Category: Yleinen

Kalypso Nikolaidis – EU By openDemocracy, CC BY-SA 2.0

Jutta Urpilainen epäili eilen, pelaako Vapaavuori espanjalaisessa joukkueessa  Vapaavuoren pohdittua, onko vakuustoitotus aina paras mahdollinen vaihtoehto käyttää Suomen poliittisia paukkuja hallitusohjelman kirjauksesta huolimatta.

On mielestäni varsin selvää, että euro on varsin kaukana optimaalisesta valuutta-alueesta ainakin niin kauan, kun mitään tarpeeksi merkittäviä toimia ei tehdä ja takulla olemme siis pulassa. Jos euron hajoamisen kustannuksia lähdetään vakavasti pohtimaan, pitää mielessä toisaalta pitää, että euron hajoamisen kustannukset olisivat äkillisiä ja hyvin suuria. Asiaa ei todellakaan voi katsoa reittiriippumattomasti. Kun eurossa ollaan, ovat vaihtokustannukset valtavat ja varmaankin riippuvia siitä, minkälaiseen valuutta-alueeseen vaihdetaan. Parasta mahdollista vaihtoehtoa – mikä se sitten ikinä onkaan – ei myöskään takulla saada vaan valutta-alue lienee jonkinlainen sen hetkisestä poliittisesta tilanteesta riippuva kompromissi. 

Toinen juttu on se, että pitää oikeasti olla tosi tarkkana siinä, mitä oheisvahinkoja nykyisen järjestelmän tuhoamisesta tulisi. Euroopan unionin hyvät puolet pitää pyrkiä säilyttämään kaikissa olosuhteissa. Vapaan kaupan luoman keskinäisriippuvuuden tuoma vakaus sodan runtelemalla mantereelle on vaan jotenkin pelastettava ja siitä kannattaa maksaa suurikin hinta. 

Urpilaisen puhe siitä, että nykylinjan kyseenalaistaminen on heti Espanjan joukkueessa pelaamista on kuvottavaa nationalistista populismia. Kai me nyt ollaan vielä yksi eurooppalainen joukkue edes jossain määrin? Ainakaan minä en nauti siitä, että Etelä-Euroopan työttömyys yli 20 prosentissa ja nuorison kohdalla vielä kauheammissa luvuissa. Jos en empaattisuuttani niin ainakin pelkään tällaisen poliittisen tilanteen epävakautta ja siitä seuraavia vaikutuksia ihan itseeni. Espanjan etu on useimmiten meidänkin etu, kun asiaa tarkastelee muutaman kuukauden sijaan muutamien kymmenien vuosien aikaperspektiivillä.

Vaikka yksittäistä lausuntoa ei ehkä pidä ylianalysoida, on demarien johtajan tuomio kuitenkin varsin kuvaava siitä, missä ilmapiirissä nyt eletään. Väistämättä tuntuu siltä, että kansalle ei ole tarjottu mitään uskottavaa vaihtoehtoa kriisistä nousemiseen vaan lähinnä jonkinlainen typerä kilpailu siitä, kuinka muka voisimme maksaa vielä muutaman euron vähemmän. Ikävä kyllä esitellyistä teistä kaikki ovat pahoja. Johtavien kansanedustajien suusta en ole tainnut kuulla uskottavaa selviytymissuunnitelmaa minäkään.

Jotain tälle poliittisen johtajuuden puutteelle pitää tehdä jatkossa. Tällä hetkellä ei näytä olevan mahdollista tehdä edes jotain lähitulevaisuuden kannalta tärkeitä päätöksiä puhumattakaan sitten ilmastonmuutoksen pysäyttämisen kaltaisista isomman perspektiivin asioista. Asiassa muhii myös käsittämättömän iso avointa yhteiskuntaa uhkaava kriisi. Miten demokratiamme kestävät, jos valuutta-alue ajetaan alas jossain kabinetissa pienen joukon tekemillä päätöksillä ja siitä seuraa valtavaa epävakautta? On täysin selvää, ettei minkään maan eroa Eurosta voida pohjustaa kansalle tai esimerkiksi äänestetyttää, markkinat kun reagoisivat tällaiseen pohdiskeluun aivan liian rankasti.

Kriisin eskaloitumisen laittaminen demokratian syyksi olisi suuri isku avoimen yhteiskunnan ideaa kohtaan.

Luin tässä kesällä mainion kirjan Christopher Hayesin Twilight of the Elites: America After Meritocracy. Kirjassa puhutaan varsin hyvin meritokratian ongelmista ja toisaalta siitä, kun eliittien valta murtuu.

Hayes esittää varsin mainion argumentin meritokratiaa vastaan: meritokratia pysyy harvoin meritokratiana. Kuvitellaan tilanne, jossa vaikka valta jaetaan puhtaasti ihmisten omien ominaisuuksien, ahkeruuden ja älykkyyden perusteella. Järjestelmä voi toimia varsin mainiostikin vähän aikaa, kun valta pysyy vielä tällä ensimmäisellä sukupolvella. Ongelmia muodostuu kuitenkin heti, kun järjestelmä alkaa uudistaa itseään. Kun ensimmäinen sukupolvi alkaa miettiä, miten saisi jälkeläisensä myös mahdollisimman hyviin asemiin alkaa syntyä tavanomainen periytyvä valtarakennelma, jossa usein periaatteessa kaikilla on mahdollisuudet nousta valtaan, mutta kaikissa vaiheissa joillain on helpomaa ja toisilla on vaikeampaa ja meritokratia itsessään ei enää läheskään täysin toteudu.

Yhdysvaltain tuloerot ovat tietenkin hieman eri luokkaa kuin vaikka Suomen. Yhdysvallat käykin huonosta esimerkistä siitä, mitä tapahtuu, jos tuloeroihin ja niistä seuraaviin varallisuuseroihin suhtaudutaan löysästi. Tuloeroissa ongelmat alkavat viimeistään siinä vaiheessa, kun järjestelmän säännöt alkavat muuttua rikkaampien valtaa lisääväksi ja tätä valtaa käytetään lisäämään valtaa. Eräänlainen tipping point tavallaan siis.

Hayes kutsuu tätä ilmiötä nimellä meritokratian rautainen laki (The Iron Law of Meritocracy) eli meritokratian tuottama epätasa-arvo kasvaa niin suureksi että se estää meritokratian vaatiman ihmisten liikkumisen hierarkian sisällä. Meritokratia on siis itsensä tuhoava järjestelmä.

Hayes löytää mielenkiintoisen historiallisen kertomuksen ilmiön taustalta. Meritokratia oli se, mistä vasemmisto ja oikeisto saattoivat Yhdysvalloissa olla samaa mieltä. Se oli jonkinlainen kompomissi. Työläiset saivat rikastua ja rikkaat saattoivat vedota ominaisuuksiinsa rikkautensa selittäjänä. Hayes havaitsee kuitenkin merkkejä muutoksesta: sekä oikeisto että vasemmisto oireilevat occupyn ja tea partyjen merkeissä. Vaikka liikkeet ovat nykyisellään poliittisen kentän eri laidoilla, löytyy liikettä yhdistäviäkin tekijöitä: kummassakin on merkkejä siitä, että eliittin valtaa ei enää hyväksytä mukisematta.

Väistämättä tulee mieleen se, miten paljon viime aikaisissa kotimaisissa mullistuksissa on ollut samasta ilmiöstä. On helppo argumentoida sen puolesta, etteivät tuloerot Suomessa ole vielä nousseet lähellekään Yhdysvaltain lukuja ja meillä ei ehkä ole ihan niin vahvaa uskoa vain pelikentän tasaisuuteen verratuna lopputulosten tasa-arvon vertailuun. Toisaalta perussuomalaisten nousukin liittyy vaalirahakohuun, jota voi pitää varsin suurena merkkinä rautaisesta säännöstä käytännössä: muutamat rikkaat päättivät pystyttää porvarihallituksen ja sehän pirulauta onnistui.

Avoimuuskeskusteluun liittyen Hayes huomauttaa, että lisääntynyt tiedonmäärä ja avoimuus voi myös itseasiassa lisätä epävarmuutta ja villiä spekulointia. Kun tiedämme lisää, tajuammekin, miten pimeässä olemme. Toisaalta raakatiedon saatavuus ei sinällään takaa mitään vaan käytännössä saamme uutiset edelleen erilaisten tahojen suodattamina.

Hayes käyttää esimerkkinä ilmastotieteilijöiden Wikileaksiin vuodettuja sähköpostikeskusteluita, jotka Yhdysvaltain tv-konservatiivit hehkuttivat todisteeksi ilmastonmuutossalaliitosta. Myöhemmin selvisi tietenkin, ettei viesteissä ollut mitään todisteita tulosten vääristelystä, mutta tätä puolta ei sitten raportoitukaan. Hayes sanoo erään demokraattitoimijan kutsuvan politiikan aikakauttamme “post-truth politics”-termillä, jonka synnyn syynä on puuttuva hidasliikkeinen ja hyvin luotettu media. Mustien ihmisoikeustaistelun aikana muutaman median asema oli vielä Yhdysvalloissa niin vahva, että sen mielipiteeseen vaikuttaminen riitti. Vastaava ei enää riittäisi nykymaailmassa. Eikä tämä ole mitenkään teoreettista keskustelua vaan puhdasta nykypäivää esimerkiksi ilmastokeskustelun kohdalla.

Hayes kiteyttää: Vaikka eliitin auktoriteetti on puuttunut viimeisen vuosikymmenen ajan, emme oikein voi korjata mitään ilman sitä. Voiko vastaavaa sanoa Suomesta? Ainakin samankaltaista kriittisyyttä kaikkea auktoriteettiä vastaan on havaittavissa. Asiassa on tietenkin myös hyvät puolensa, mutta myös erittäin huolestuttavat.

Itse pidän vieläkin ongelmana sitä, että avoimuus ei ole toimintaperiaatteena tarpeeksi vahva hallinnossamme. Jos asenne olisi aidosti avoin alusta alkaen, epäilen, että toiminta olisi hyväksyttävämpää. Nykyinen avoimuus on vähän päälleliimattua eikä tarpeeksi syvällä rutiineissa eikä edes vielä oletusarvo. Hayesin kirjan jälkeen jään kuitenkin vielä miettimään, riittääkö pelkkä avoimuus vai pitäisikö vielä tehdä jotain muuta.

Politiikkaradiosta pätkä litteroituna:

Toimittaja Sirkkanen: Mikä siinä oikeastaan oli, ettei tätä velkaantumista nähty? Kyllähän velkamäärät olivat jo tiedossa ja jossain maissa nämä budjettialijäämät jo aikaisemmin,  mutta niihin ei kiinnitetty huomioita. Oliks se se nousukausi?Valtiosihteeri Sailas: Varmaan se peittyi siihen nousukauteen ja tällaiseen naiviin uskoon, että jollakin tapaa asiat hoituvat. Siinähän eletään nytkin jos ajatellaan vaikka Yhdysvaltain liittovaltion velkaantumista, joka etenee hirvittävää vauhtia ja näköalat ovat todella huonot. Ilman että mitään ratkaisuja on aikaansaatu Yhdysvaltain politiikassa. Se tulee eteen ja tulee hankalasti eteen vielä ennen pitkää.

Tämä pointti ei tietenkään ole Sailaksen pääasiallinen viesti. On kuitenkin varsin kuvaavaa, miten paljon valtakunnan talousvaikuttajien kärkikastiin kuuluva pelkää julkista velkaa. Sailas tietää nimittäin ilmeisesti paljon paremmin kuin markkinatoimijat, missä mennään Yhdysvaltain suhteen.

Alla on kuva Bloombergiltä Yhdysvaltain 10 vuoden lainan hinnasta viiden viime vuoden ajalta:

Näyttääkö tämä todella riskikkäältä sijoitukselta, joka voi minä päivänä tahansa räjähtää? Ei ainakaan minulle. Lähinnä näyttää siltä, että Yhdysvaltain pitäisi ottaa reilusti lainaa, kun raha on halpaa ja investoida tulevaisuuteensa.

Sailaksen arviot eivät tietenkään tule tyhjästä, vaan ne kuvastavat hyvin Saksan ympärille kerääntyneiden maiden konsensusta, joka näyttää perustuvan vääriin oletuksiin sekä kriisin syistä että sen ratkaisuista. Konsensus sanoo, että syynä oli liian suuri valtioiden velka. Espanjassa ei todellakaan ollut, mutta helposti retoriikot kääntävät moraalisen paheksunnan kreikkalaisten “laiskuuteen” viis siitä, että sikäläiset tekevät paljon enemmän työtunteja vuodessa kuin suomalaiset tai Sailaksen tapaan Italian entisen ja Italian rajojen ulkopuolella universaalisti vihatun Berlusconin verolusmuiluun.

Meidän virkamiehet seuraavat sokeasti Saksaa. Kysymys kuuluu: Seuraavatko meidän poliitikkomme sokeasti virkamiehiämme? 


Muussa haastattelussa Sailas rummuuttaa liittovaltiota vastaan. Toivoisin, että politiikot osaisivat ajatella tämän itse. Soininvaara näyttää ihan hyvää esimerkkiä.

Jaakko Stenhäll ja minä kirjoittelimme vähän Avoimen vihreän talouden (tilaa kirja!) viitoittamalla tiellä Tuumaan myös. Tekstimme on nimeltään Miten talousjärjestelmä uudistetaan?

Uutena juttuna on lähinnä vapaa-ajan lisäämisen kantaa ottaminen, mikä oli aika haastavaa. Kaiketi me päädyimme lopputulemaan, jossa toivotaan, että vapaa-aika jakautuisi suhteellisen tasaisesti. Ehkä olisi hyvä korostaa myös sitä, että kehitys vapaa-ajan suhteen on viime vuosina ollut huonompaa kuin aiemmin, mitä voinee pitää oikeana ongelmana. *painostava katse Ay-liikettä kohti*

Tuumassa on Timo Järvensivun kirjoitus Neljä askelta kasvuvapaaseen hyvinvoivaan Suomeen, joka kommentoi jonkin verran Avointa vihreää taloutta ja esittelee myös Järvensivun omia vaihtoehtoja.

Järvensivun ei pidä kirjamme poliittisrealistisesta otteesta vaan toivoo utooppisempaa lähestysmistapaa. Lisäksi erityisesti degrowth-näkemyksemme saavat kovaa kritiikkiä.


Aineettomasta taloudesta puhumisen kritiikki on mielestäni edelleen melko epärelevanttia. Aineettomalla taloudella tarkoitan itse sellaista Internettiin nojautuvaa kauppaa, jossa käytännössä vaihdetaan vain bittejä paikasta toiseen materiaalin sijaan. On tietenkin täysin selvä, että vaikka Internet vaatii melkoisen määrän materiaalia tietokoneiden ja kaapeleiden osina. Sinällään bittien vaihtaminen ei kuitenkaan kuormita maailmaa läheskään niin paljoa kuin mikään muu kuviteltavissa oleva taloudellinen toiminta. 


Erityisesti pidän keskustelua informaation siirtelyn energian kulutuksen fysikaalisista rajoista täydellisen turhana. Jos oikeasti saisimme painettua Internet-talouden kulutuksen lähelle teoreettista minimiä, riittäisi todennäköisesti pieni määrä auringon energiaa tähän aika pitkäksi aikaa. Samalla voi pohtia, mikä toiminta oikeasti veisi näin vähän. Ihmisen eläminenkin vie oman määränsä energiaa ja tämä määrä on melkoisesti enemmän kuin muutaman bitin liikuttamiseen kuluva teoreettinen minimi. Lisäksi fysiikan osaamiseni ja mainion The Information -kirjan pohjalta arvioisin vieläkin, että teoreettista minimiä tiedon siirron energiakulutukselle ei sinällään ole. Tiedon järjestelylle kyllä, mutta teoriassa on mahdollista vapauttaa järjestelmä alkuperäisessä paikassa ja järjestää sitä lopullisessa paikassaan ja siten pitää entropian määrä järjestelmässä samana vaikka tieto siirtyisikin. Teoriassa mikä tahansa teoreettinen raja tulee joskus vastaan, jos kasvu jatkuu ikuisesti. Ja vaikka teoreettinen raja olisikin olemassa, voimme aina myös antaa biteille enemmän arvoa ja tälle en näe mitään näköpiirissä olevaa rajaa.


Järvensivu tekee artikkelissaan neljä konkreettia ehdotusta, jotka esittäisin vähän mielivaltaisesti lyhennettynä näin:

1. Tulevaisuuseduskunta, joka päättäisi asioista pidemmällä aikavälillä kuin nykyiset eduskunnat. 
2. Ensin rajat ympäristöstä ja hyvinvoinnin ehdot ja sitten niiden piirissä vapaata toimintaa
3. Jokaiselle ajattelutaidon ajokortti, joka on uusittava 10 vuoden välein. Painotus ilmeisesti kaikessa muussa kuin teknistaloudessa.
4. Demokraattisemmat rakenteet kaikkialle mm. asettamalla 10 prosentin valtakatto niin markkinatoimijoille kuin demokraattisen prosessin ihmisille.

Ehdotukset ovat jossain määrin kannatettavia. Esimerkiksi rajojen asettamista ja niiden sisällä vapaata toimintaa kannatan lämpimästi kuten muuten Vihreät yleensäkin esimerkiksi periaateohjelman mukaan. Tämänhän sen periaatteen pitäisi olla ja sitä yritämme myös kirjassamme pitää ohjenuorana. Minusta tähän periaatteeseen ei kuitenkaan pidä pitää komentona olla tekemättä mitään ennen kuin teoreettisesti parhain mahdollinen lopputulos olisi saavutettu. Pitää tehdä myös poliittisesti realistisia inkremettiparannuksia sellaista päämäärää kohti, joka saataisiin, jos asiaa mietittäisiin täysin tyhjältä pöydältä. 

Tulevaisuuseduskunta on mielenkiintoinen idea ja tavallaanhan se toteutuu esimerkiksi ilmastolakiin liittyvän ilmastopaneelin kohdalla. Toisaalta paneeli ei pysty asettamaan mitään suoria määräyksiä eduskunnalle. Ja hyvä niin. Mielestäni kansalla pitää aina olla mahdollisuus vaihtaa johtajiaan verettömillä vallankumouksella eli vaaleilla. Järvensivu pitää tärkeänä, että paneelin riippumattomuus taataan. En tiedä, miten tämä oikeasti tapahtuisi. Periaatteessa minusta on ihan hyvä, että kansanedustaja on riippuvainen kansan tuesta muunlainen riippuvaisuus on ongelma. Ajatus vaatisi lisää pohdintaa, mutta sinällään olisi tietenkin hyvä, että rajat toiminnalle saataisi asetettua ehkä jopa niin, että eduskunta ei voisi kävellä niiden yli. Jotenkin pitäisi kansan kuitenkin kaikissa tapauksissa voida muuttaa suuntaa vaikka se suunta olisi jotain muuta kuin se, mitä itse haluan.

Ajattelutaidon ajokortissa on paljon minusta mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että peruskoulunhan pitäisi toimia juuri tässä tehtävässä. Toisaalta pidän teknisten ja taloudellisten tieteiden väheksymistä edelleen vääränä: teknologialla on merkittävä rooli ympäristöongelmien ratkaisussa. Jos keinoliha oikeasti tulee pian, kuten Guardian kertoo, tulee se vähentämään maailmanlaajuisia päästöjä paljon enemmän kuin yksikään fiksun humanistisen ajattelijan teksti Suomessa voi koskaan vähentää. Idea kaipaa kuitenkin vielä lisää kehittelyä ja yksityiskohtia, että siihen voisi suhtautua vakavammin. Liittyyykö ajokorttiin opiskelua? Kuka sen maksaa ja mistä rahat ovat pois? Mitä tehdään niille, jotka eivät ajokorttia halua tai pysty suorittamaan? Miten oppisisällöt määriteltäisi? Ilman näitä (ehkäpä teknistaloudellisia) seikkoja en ainakaan minä pysty ideaan ottamaan kantaa.

Demokraattisemmat rakenteet ovat varmasti hyvä idea. Kannatan monenlaisia pyrkimyksiä kohti demokraattisempaa toimintaan. Monopoleja myös vastustan vahvasti. Valtakaton hyvyydestä en ole vakuuttunut, sillä uskon, että kaikkea valtaa tuskin tällaisen piiriin saataisi. Myöskin alueen markkinaosuus on epämääräinen käsite, eikä välity kokonaan. Olkinukkejen hakkaamisen uhallakin, minusta tuntuu vähän hankalalta sanoa jollekin huoltamoyrittäjälle Kihniössä, että sinulla ei tällä alueella saa olla yli 10 prosentin markkinatoimijuus, joten odottele, että tänne saadaan 9 muuta huoltamoa, että saat toimia. Toisaalta hirveän vahvat ylärajat monopoleille kovin spesifien tuotteiden alueilla eivät myöskään toimi esimerkiksi Suomen alueella. Kyllä täälläkin riittää kaikenlaisia erittäin pieniä segmenettejä taloutta, jossa toimijoita on jokseenkin yksi tai kaksi. Kaikki näistä eivät ole pahoja. Monet tietenkin ovat.

Eduskunnan puolueiden rajaaminen 10 prosentin kokoiseksi on mielenkiintoinen idea. Toisaalta eduskunnassa täytyy kuitenkin koota hallitus, jolla on enemmistö takanaan. Seuraisiko rajasta vain se, että meillä olisi Kokoomus 1, Kokoomus 2 ja Kokoomus 3 -puolueet tai vaikka maantieteellinen jako puolueilla? Miten epäformaali vaikutusvalta ja tällainen toiminta oikeasti estettäisi?

Järvensivu on kova talouskeskustelija ja on siksi tosi hienoa, että kirjaamme on kuitenkin luettu. Suomessa on varmasti tilaa monenlaiselle keskustelulle niin yksityiskohtaiselle kuin laajoihin kokonaisuuksiin menevälle maalailevammalle pohdinnalle. En pidä kuitenkaan siitä, että laajempia ratkaisuja tarjoavat maalaavat isolla pensselillä ja pitävät yksityiskohtia ja lähivuosien toiminnan pohtimista asiana, joka voidaan hyvin sysätä jollekin tulevalle työryhmälle tai odottamaan jotain suurempaa ihmismielen ja kansain vallankumousta. Ympäristö ei odota vallankumousta, joten kannattaa tuottaa politiikkaa, jota voidaan tehdä jo huomenna ja joka on siis valmista jo tänään.

Kirjoittelin Koijärven pesänjakajiin Tuomas Enbusken uudesta pamfletista Ajatusten alennusmyynti.

Blogausta näyttää seuranneen aika pitkä keskustelu siellä sivun lopussa. Jos olisi kyyninen ja pyrkisi vain maksimoimaan bloginsa kävijämäärän, kannattaisi sohia jotain tiivistä yhteisöä joka kirjoituksella. Tämän toki tiesin jo aiemmasta kokemuksestani.

Euromaat ovat nyt sitten auttamassa Espanjaa sen akuutissa pankkikriisissä. Päätös on varmaan tarpeellinen lyhyellä aikavälillä. Mutta on täydellisen selvää, että pian joudumme auttamaan jotain muuta maata ja varmaan Espanjaakin jossain vaiheessa vielä kerran.

Itse näen, että meillä on tällä hetkellä suurinpiirtein kolme pääasiallista vaihtoehtoa:

1. Eurobondit ja liittovaltiokehityksen loikka eteenpäin. Reilu annos yhteistä vastuuta ja taakanjakoa.
2. Nykymenon jatko. Sammutetaan tulipaloja aina kun niitä syttyy vähintään useiden vuosien ajan todennäköisesti vuosikymmenien ajan.
3. Euroalueen hajoaminen. Repäistään laastarit irti ja euroalue hajoaa todennäköisesti melko hallitsemattomasti. Mukana voi mennä myös kaikki, mitä Euroopan unionissa on hyvää.

Eurobondeissa ja liittovaltiokehityksessä ongelmana on se, että poliittisen tahdon löytäminen alkaa olla yhä vaikeampaa. Ihmiset näkevät, että eurosta ja EU:sta on vain haittaa. Miksi siis korjata asiaa isommalla määrällä EU:ta? Samalla esimerkiksi yhteiseen taakanjakoon liittyy monen mielestä suuria riskejä. Keskivertoäänestäjällä on vielä melkoisesti hävittävää, joten riskejä kartetaan paljon. Eurobondit kuitenkin tarjoavat aidosti mahdollisuuden talouskasvun käynnistämiselle ja siksi positiivisen tulevaisuusvision.

Nykymenon jatkumisessa ongelmana on se, että lopputulos on varmaankin kurjin mahdollinen. On vaikea kuvitella, että leikkaamalla valtioiden kulutusta kukaan pitkään aikaan saataisiin aikaiseksi hyvää talouskasvua. Nyt jo usean vuoden ajan on ollut päällä jokseenkin jatkuva kriisi, joka varmasti saa jokaisen yrityksen epäilemään kasvun mahdollisuuksia. Kun yritykset eivät palkkaa ihmisiä, työttömyys kasvaa. Ja työttömyyden jäljet ovat pitkiä ja pysyviä. Skenaariosta tekee kuitenkin lyhyellä aikavälillä houkuttelevan keskivertoäänestäjälle se, että muutos tuntuu ehkä saatavilla olevista vaihtoehdoista pienimmältä. Kriisimaissa muutosten määrä on kuitenkin hyvin suuri ja alkaa olla kestokyvyn rajoilla aikalailla koko väestölle. Kriisimaat tuskin kestävät kovin montaa vuotta.

Euroalueen hajoaminen olisi mullistuksena tietenkin hyvin suuri. Hyvää tässä skenaariossa olisi se, että vapaat kurssit valuutoille toisivat kaivattua joustua talouksiin, kun erilaiset tuottavuuserot saataisiin korjattua valuuttakursseilla tuskallisten sisäisten toimien sijaan. Pahaa olisi lähes varma vuosien epävarmuus Euroopassa. Maat, yritykset ja yksilöt jäisivät isoja summia velkaa toisilleen ja näiden velkojen määriä ja valuuttoja selviteltäisiin varmasti vuosien ajan. Tällaisessa epävarmuudessa talouskasvua tuskin näkyisi juurikaan. Suomelle tämä tarkoittaisi viennin selvää heikkenemistä sekä suoraan vientimaidemme huonon talouskehityksen että yleisen globaalin talouden romahduksen myötä. Keskivertoäänestäjän lyhytaikaiseen mukavuudenhaluun tämä skenaario ei todellakaan vastaisi.

Itse toivon rohkeutta eurobondeihin ja liittovaltiokehitykseen. Nähdäkseni sen odotusarvo on kansalaiselle kaikista parhain. Asiat ainakin voivat kehittyä hyvään suuntaan. Ja jos talouden pyörät saadaan pyörimään, uskon, että voimme lähteä ratkaisemaan suurempia ongelmia, kuten vaikka ympäristön ja talouden yhteensovittamista. Muut kaksi vaihtoehtoa ovat varsin surullisia ja jopa pelottavia. Todennäköisempänä vaihtoehtona pidän kuitenkin nykymenon jatkumista ja hidasta luisua kohti Euroalueen hajoamista. Tämä skenaarioiden yhdistelmä on ehkä pahin mahdollinen.

Muuten usein kuulee väitettävän, että Eurokriisin syy oli julkisen sektorin sekopäinen rahankäyttö. Espanja ei todellakaan sovi tähän tarinaan. Kuvassa on Espanjan velan suhde BKT:hen. Kuten kuvaajasta näkee, Espanja hoiti talouttaa hyvin ja vastuullisesti ja maksoi pois velkojaan, mutta yksityiset pankit sössivät asiat oikein kunnolla.

http://de.wikipedia.org/wiki/Benutzer:Ralf_Roletschek, CC BY-NC-ND 3.0

Taloussanomat uutisoi, että eduskunta kielsi kyselytunneilta ja äänestysten aikana kansanedustajilta mobiililaitteet. Tämä sopii hyvin eduskunnan aiempaan linjaan, jossa kaikkien tuntemieni osallisten eli kansanedustajien ja avustajien todistusten perusteella tietotekniikan käyttö tehdään mahdottoman vaikeaksi. Esimerkiksi eduskunnan työtietokoneilla on Skypen käyttäminen ilmeisesti vaikeaa tai mahdotonta.

Itse toivoisin, että kansanedustajilla olisi tarjolla kaikki mahdolliset työkalut tiedon hankkimiseen. Kansanedusajien tiedonsaantiin ja tiedonjakoon kannattaa satsata. Se maksaa itsensä takulla takaisin parempina päätöksinä ja paremmalla tiedonkululla edustajiltamme meille kansalaisille.

On naurettavaa, että eduskunta kuuntelee näin tarkalla korvalla kansalaisia. Heidän pyyntöjään ei takulla kuunnella silloin kun kyse on esimerkiksi valiokuntien avaamisesta tai torkkupeitoista, mutta heti kun kansa saadaan teknologiavastaisen agendan taakse, heti ollaan muka viemässä kansantahtoa eteenpäin.

Minä kansalaisena en voi hyväksyä sitä, että eduskuntamme elää kuin 1900-luvun alussa. Tälle on saatava stoppi ja toivon, että tässä nyt heräisi jonkinlainen vastaliike tietotekniikkaa jotnekin ymmärtävien parissa.

Lähetinkin pienen palautteen eduskunnan verkkosivuilta ja toivon sinun myös kertovan eduskunnalle, miten päätöksiä pitäisi tehdä vuonna 2012:

Taloussanomat kertoo, että eduskunta on kieltänyt iPadit edustajilta kyselytunnin aikana. Perusteena tälle päätökselle pidettiin kansalaispalautetta.

Olen täysin eri mieltä. Minusta eduskunnan tulee toimia “maamme aivokeskuksena” ja käyttää kaikkea käytettävissä olevaa tieto- ja teknologiaa kaikissa tilanteissa, jossa se voi parantaa tiedonkulkua kansanedustajien, tietolähteiden ja esimerkiksi kansan välillä. Kansanedustajien pitää olla mahdollisimman tavoitettavissa aina. 

Myös kyselytunneilla ja muussa eduskuntatyössä. Toivon kiellon pikaista perumista! Hyvää kesää!

Yli 65 vuotiaan väestön osuus maittain vuonna 2010 (Lähde: CIA Factbook, kuva Wikipediasta)

Merkel vastustaa Eurobondeja. Tästä seuraa aikalailla suoraan se, että niin teemme me suomalaisetkin. Katainen muotoili Suomen kannan noin reilu viikko sitten Uuden Suomen mukaan näin:

Suomen pääministeri Jyrki Katainen (kok.) viestitti EU-kollegoilleen, että Suomi ei näe eurobondeja ratkaisuksi taloustilanteen epävakauteen. 

–Liian monet EU-maat saivat liian kauan halpaa lainarahaa. Eurobondit vain institutionalisoisivat tämän ongelman ja sitä paitsi bondien käyttöönotto vie aikaa, pääministeri Katainen toteaa tiedotteessa.

–Se mitä tarvitsemme juuri nyt on tiukkaa budjettikuria, vertaispainetta sovittujen sääntöjen noudattamiseksi ja talouden kasvuedellytysten luomista esimerkiksi sisämarkkinoita tiivistämällä.

On jotenkin surullista, että tällainen lausunto ei herätä minkäänlaista suurta keskustelua. Yksi ongelma on tietenkin se, että suomalainen vasemmisto on hallituksessa ja periaatteessa siis tämän kannan takana. Sekä vihreät että vasemmistoliitto ovat kyllä viestittäneet, että eurobondeja pitäisi yrittää, mutta nyt ei Kataisen linjailua kuitenkaan tyrmätä.

Kataisen linja on kestämätön ja ainakin surkeasti perusteltu. Mitä ihmettä ongelman instituinalisointi edes tarkoittaa? Juuri nyt on kuitenkin totta, että lainaraha on liian kallista monille kriisissä oleville valtioille. Tämän ongelman ratkaisun on välttämätön edellytys kriisistä selviämiselle. Voi väittää, että tähän lopputulokseen päästään muitakin teitä kuin eurobondeja pitkin, mutta Katainen ei tällaista linjaa esitä.

Ajatus siitä, että tiukka budjettikuri, “vertaispaine sovittujen sääntöjen noudattamiseksi” ja erityisesti sisämarkkinoiden tiivistäminen olisivat nopeampia ratkaisuja kuin eurobondit on ainakin totaalisen absurdi. Sisämarkkinoiden tiivistäminen on varmaankin tarpeellinen osa ongelmien ratkaisua, mutta sen edut tulevat varmasti vain hitaasti esiin. Eikä sitä markinoiden avaamista takulla saada myöskään ihan huomenna hoidettua.

Harmillista on myös se, että julkisen sektorin rahoituksen varmistamisen sijaan rahaa puljataan jäsenmaille projektibondien muodossa. Näillä on ymmärykseni mukaan tarkoitus rahoittaa infrastruktuurihankkeita. Tällainen elvytys on varmaan ihan kannetettavaa, mutta on melkin varmaa, että nopeasti keksittyjen projektien sijaan rahalle saataisi parempaa vastinetta pitämällä opettajat kouluissa, lääkärit hommissa ja poliisit poliiseina. Muutenkin vähän epäilyttää, onko vaikka tieverkostojen parantamisessa todella niin paljon hyötyä, että hankkeille saataisi oikein mitään vastinetta tulevaisuudessa.

On varsin selvää, että poliittisesti realististen ja taloudellisesti toimivien ratkaisujen joukkojen leikkaus on todennäköisesti tyhjä joukko. Miksi näin?

Steve Waldaman antaa varsin hyvän selityksen sille, miksi elvyttävä talouspolitiikka ei onnistu. Hän huomauttaa, että mediaaniäänestäjä teollisuusmaassa on nykään hieman vanhemman puoleinen kohtuullisen hyvin toimeentuleva kansalainen. Näillä ihmisillä menee ihan hyvin. Paremminkin voisi mennä, mutta nykytilassa on paljon hävittävää. Jollain talouskriisistä täysillä kärsivällä pitkäaikaistyöttömällä tai juuri työttömäksi valmistuneella ei nykytilassa ole juuri puolustettavaa tai hävittävää. Näitä ihmisiä on kuitenkin vielä kohtuullisen vähän ja vaikka olisikin enemmän suuri osa heistä ei vaivaudu edes äänestämään saati mukaan muuhun poliittiseen vaikuttamiseen. Vaikkapa elvyttämiseen liittyy todellisia tai kuviteltuja riskejä, jotka kuitenkin uhkaavat sitä mediaaniäänestäjää ja hyödyt menisivät pääasiassa muille. Mediaaniäänestäjä pelkää menetyksiä enemmän kuin innostuu pienistä hyödyistä.

Kaiketi voi sanoa, että eurokriisin nykytilanne on samaan tapaan kohtuullisen siedettävä tavalliselle äänestäjälle. Ongelmat koskevat pääasiassa muita kansalaisia tai jopa muiden maiden kansalaisia. Suurimmalla osalla suomalaisita menee ihan kohtuullisesti juuri nyt, joten miksi lähteä valtavin apupaketein muuntamaan EU:ta federaatioksi? Hyötyjä voi kyllä olla, mutta riskit sille eläkeläiselle tai aivan pian eläkkeelle siirtyvälle äänestäjälle ovat varsin suuret. Ja ne joilla ei ole hävittävää ja paljon voitettavaa, eivät äänestä.

On jotenkin kuvaavaa, että Suomessa on suurempaa liikehdintää EU:sta irtoamiseen kuin ongelmien todelliseen ratkaisuun federalismin kautta. Kai se tuntuu turvallisemmalta ratkaisulta, kun siinä on kuitenkin paluuta menneeseen.

Ei tämä hyvältä näytä.

Simo Raittila arvostelee blogissaan Avoimen vihreä talouden:

Minulla on nyt vakioargumentti Vihreiden talouspolitiikan perusteettomasti (siihen tutustumatta) lyttääviä kansalaisia vastaan. Kun joku esimerkiksi esittää Vihreiden haluavan kuristaa maaseudun hengiltä ympäristö- ja autoveroin ohjaan heidät jatkossa Jaakko Stenhällin ja Heikki Sairasen Avoin vihreä talous -kirjan pariin.

Kiitokset arvostelusta ja kehuista! Toivomme tosiaan, että mahdollisimman moni kirjoittaisi jotain kirjasta. Uskomme, että erityisesti ne kohdat, josta ihmiset ovat erimielisiä ovat todella hedelmällisten keskusteluiden arvoisia ja ne kannatti kirjoittaa. Jos kaikki vain hymistelevät, on jokainen kirjaan käyttämämme tunti ihan turha.

Joten siis… Raittila kaivelee arvostelun perusteella kirjassa päälimmäisenä tavoitteemme pienistä tuloeroista:

Tästä huolimatta sanon, että kakun leipomisella on väliä ja parhaiten yhteiskuntaa edistetään, kun mahdollisimman monella on mahdollisuus, kannustimet ja löysää pääomaa kasvattaa kakkua. Erityisesti viimeiseen tarvitaan kohtuullisia tuloeroja. Lisäksi puuttuminen tuloeroihin on aina puuttumista siihen, miten ihmiset ovat markkinoilla asioita arvottaneet.

On tietenkin selvä, että erot “kohtuullisten” ja “pienien” tuloerojen välillä ovat kovin alttiit käsitteelliselle pelille. On täysin selvä, että en kannattaisi talousjärjestelmää, jossa tuloeroja ei olisi. Tällaisessa järjestelmässä kukaan ei tekisi mitään taloudellisen edun vuoksi, mikä aika varmasti köyhentäisi yhteiskuntaa valtavasti. Toisaalta Raittila ei kannata talousjärjestelmää, jossa varallisuus on yhdellä ihmisellä – ei hän muuten toivoisi köyhien tukemista rahalla, eli jonkinlainen reiluus painaa vaa’assa.

Kysymys on nyt sitten se, miten paljon veroja kannattaa kerätä. Itse kannatan aikalailla seuraavaa ajatusta verotulojen keräämiseen tavanomaisissa olosuhteissa: veroaste on asetettava rikkaimpien osalta niin korkealla kuin voi vähentämättä verotuloja. Paul Krugman kirjoitti tästä hyvin referoidessaan Peter Diamondin ja Emmanuel Saezin artikkelia The Case for a Progressive Tax: From Basic Research to Policy Recommendations, jotka päätyvät suosittelemaan varsin korkeaa veroa rikkaimmille.

Käsitys siitä, että suurien pääomien kerääminen olisi erityisen hyvä taloudelle on mielestäni myös väärä. Juuri tällaisistä syistä meillä on erilaisia tapoja pinota yhteen pienempiä pääomia. Joukko vähän vähän köyhempiä voi yhdessä kerätä pääomaa tarpeeksi yritystoiminnan aloittamiseen ja saavuttaa aivan samat asiat kuin rikas.

Pääomakehitykseen ja statuskilpailuun puuttuminen on siksi avoimen vihreän talouden näkökulmasta perusteltua, että kyseessä on jonkinlainen markkinahäiriö, joihin puuttumista pidämme valtion velvollisuutena. Kun toimijat alkavat kilpailla vaikka epäkäytännöllisillä asunnoilla toistensa kanssa, on jokin markkinoissa mennyt pieleen. Toisaalta ehkä tärkeämpi puoli on se, että hyvinvointivaltio pitää rahoittaa. Rikkaimpien verottaminen on pienempi paha kuin köyhien verottaminen.

Tietenkin uskomme myös siihen, että nimenomaan tuleroista johtuva varallisuuserojen valtava kehitys herkästi rikkoo valtion yhtenäisyyttä ja esimerkiksi ajanmyötä voi rapauttaa halun auttaa köyhimpiä ja esimerkiksi tukea hyvinvointivaltiota. Palveluihin uskomme myös nimenomaan tästä syystä. Pelkkä rahan jakaminen köyhille on siksi epävakaammalla pohjalla kuin hyvät palvelut kaikille, vaikka joskus onkin totta, että rahalla voisi saada enemmän. Useimmin tosin ei ole niinkään.

Esittelemme myös kirjassamme alla olevia kuvioita. Niistä näkee aika hyvin, että hämmästyttävän erilaisia verotuksen tasoilla on päädytty lopulta kovin samanlaiseen talouskasvuun, mikä ainakin vähän pistää miettimään, onko meidän juuri nyt valitsemamme verotuksen ja sen progression taso juuri täsmälleen se oikea, jos ajattelee kaikkea sitä hyvää, mitä veroilla saadaan.

Mutta muuten tosiaan kiitokset arvostelusta ja tartun tässä nyt vain siihen erimielisyyttä herättäneeseen asiaan, koska uskon keskustelun tuovan esiin hyviä uusia näkökulmia!

Kirjaamme saa tuttuun tapaan:

Paperisena versiona Vision sivuilta
E-kirjana (esimerkiksi Kindlellä toimivana .mobi -tiedostona)