Tällä hetkellä on käynnissä suuri keskustelu siitä, mikä on julkisen sektorin järkevä koko. Keskustelua käydään osittain elvytyskeskustelun varjossa, mutta pohjimmiltaan suurin osa keskustelijoista ajaa agendaansa “tavallisia” aikoja varten. Liioitellen ja mutkia oikoen voi sanoa, että oikeisto haluaa leikata julkisen sektorin mahdollisimman pieneksi ja vasemmisto haluaa kasvattaa sitä. Molemmat osapuolet pitävät perusasenteensa suhdanteista riippumatta.
Aika usein toistuu kuitenkin ajatus siitä, että julkinen sektori nähdään tehottomana ja siksi leikkauksien voi ajatella tehtävän ilman mitään oheisvahinkoa. Otetaan vain tehokkaat osat ja leikataan tehottomat osat! Kaikki voittavat! Ongelma on vain se, että tehottoman ja tehokkaan erottaminen on paljon haastavampaa kuin paperilla voisi kuvitella.
Ajatellaan yksinkertaista mallia, jossa työpaikat ovat täynnä nerokkaita uudistajia ja kaavoihin kangistuneita. Kumman ryhmän ajattelette olevan se, joka todella päättää, kuka lähtee sieltä suorittavalta tasolta? Minusta on selvä, että pikkuorganisaatioiden valtaan tarranneet tahtovat enemmän olla kaavoihin kangistuneita kuin radikaaleja uudistajia. Jos leikkauksia tulee, ensimmäisenä lentävät ulos nerokkaat uudistajat – ainakin pääosin.
Nyt voidaan tietenkin ajatella, että vallan huipulle pääsevät kuitenkin radikaalit uudistajat vaikkapa vaalien kautta. Eivätkö he pysty siirtämään uudet ajatukset alemmille tasoille fiksulla ajattelullaan? Itseasiassa tämä ei ole niin helppoa. Jos meillä olisi lista siitä, miten tehokkaita jokainen työntekijä ja organisaatio ovat, voitaisiin varmaan jotain karsintaa tehdä. Tehokkuuden mittaaminen vaan on kovin vaikeaa. Miten mitata, miten tehokas yksi opettaja on? Miten mitata, miten tehokas miten yksi lääkäri on? Palveluissa lopullisen tuotteen – esimerkeissä osaamisen tai terveyden – mittaaminen on pirullisen vaikea ongelma.
Esimerkiksi koulua tutkivien parissa tunnetaan jonkinlaista kauhua Yhdysvaltain jatkuvaa standardikokeiden sarjaa kohtaan. Opettajat joutuvat opettamaan koetta varten ja pois jäävät elämälle tai urille hyödylliset asiat. Liian vahvoista mittareista tulee valtavan tärkeä ohjausinstrumentti ja muut asiat jäävät vähemmälle. Suomen koulujen vähintäänkin kohtuullinen taso on vähintään osittain kiinni siitä, että olemme päättäneet suosiolla antaa varsin suuren vastuun työnsä ohjaamisesta opettajille itselleen. Ammattikunnan vahva identiteetti ja ammattietiikka ovat usein paljon parempia motivoijia kuin ranking-listaus tai pieni ja huonosti kohdistuvat bonukset.
Ehkä mittaminen on kuitenkin vain ongelma vain muutamissa paikoissa julkisella sektorilla? Epäilen, että näin ei ole. Julkinen sektori itseasissa juurikin keskittyy tehtäviin, joiden tuottavuuden mittaaminen on vaikeaa. Sosiaali- ja terveyssektorit ja koulut ovat kovin suuri osa julkisen sektorin toiminnasta ja ne eivät ole ainoat mittaamisen vaikeuksista kärsivistä aloista. Ja itseasiassa viime aikoina aika suuri osa helposti mitattavista tehtävistä on jo ulkoistettu julkiselta sektorilta. Jos asia on helppo mitata, on se myös helppo kilpailuttaa – no ainakin kun asia on sellainen, että sen voi tuottaa kovin moni eli asialla on kohtuulliset markkinat.
Kokoomus ja muut Elinkeinoelämän keskusliittoa lähellä olevat tahot ymmärtävät jonkun osan tätä tarinaa ja lähtevät siitä, että pitäisi kilpailuttaa lisää, yleisesti ja kaikkialla. On varmaankin aikalailla ideologiasta kiinni, näkeekö tähän mennessä tehdyt kilpailutukset yleisesti onnistuneina tai yleisesti epäonnistuneina. Olen itse sitä mieltä, että julkisen sektorin pitää käyttää roponsa mahdollisimman tehokkaasti enkä siksi ole ideologisesti yleisellä tasolla ulkoistamista vastaan mutta en myöskään erityisesti puolesta. Vaikka näkisi nyt joissakin tapauksissa onnnistumisia, voi ihan hyvin kysyä, olemmko onnistuneet vain poimimaan matalalla olevat hedelmät. Seuraavissa tapauksissa pitäisi ehkä ponnistaa paljon korkeammalla ja jo poimittujenkin kohdalla hinnasta ollaan varsin erimielisiä.
Tehottaman leikkaamalla tai ulkoistamalla tehostaminen ovat helppoja ratkaisuja, joita voi tarjota vaalitoreilla. Ne ovat kuitenkin liian helppoja vaikeaa ja sotkuista todellisuutta varten. Toivottavasti asiaa puidaan siis esimerkkien kautta. Niissä todellisuuden monimutkaisuus sentään ilmenee – ainakin joskus. Ja parista esimerkistäkään ei kannattaisi päätellä yleistä sääntöä.
Leave a Reply