Alla oleva on kirjoitettu Jaakko Stenhällin kanssa yhteistyössä.

Euroopan talouskriisi on venynyt jo nyt pidemmäksi kuin 1930-luvun ja 1990-luvun lamat. Vaikka Suomessa ovat poliitikot herätelleet kriisimielialaa, liittyy se Suomen kotimaiseen politiikkaan ja on pääasiassa maaperän pehmittämistä lisääntyvää leikkauspolitiikkaa varten. Suomen ongelmat eivät ole kuitenkaan Euroopan ongelmista irrallisia. Suomella olisi varmasti omia huolia aina, mutta näin syvällä ei uitaisi ilman euroalueen valtavia ongelmia.

Vielä muutama vuosi sitten euroalue oli jokseenkin vapaassa pudotuksessa. Päättäjät kokoontuivat selkä seinää vasten muutaman kuukauden välin päättämään uusista tukipaketeista valtioille, joiden kansantalous ja/tai pankit olivat katastrofin partaalla. Moni politiikan ja talouden tuntija ennusti euroalueen lopulta hajoavan leikkauspolitiikan käydessä liian raskaaksi taakaksi vähintään Kreikassa.

Talouden vapaa pudotus pysähtyi kuitenkin joksikin aikaa, kun Euroopan keskuspankki (EKP) lupasi tehdä sen, mitä tarvitaan katastrofin estämiseksi. Talousasioissa pelkät puheet riittävät, jos ne ovat uskottavia. Ne tosin tulivat tässä tapauksessa vuosien vetkuttelun jälkeen, mutta tulivat kuitenkin ja riittävän uskottavina.
Nyt edessämme on taas epävarmuuden aikoja. EKP:n toimien hauraat köydet voivat pettää, ainakin muutamasta syystä.

Ensimmäisellä niistä on päivämäärä: 25.1.2015. Tuona päivänä kreikkalaiset äänestävät päättäjistään ja saattavat hyvin valita vasemmistolaisen Syrizan enemmistöksi parlamenttiin. Enemmistö voi hyvinkin olla absoluuttinen tuoreimpien gallupien perusteella. Syrizan politiikka varmasti hakee vielä suuntaansa vaalien jälkeenkin, mutta ainakaan hyväksyntää leikkauspolitiikan jatkolle tuskin voi Kreikassa kuvitella.

Kreikan talous on kuitenkin useiden arvioiden mukaan jonkinlaisen avun tarpeessa. Nykyisin täysin valtavirtaisen tulkinnan mukaan Kreikkaa harjoittama leikkauspolitiikka aiheutti talouskurjuuden pahentumista. Vaikka harmaan talouden ja jähmeän julkisen sektorin Kreikalla varmasti uudistamistarpeita olikin, laajat leikkaukset hyydyttivät yritysten ja kuluttajien toiminnan ja ajoivat maan niin syvään kriisiin, että sitä on vaikea ymmärtää verrratuna vaikkapa suomalaisiin lamoihin. Maa ei ole noussut sille kaivetusta kuopasta ja velkataakka lienee niin suuri, että apua tarvitaan vastaisuudessakin. Apu on tähän mennessä ollut kuitenkin ehdollista leikkauspolitiikan jatkamiselle tai kiristämiselle. On siis vähintäänkin mahdollista, että Kreikka joutuu valitsemaan euroalueessa pysymisen ja leikkauspolitiikan lieventämisen välillä. Velat jäänevät maksamatta osittain molemmissa tilanteissa.

Jos EKP:n hauraat köydet kestävät Kreikan tilanteen kriisiytymisen tai Kreikan poistuminen onnistutaan tekemään melko suoraviivaisena ja vaikutukset pysyvät vain Kreikkaan liittyvinä, voi ongelmia silti olla edessä. Lähes kaikissa suuremmissa jäsenvaltiossa EU:ta ja euroa vastustavat voimat ovat nousussa. Jossakin vaiheessa EU:ta tai euroa varmaankin koettelee jossakin hyvin tärkeässä maassa hallitus, jonka voima tulee EU:hun negatiivisesti suhtautuvilta tahoilta. On vaikea kuvitella, että tällaisessa tilanteessa konsensusta löytyisi esimerkiksi uusiin tukipaketteihin.

Euroalueen kulkema tie on vienyt kriisistä kriisiin. Leikkauspolitiikan amputaatiot ovat johtaneet toisiin amputaatioihin. Eurooppa on siirtynyt maailman tieteen ja talouden keskipisteestä epärelevantimmaksi maanosaksi paljon nopeammin kuin suurin osa kyynisistäkään tarkkailijoista ajatteli. Menetetyt talouskasvun vuodet köyhdyttävät lapsiamme ja estävät ilmastonmuutoksen kaltaisten suurten tulevaisuuden ongelmien kohtaamisen vielä, kun niille on tehtävissä jotain. Jokainen työelämään siirtyvä nuori tajuaa, että heillä on avoinna paljon pienempi määrä mahdollisuuksia hyvän työuran luomiseen kuin useilla aiemmin sukupolvilla. Vaikka nuorten kokemukset vaihtelevat maittain, myös Suomessa tilanne alkaa olla nihkeä monille ikäluokille. Julkisen sektorin aloittaessa leikkaukset köyhät, vanhat ja heikot ovat ensimmäisiä kärsijöitä. Eurokriisi on inhimillinen kriisi vaikka se lehdessä näyttää kuolettavan tylsältä kirjainsarjojen ja numeroiden sekamelskalta.

Euroalueen sisäänrakennettu heikkous

Euro oli 1990-luvulla projekti, jota tehtiin jälkikäteen ajateltuna ennen kaikkea sen symboliarvon vuoksi. Yhteinen valuutta symboloi sitä, että EU:n maiden olevan yhteisellä matkalla ja pelkkä symboli riitti siihen hetkeen. Kun kansa ja päättäjät taistelivat symbolista, harvempi jäi miettimään erityisesti Britanniasta ja Yhdysvalloista tulevia varoituksia siitä, miten talousalue kohtaisi sen eri osiin kohdistuvia negatiivisia tapahtumia.

Jos ajatellaan vaikkapa Suomea ennen euroa, oli aika tavallista, että osassa Suomea oli ongelmia ja osassa ei. Suomessa oli kuitenkin muutama hyvä mekanismi helpottamaan esimerkiksi muutamille alueille sattunutta työttömyyttä vastaan. Ensimmäinen niistä on kohtuullisesti liikkuva työvoima. Vähintään osa alueen asukkaista saattoi kohtuullista vaivaa nähden siirtyä Utsjoelta Helsinkiin, jos tarve vaati. Kummassakin paikassa puhuttiin samaa kieltä ja koulutus ja työkokemus tunnustettiin melko samoin.

Kulttuurierotkin olivat rajallisia. Muuttaminen ei ehkä ollut kaikkien toive, mutta esimerkiksi koulutuksen perässä se oli hyvin tavallista. On aika helppo ymmärtää, että euroalueella vastaava mekanismi on paljon heikompi. Kieli, kulttuuri, koulutuksen hyväksyttävyys ja esimerkiksi työkokemuksen arvostus aiheuttavat suurta kitkaa maahanmuutossa.

Suomeen oli luotu myös toinen mekanismi tasoittamaan alueiden taloudellisia eroja. Aluepolitiikalla on paljon haitallisiakin puolia, mutta siinä on kuitenkin se etu, että erityisesti hetkellisistä kriiseistä kärsivät alueet saavat jonkinlaisen turvaverkon, josta ponnistaa uuteen nousuun. On inhimillisesti selvää, että 60-vuotiaana kotipaikkakunnan jättäminen työn perässä alkaa olla vaikeaa. Aluepolitiikan tekivät muuttopaineesta ja vastaavista vähän inhimillisempiä. Jos esimerkiksi työttömyyden kustannuksista kannetaan valtakunnallisesti, tulee siitä luonteva rahavirta rikkaammilta alueilta köyhemmille. Eikä se ole niin paha asia.

Kuitenkin jokseenkin samat äänet, jotka eniten kantoivat huolta Suomen heikoimmin menestyvistä alueista, ovat samoja, jotka nyt lyövät jokaista keskustelijaa, joka vihjaisi siihen suuntaan, että Euroopan sisällä ehkä pitäisi olla samanlaisia tasapainottavia mekanismeja. Siksi onkin luonnollista, että tällaisten mekanismien sijaan luotiin vain symboli ilman tukevaa rakennetta: rahaliitto ilman talousliittoa. Yhteinen talousalue ilman yhteistä vastuuta.

Samaan aikaan yhteisestä valuutta-alueesta on vain rajallisesti hyötyä. Periaatteessa kauppa käy rajojen yli vähän helpommin kun valuuttaan ei tarvitse kiinnittää hirveästi huomiota. Esimerkiksi aivan mitättömän pieni valuutta-alue olisi myös hankala. Jos Tampereelta Helsinkiin matkatessa, pitäisi vaihtaa kolikoita, tulisi siitä turhaa vaivaa ja varmaan vuorovaikutus kaupunkien välillä olisi pienempää ja vaikkapa yritysostoista tulisi vielä teknisesti vaikeampia toimenpiteitä.

Suuret ongelmat vaativat suuria ratkaisuja

Euroopan kohtaamat ongelmat ovat päätä huimaavan suuria. On perin luonnollista, että tämän kokoluokan ongelmien korjaukset ovat myös valtavia. Yli 300 miljoonan ihmisen valuutta-alue kääntyy hitaasti. Uudet ajatukset siirtyvät ruohonjuuritasolta tai vaikka tutkijoiden kammioista toteutukseen tuskaisen hitaasti. Suomesta käsin tuntuu joskus turhauttavalta esittää mitään suurempaa ratkaisua, kun kokoluokka on mitä on.

Tulevalle kehitykselle voidaankin asettaa neljä teeesiä:

• Suomen ei pitäisi pelätä euroalueen hajoamista. Se voisi olla paras tie vähiten huonoon lopputulokseen, jossa alueen vahvat ja kytevät kriisit eivät puhkea joksikin pahemmaksi.
• Kreikan lainoja pitäisi antaa anteeksi, jos Kreikka halutaan päästää jaloilleen ja kiinni euroalueessa. Lähtiessä lainat tuskin tulevat takaisin.
• Suosittelemme näitä kahta kysymystä äänestäjien työkalupakettiin kokeeksi vaaleissa siitä, kykeneekö poliitikko rehellisyyteen vai ei. Jos haluaa yhtenäisen Euroalueen ja Kreikan maksavan kaikki velkansa takaisin, voi sanoa, että rehellisyydessä on kehitettävää.
• Euro on Euroopan Unionista irrallinen poliittinen projekti. Eurossa ei ole mitään erityisen rakasta monille Euroopan Unionin missioon uskovaan. EU on hyvä, järkevä ja hieno projekti ja on hyvin harmillista, jos valuutan kaatuminen kaataisi myös unionin.

20.1.2015: Loppua fiksattu.

Tällä hetkellä on käynnissä suuri keskustelu siitä, mikä on julkisen sektorin järkevä koko. Keskustelua käydään osittain elvytyskeskustelun varjossa, mutta pohjimmiltaan suurin osa keskustelijoista ajaa agendaansa “tavallisia” aikoja varten. Liioitellen ja mutkia oikoen voi sanoa, että oikeisto haluaa leikata julkisen sektorin mahdollisimman pieneksi ja vasemmisto haluaa kasvattaa sitä. Molemmat osapuolet pitävät perusasenteensa suhdanteista riippumatta.

Aika usein toistuu kuitenkin ajatus siitä, että julkinen sektori nähdään tehottomana ja siksi leikkauksien voi ajatella tehtävän ilman mitään oheisvahinkoa. Otetaan vain tehokkaat osat ja leikataan tehottomat osat! Kaikki voittavat! Ongelma on vain se, että tehottoman ja tehokkaan erottaminen on paljon haastavampaa kuin paperilla voisi kuvitella.

Ajatellaan yksinkertaista mallia, jossa työpaikat ovat täynnä nerokkaita uudistajia ja kaavoihin kangistuneita. Kumman ryhmän ajattelette olevan se, joka todella päättää, kuka lähtee sieltä suorittavalta tasolta? Minusta on selvä, että pikkuorganisaatioiden valtaan tarranneet tahtovat enemmän olla kaavoihin kangistuneita kuin radikaaleja uudistajia. Jos leikkauksia tulee, ensimmäisenä lentävät ulos nerokkaat uudistajat – ainakin pääosin.

Nyt voidaan tietenkin ajatella, että vallan huipulle pääsevät kuitenkin radikaalit uudistajat vaikkapa vaalien kautta. Eivätkö he pysty siirtämään uudet ajatukset alemmille tasoille fiksulla ajattelullaan? Itseasiassa tämä ei ole niin helppoa. Jos meillä olisi lista siitä, miten tehokkaita jokainen työntekijä ja organisaatio ovat, voitaisiin varmaan jotain karsintaa tehdä. Tehokkuuden mittaaminen vaan on kovin vaikeaa. Miten mitata, miten tehokas yksi opettaja on? Miten mitata, miten tehokas miten yksi lääkäri on? Palveluissa lopullisen tuotteen – esimerkeissä osaamisen tai terveyden – mittaaminen on pirullisen vaikea ongelma.

Esimerkiksi koulua tutkivien parissa tunnetaan jonkinlaista kauhua Yhdysvaltain jatkuvaa standardikokeiden sarjaa kohtaan. Opettajat joutuvat opettamaan koetta varten ja pois jäävät elämälle tai urille hyödylliset asiat. Liian vahvoista mittareista tulee valtavan tärkeä ohjausinstrumentti ja muut asiat jäävät vähemmälle. Suomen koulujen vähintäänkin kohtuullinen taso on vähintään osittain kiinni siitä, että olemme päättäneet suosiolla antaa varsin suuren vastuun työnsä ohjaamisesta opettajille itselleen. Ammattikunnan vahva identiteetti ja ammattietiikka ovat usein paljon parempia motivoijia kuin ranking-listaus tai pieni ja huonosti kohdistuvat bonukset.

Ehkä mittaminen on kuitenkin vain ongelma vain muutamissa paikoissa julkisella sektorilla? Epäilen, että näin ei ole. Julkinen sektori itseasissa juurikin keskittyy tehtäviin, joiden tuottavuuden mittaaminen on vaikeaa. Sosiaali- ja terveyssektorit ja koulut ovat kovin suuri osa julkisen sektorin toiminnasta ja ne eivät ole ainoat mittaamisen vaikeuksista kärsivistä aloista. Ja itseasiassa viime aikoina aika suuri osa helposti mitattavista tehtävistä on jo ulkoistettu julkiselta sektorilta. Jos asia on helppo mitata, on se myös helppo kilpailuttaa – no ainakin kun asia on sellainen, että sen voi tuottaa kovin moni eli asialla on kohtuulliset markkinat.

Kokoomus ja muut Elinkeinoelämän keskusliittoa lähellä olevat tahot ymmärtävät jonkun osan tätä tarinaa ja lähtevät siitä, että pitäisi kilpailuttaa lisää, yleisesti ja kaikkialla. On varmaankin aikalailla ideologiasta kiinni, näkeekö tähän mennessä tehdyt kilpailutukset yleisesti onnistuneina tai yleisesti epäonnistuneina. Olen itse sitä mieltä, että julkisen sektorin pitää käyttää roponsa mahdollisimman tehokkaasti enkä siksi ole ideologisesti yleisellä tasolla ulkoistamista vastaan mutta en myöskään erityisesti puolesta. Vaikka näkisi nyt joissakin tapauksissa onnnistumisia, voi ihan hyvin kysyä, olemmko onnistuneet vain poimimaan matalalla olevat hedelmät. Seuraavissa tapauksissa pitäisi ehkä ponnistaa paljon korkeammalla ja jo poimittujenkin kohdalla hinnasta ollaan varsin erimielisiä.

Tehottaman leikkaamalla tai ulkoistamalla tehostaminen ovat helppoja ratkaisuja, joita voi tarjota vaalitoreilla. Ne ovat kuitenkin liian helppoja vaikeaa ja sotkuista todellisuutta varten. Toivottavasti asiaa puidaan siis esimerkkien kautta. Niissä todellisuuden monimutkaisuus sentään ilmenee – ainakin joskus. Ja parista esimerkistäkään ei kannattaisi päätellä yleistä sääntöä.

Esittelen tässä kirjoituksessa muutamia kirjoja, joita olen lukenut vuoden 2014 aikana ja joita suosittelen lämpimästi kaikille. Kaikki kirjat eivät ole tältä vuodelta, mutta ovat jotenkin päätyneet käsiini vuoden aikana.  Jostakin syystä minua sykähdyttäneet kirjat ovat melkein kaikki tänä vuonna olleet luonnontieteen ja teknologian historiaan tiivisti liittyviä. En tiedä, mistä se sitten kertoo.

Thomas Hager: The Alchemy of Air: A Jewish Genius, a Doomed Tycoon, and the Scientific Discovery That Fed the World but Fueled the Rise of Hitler

Huomaan lukeneeni vuoden aikan useita kirjoja, jotka kertovat teknologian historiasta hyviä tarinoita. Tässä on yksi niistä. Haber-Bosch –prosessi on yksi niitä ilmeisimpiä maailman historiaa valtavasti muuttaneita keksintöjä, joiden historiaa tunnetaan turhan vähän. Käytännössä prosessin avulla saatiin valmistettua Saksan ensimmäisen maailmansodan räjähteet ja se on yksi niitä keinoja, joilla maailman nykyinen väestö on ruokittu. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja kaikella tapaa suositeltavaa luettavaa.

Jonah Berger: Contagious: Why Things Catch On

Luin tämänkin vuoden aikana melko paljon retoriikkaan liittyen. Uusin trendi siinä tuntuu olevan tarinankerronnan korostamisen lisääntyminen entisestään. Olen vähän sitä mieltä, että ihan kaikki tekstit tässä traditiossa eivät ole niin käyttökelpoisia kuin voisi toivoa. Contagious on kuitenkin mielenkiintoinen poikkeama, koska se keskittyy nimenomaan siihen, miten ideat ja ajatukset leviävät nykyään. Erityisesti siinä esitelty hierarkia erilaisista tarttuvuuden tavoista on osoittautunut vuoden aikana hyödylliseksi.

Eric Schlosser: Command and Control: Nuclear Weapons, the Damascus Accident, and the Illusion of Safety

Eric Schlosser saa kuvattua Yhdysvaltain ydinohjelmaa käsittelevässä kirjassaan avian huikean määrän mielenkiintoista ja toisinaan melko kauhistuttavaa historiaa. Kirja on täynnä aivan huiseja anekdootteja ydinpommeilla sattuneista tai melkein sattuneista onnettomuuksista. Kirja on kirjoitettu mainiosti ilman ihmisten jaottelua hyviin ja pahoihin. Vaikka kirjoittaja selvästi sympatisoi turvallisuutta korostavia näkökulmia, kirjassa ymmärretään hyvin sitä ympäristöä, missä ihmiset toimivat.

Daniel Yergin: The Prize: The Epic Quest for Oil, Money, and Power

Jotakin toista kirjaa lukiessani törmäsin mainintaan kirjasta, joka on laajin selvitys öljyn historiasta. Olihan se kirja pakko etsiä käsiin ja lukea. Kindlen aikakaudella löytäminen oli helppoa ja kirja ei todellakaan pettänyt. Kirjassa kuvataan öljyn historia aivan sen alkuajoista lähtien Persianlahden sotaan asti. Kirja avasi aika paljon uusia näkymiä siihen, miten öljy ja sen hinta vaikuttavat maailmaan ja minkälaiset toimijat alaa hallitsevat. Nyt Saudi-Arabian avatessa hanoja on ollut helpompi ymmärtää, mistä on kyse, juuri tämän kirjan vuoksi.

Matthew Brzezinski: Red Moon Rising: Sputnik and the Hidden Rivalries that Ignited the Space Age

Joka vuonna pitää lukea jotain Avaruuskilpailusta. Brzezinskin kirja avaa hienosti erityisesti Neuvostoliiton avaruusohjelman alkutaivalta. Sen historia on ollut minulle varsin tuntematonta, joten on ollut mielenkiintoista ymmärtää, miten Sputnik täsmälleen liittyi ydinpommeihin ja V2-raketteihin. Kuuntelin kirjaa lenkeillä ja kirja oli niin hyvä, että jonkun kerran joutui juoksemaan ylimääräistä, että kuulisi loput.