Paul Sabin on kirjoittanut mainio kirjan nimellä The Bet: Paul Ehrlich, Julian Simon, and Our Gamble over Earth’s Future. Kirja kertoo otsikkonsa mukaisesti Paul Ehrlichin ja Julian Simonin lyömästä vedosta. Vedon kohteena oli eräiden metallien hintojen kehitys jokseenkin vuodesta 1980 alkaen vuoteen 1990 asti.
Paul Ehrlich oli yksi ympäristöliikkeen uranuurtajia. Vuonna 1968 hän julkaisi kirjan The Population Bomb, joka herätti suuren huolen väestöräjähdyksestä. Ehrlichistä tuli yksi tuomiopäivän saarnaaja, joka uskoi ihmiskunnan tuhoavansa itsensä liikakansoituksesta aiheutuvalla liikakulutuksella. Kirja oli yksi Kasvun rajat -teoksen edeltäjiä, josta kuulee vieläkin puhuttavan suomalaisenkin ympäristöliikkeen sisällä. Ehrlichistä muotoutui jopa radikaalin väestön vähentämisen puolustaja, jolle väestö oli suurin ensin selvitettävä ongelma. Hurjimmillaan pohdinnassa oli jopa lisääntymistä estävien aineiden levittäminen juomaveteen. Ehrlich vastusti maahanmuuttoa ja ei muutenkaan piitannut humanismista.
Julian Simon oli konservatiivinen taloustieteilijä tai oikeastaan taloustieteen popularisoija. Hänestä muodostui Ehrlichin pessimismin vastakohta. Ihmiskunta kasvaisi, mutta samalla kasvaisi ruuantuotanto. Simon myös uskalsi kysyä, mikä onkaan parempi mitta maailman hyvyydelle kuin monen ihmisen elämä. Simon oli chicagolaisten hyvin vapaaseen markkinatalouteen uskovien taloustieteilijöiden seuraaja, ihaili Milton Friedmania ja työskenteli myöhemmin nykyäänkin tiukan linjan libertarismistaan ja ilmastodenialismista tunnetun Cato Instituten tutkijana.
Simon ja Ehrlich ottivat yhteen näiden tuttujen maailman kestävyyttä mittaavien tekijöiden ympärillä. Simon ehdotti vetoa mineraalien riittävyydestä ja Ehrlich valikoi viisi metallia, joiden markkinahintaan veto sidottiin. Ehrlich veikkasi hintojen nousevan räjähdysmäisesti ja Simon taas epäili markkinoiden löytävän tien.
Vedon voitti Simon. Kaikkien metallien hinta laski tarkastelujaksollai. 1980 alussa vaivannut mm. öljykriisistä johtuva resurssipula helpotti ja markkinoilla löytyi joustoa. Esimerkiksi telekommunikaatiossa vielä ajanjakson alussa tarvittu kupari alkoi korvautua valokuiduilla. Veto on jäänyt elämään konservatiivien puheisiin ja ehkä hieman vaipunut hävettäväksi yksityiskohdaksi ympäristöliikkeen historiaa.
Sabinin kirja ei kuitenkaan ole ympäristöliikkeen teilaus. Sabinin sympatiat ovat liikkeen puolella, mutta samalla kirja yrittää etsiä syitä siihen, miksi 1970-luvulla yleisesti hyväksytyt ympäristön suojelun periaatteet unohtuivat ja ympäristöasioista tuli poliittisesti jakava kysymys. Usein unohtuu, että Yhdysvaltain suurimmat askeleet ympäristöystävällistä taloutta kohti on otettu Richard Nixonin aikoina. Sabin löytää syyllisiä jakoon myös ympäristöliikkeen tuomionpäivän lupailusta. Oikeiston vastaisku oli jossain määrin väistämätön ja hankalasti torjuttava, kun ensin oli huudettu sutta vuosikymmenet ilman minkäänlaista epävarmuuksien käsittelyä.
Mitä vedosta sitten voidaan oppia? Ehkä se, että markkinatalous toimii joskus varsin hyvin ja ympäristöliikkeenkin pitää kyetä kriittiseen tarkasteluun. Toisaalta vaikkapa ilmastonmuutoksesta tiedämme valtavasti paljon enemmän kuin Erchlichin ja kumppanien melko löysät mutta aikanaan mediaseksikkäät tietokoneilla tehdyt kasvu ennustukset. Ilmaston mallintaminen on aika paljon helpompaa kuin ihmisten reaktioiden.
Sabinin kirja on kotimaisittainkin mielenkiintoinen luettava, koska kirjasta voi bongata hahmoja, joiden vastinparit löytyvät Vihreiden historiasta ja ympäristöliikkeestä. Olen itsekin riidellyt öljyn riittämisestä vaikka kuinka monta kertaa ja eivätpä argumentit ole Erhlichin ajoista muuttuneet. Olenpa törmännyt jopa johonkin pariin linkolalaiseen, jolle maahanmuuton lopettaminen ja väestönkasvu ovat asioita, joiden ohi ei muita ongelmia voi edes nähdä.
Sabinin kautta voi ehkä hieman ymmärtää oikeiston käännöstä pois ympäristöpolitiikasta Yhysvalloissa. Toisaalta samoihin rajalinjoihin on päädytty suomessa ilman aivan vastaavaa keskustelua ja melkoisen erilaisen historiallisen reitin kautta. Ehkä se on osoitus poliittisten ideoiden nopeasta liikkeestä myös Atlantin yli – mene ja tiedä.
Sabinin kirjan opetus ei ole selvä, mutta jonkinlaisen nöyryyden opetus kirja kuitenkin on. Ei ilmasto pelastu itsestään markkinoilla, mutta ei se myöskään pelastu ilman markkinamekanismeja. Pelkkä tuomiopäivän saarnaaminen ei siirrä tuomiopäivää kuin korkeintaan muutaman päivän lähemmäs. Tärkeää on myös se, että esimerkiksi IPCC keskittyy arvioimaan myös keräämänsä tiedon luotettavuutta. Erchlichin ja kumppanien idea oli enemmän väittää kaikkea varmaksi ja sillä hyvä.
Ilmastonmuutos on nimenomaan riski, jonka ottamisessa ei pitäisi olla mitään järkeä. Markkinamekanismien toimivuus antaa myös paitsi toivoa myös siihen, että voisimme vaihtaa teollisuutemme vihreäksi riittävän nopeasti. Markkinat ovat sopeutuneet kuitenkin varsin isoihin asioihin aiemminkin ja me tavalliset ihmiset olemme melkein selvinneet olankohautuksilla. Ehkä se olisi mahdollista nytkin, jos löytäisimme poliittisen tahdon muutoksiin, joista tärkein olisi hiilelle kohtuullisen hinnan asettaminen.