolla päästä mediassa läpi. Loukkaantuminen tarjoaa nopean reitin kommentoimaan lehtijuttuun.

Kritiikin ja loukkaantumisen ero on huomattavan vähäinen. Näyttää siltä, että loukkaantuminen on jotenkin henkilökohtaisempaa ja mahdollisesti tunteellisempaa kuin kritiikki. Kritiikki on yleensä analyyttisempää kuin pelkkä loukkaantuminen.

Osa politiikan toimijoista tuntuu myös käyttävän loukkaavaa tekstiä sen vuoksi, että sillä pääsee esille. Klassinen esimerkki tästä oli perussuomalaisten hyökkäys “postmodernia taidetta” kohtaan, jota Soini sanoi jälkikäteenkin vaalikikaksi itsekin. Julkisuudessa asia sai paljon tilaa ja Soinin porukka hyötyi konfliktista enemmän, koska loukkaantujat olivat varsin pieni osa suomalaisista, mutta siitä huolimatta vahvalta tuntuva porukka. Soini ei näyttänyt käyvän heikomman kimppuun.

Aito loukkaantuminen, epäaito loukkaantuminen vai kritiikki?

Kun loukkaantumisesta on tullut yleisemmin käytetty työväline, olen itse alkanut nähdä merkkejä siihen kyllästymisestä. Luonnollisesti kyllästyminen ilmenee lähes pelkästään omien mielipiteiden vastaisen loukkaantumisen kohdalla. Harva osoittaa kyllästymistä, kun omaa viiteryhmää on loukattu.

Yksi näkemistäni kritiikeistä on, että osa loukkaantumisesta on epäaitoa. Esimerkiksi olen lukenut, että aidot naiset eivät itseasiassa suutu vaikkapa tytöttelystä, vaan loukkaantuminen on seurausta feministien masinoinnista. Tämä on mielenkiintoinen kulma keskusteluun, mutta samalla harvinaisen virheellinen.

Tavallaan on tietenkin totta, että feminismi näkyy aika paljon nykyään erilaisten tietoisten ja tiedostamattomien rakenteiden erittelynä ja kritisointina. Tällöin näkyvä muoto feminismiä on suurelta osin jonkin lausunnon tai toimen kritisointia. Tällainen toiminta on helppo nähdä vain toisten puolesta loukkaantumisena.

En oikein itse usko, että on mahdollista erottaa aitoa ja epäaitoa loukkaantumista. Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, joilla on erilaisia tietorakenteita päässään. Loukkaantuminen on tunteena väistämättä riippuvaista ihmisten kokemuksista ja ei taatusti irrallinen sosiaalisesta ympäristöstä. On myös jokseenkin hassua ajatella, että lausunto voisi olla aito vain silloin, kun se olisi annettu hetkellisen raivostumisen aikana.

Epäaidon ja aidon loukkaantumisen ohessa monet kokevat myös tärkeäksi osoittaa epäjohdonmukaisuuksia toisten loukkaantumisessa. Esimerkiksi punaisempia feministejä voi tökkiä siitä, että he eivät pahoita mieltään Vasemmistonuorten naispainotteisista henkilövalinnoista samaan tapaan kuin samat ihmiset pahoittaisivat mielensä miespainotteisista henkilövalinnoista. Ilmeisesti loukkaantumisen pitäisi olla aitoa tunteista tulevaa, mutta silti sataprosenttisen johdonmukaista (1).

Sen sijaan kritiikin ja loukkaantumisen raja saattaa olla erotettavissa. Saattaisi tehdä keskustelulle hyvää, että ihmiset korostaisivat sitä enemmän, mutta nykyisessä medialogiikassa on vähän vaikea uskoa siihen, että tällainen korostus näkyisi lehtijutuissa asti. Jos esimerkiksi nörttinä lähtisin kritisoimaan jotain kirjoitusta nörttivastaiseksi, en usko, että voisin pitää tarinaa kritiikin puolella vaan se lipsahtaisi toisten ihmisten tulkinnassa loukkaantumiseksi.

Politiikan tulevaisuus: käänteinen painimatsi

Nykyisin vallalla olevassa maailmassa loukkaaminen ja loukkaantuminen ovat hyvin näkyvä osa poliittista keskustelua. Mutta uusi ilmiö tämä ei tietenkään ole.

Olen lukenut viime aikoina Persteinin Nixonland -kirjaa. Kirja alleviivaa Nixonin poliittista kykyä esittää itsensä aina altavastaajana ja sillä tapaa päästä lähelle erityisesti valkoisten amerikkalaisten kokemuksia uhkaavasti muuttuvassa maailmassa. Nixon oli kuin painija, joka sai tilanteen kuin tilanteen näyttämään siltä, että vastapuoli on voitolla. Nixon sai joltakin osalta sympatiat lähes aina, vaikka tosiasioiden valossa taistelun suunta olisi ollutkin aika erilainen. Uhrikokemuksen voi luoda itselle ja isommalle joukollekin, vaikka olisikin itse se suurempi ja niskan päällä oleva osapuoli.

Uusi konservatiivinen hallitus tulee varmaan väistämättä lisäämään poliittista vastakkainasettelua Suomessa. Syy ei ole hallituksen, vaan sen, että hallitus ja oppositio ovat ainakin edeltäjiinsä verrattuna selvästi poliittisesti yhtenäisempiä. Poliittisesta konfliktista tulee yksinkertaisempi. On vaikea kuvitella, että tällaisessa tilanteessa loukkaantumisten määrä vähentyisi.

Sen sijaan en olisi yllättynyt, jos nixonilainen käänteinen paini muodostuisi vielä tavallisemmaksi tavaksi tehdä politiikkaa. Olen melko varma, että myös vallassa olevat tulevat hakemaan jonkinlaista altavastaajan asemaa kaikissa tilanteissa, joissa voivat. Tähän hyvä keino on vastapuolen kritiikin kääntäminen loukkaukseksi ja niistä loukkaantuminen.

Hyvää esimakua tulevasta saa siitä, että Halosen ehkä huolimaton lausunto herätti MTV3:n toimittajan puolustamaan hallitusta Halosen loukkausta vastaan. Kun politiikan vahtikoira ampaisee suojaksi hallitukselle, ollaan aika lähellä nixonilaista painia jo tilanteessa, jossa hallitus ei ole vielä edes kasassa. Voi myös huomata “ihmettelyn” jonkinlaisena lievempänä muotona loukkaantumisesta. En minä loukkaannu, minä ihmettelen!

No pitääkö loukkaantua?

Minusta on ihan terveellistä pysähtyä miettimään, onko loukkaantuminen liian tärkeässä roolissa julkisessa keskustelussa. Olen melko varma, että loukkaantuminen on ainakin hiukan seurausta siitä, että media pääsee kaikista helpoimmalla hakemalla yksinkertaista vastakkainasettelua. Muullekin keskustelulle pitäisi raivata tilaa.

Toisaalta olen varma, että loukkaannun monesta asiasta lähitulevaisuudessakin. On epäinhimillistä ajatella, että kaikki pitäisi pitää vain tunteettoman rationaalisen kritiikin muodossa. On selvästi asioita, jotka loukkaavat ja en aio niitä tunteita painaa poiskaan.

Kiinnittäisin kuitenkin jatkossa aika paljon huomiota siihen, minkälaisessa asemassa loukkaantuja aidosti on. Peukalosääntö voisi olla, että vallassa olevaa on paljon vaikeampi loukata aidosti kuin vallatonta ja heikkoa.

Eli pitää loukkaantua, mutta loukkaantuminen ei voi olla keskustelun loppu. Ja kannattaa huomioida mielipiteet muissakin muodoissa kuin loukkaantumisina. Kaikista aikuismaisinta käytöstä osoittaa kuitenkin ihminen, joka ei loukkaannut, ihmettele, tuomitse, vaan yrittää aidosti ymmärtää toisen mielipidettä ja jotenkin kampeaa keskustelua siitä eteenpäin. Vaikka eihän se helppoa ole.

(1) Ei niin, etteikö sukupuolten epäsymmetristä käsittelyä voisi ihan hyvin puolustaa loogisestikin. Tässä pointti on vain, että ihmiset pureutuvat toisten loukkaantumisissa näkemiinsä epäloogisuuksiin.

Kuvalähde: Angry Young Lady by Fouquier ॐ, CC BY-NC 2.0