Ulkoisvaikutukset mukaan hintoihin

Useimmilla taloudellisilla vaihtokaupoilla on vaikutuksia myös muihin ihmisiin kuin pelkkiin kaupan osapuoliin. Politiikan kannalta selkeimpiä esimerkki ovat ilmastopäästöt. Melkein kaikki taloudellinen toiminta aiheuttaa ilmaston lämpiämistä. Ulkoisvaikutuksiin vastaus on sisällyttää ulkoisvaikutukset mahdollisimman tarkasti kaikkiin vaihtoihin.

Otetaan esimerkki ilmastokriisin torjunnasta. Ilmaston saastuttamisen pitää maksaa. Maksun pitää olla mahdollisimman tarkasti suhteessa päästöjen aiheuttaman haitan suuruuteen eli kahden hiilidioksiiditonnin päästämisen pitää olla kaksi kertaa kalliimpaa kuin yhden hiilidoksiiditonnin. Sillä ei pidä olla merkitystä, missä nämä päästöt syntyvät. Koska aikalailla kaikki fossiiliset polttoaineet poltetaan enemmin tai myöhemmin, tehokkainta olisi suoraan fossiilisten polttoaineiden verottaminen siellä, missä ne kaivetaan maasta. Tämä on kuitenkin tunnetusti poliittisesti mahdotonta mm. siksi, että öljyvaltioille ajatuksen myyminen on aika toivotonta.

Nykyinen päästökauppaan perustuva järjestelmä on kompromissi, jossa päästöille saadaan hinta päästämällä markkinoille vain rajallinen määrä päästöoikeuksia ja sitten antamalla toimijoille oikeus kaupata omia ylijääviä päästöoikeuksiaan. Tällaisessa järjestelmässä voidaan saada erilaisia toteutuksia aikaiseksi jakamalla päästöt osallistujien kesken hieman erilaisilla periaatteilla. Esimerkiksi maiden välinen tasapaino perustuu melkoiseen vääntöön ja yleislogiikka ei ole minulle ainakaan ihan selvä. Samalla vaikkapa Suomi jakaa päästökiintiöitä ilmaiseksi yrityksille eli käytännössä Suomi tukee näin yrityksiä aiemman saastuttamisensa perusteella, vaikka raha ei tässä liikukaan. Lisäksi järjestelmää luotaessa on pitänyt hyväksyä se, että osa maista jää järjestelmän ulopuolelle ja maille on annettu takaportti vähentää osa päästöistään kehitysmaakohteissa. Näissä projekteissa on tietenkin suurehkoja vaikeuksia sanoa, mitkä vähennykset olisivat syntyneet joka tapauksessa..

Päästökauppa ei ole täydellinen järjestelmä – se kuitenkin takulla vähentää päästöjä ja toteuttaa periaatteen siitä, että päästöjen vähentäminen kaikilla sektoreilla on yhtä kannattavaa. Järjestelmä takaa myös kohtuullisen vahvasti sen, että päästöt vähenevät juuri sen verran kuin päästöoikeuksia jaetaan. Hiilivero takaisin jokseenkin samat taloudelliset syyt vähentää päästöjä ja tasaisesti. Periaatteessa hiiliveron kanssa syntyvien vähennysten arviointi olisi vaikeampaa etukäteen. Tämä on kuitenkin varsin pieni syy puolustaa päästökauppaa hiiliveroa vastaan.

Sekä hiiliverossa että päästökaupassa ongelmia syntyy, jos koko maailma ei ole sopimuksessa mukana. Periaatteessa kaikista eniten saastuttava teollisuus siirtyy jollain aikavälillä maihin, jotka eivät ole järjestelmän piirissä. Käytännössä tämä siirtymä ei nykyvähennyksillä ole ilmeisesti juuri realisoitunut. Syyt siirtyä vaikkapa Kiinaan ovat tällä hetkellä muita kuin ilmastopolitiikkaan liittyviä. Jos kuitenkin päästövähennykset muuttuvat kunnianhimoisemmiksi, voisi minusta harkita jonkinlaisia päästötulleja esimerkiksi EU-tasolla. Tällöin EU-alueelle tuotujen tuotteiden päästöt arvioitaisiin ja tuotteiden tulli määräytyisi näiden päästöjen mukaan. Näin järjestelmään saataisiin mukaan vähän isompi lohko maailman taloudesta. Samalla mahdollisuus tullien poistamiseen tarjoaisi hyvän insentiivin ulkopuolisille maille liittyä sopimukseen mukaan. Kummassakin järjestelmässä voidaan saada veroluonteisia tuloja, joilla voidaan esimerkiksi auttaa ihmisiä, joille siirtymä vähähiiliseen yhteiskuntaan tuottaa erityistä ongelmaa.

Muitakin malleja on toki esitetty. Perussuomalaisten suoraan suurteollisuudella ja Eija-Riitta Korholan hiilenmustilta konservatiiveilta kopioimassa mallissa päästöjen vähennyksiä haettaisiin taloussektorien sisällä. Esimerkiksi terästeollisuutta palkittaisiin siitä, jos se on terästeollisuudeksi vähän saastuttava ja rangaistaisiin, jos se olisi terästeollisuudeksi paljon saastuttava. Tällaisessa järjestelmässä on erityisesti yksi suuri ongelma: esimerkiksi teräksen voi jollain aloilla korvata jollain vähemmän saastuttavalla materiaalilla tai kuluttajat voi ohjata kokonaan muille aloille. Saastuttaja ei siis aina maksa ja saastuttaja maksaa ihan eri summan riippuen siitä, tekeekö terästä vai vaikka kangasta. On mahdollista, että tällaisella järjestelmälläkin voisi vähentää johonkin rajaan asti päästöjä: se vain tapahtuisi taloudellisesti erittäin kalliiksi. Päästöjä pitäisi vähentää aloilla, joissa se on huomattavan vaikeaa ja toisaalta aloilla, joissa päästöjen vähentäminen olisi helppoa, voisivat vähennykset kuitenkin jäädä pieniksi. Persussuomalaiset kuitenkin keskittyvät ohjelmassaan tehtaiden investointeihin, joten on vaikea kuvitella, että päästörajoja voitaisiin kovin nopeasti laskea – tehtaat kun uusiutuvat aika hitaasti.

Tyhmäkin näkee, että Perussuomalaisten mallin tarkoitus ei ole vähentää päästöjä ilmastotieteen vaatimalla vauhdilla, vaan tarkoitus on lähinnä luoda illuusio jonkin tekemisestä. Jos tällaisessa toiminnassa haluaa nähdä jotain hyvää, kai jotain hyvää on siinä, että Perussuomalaisetkin tunnustavat ilmastonmuutoksen asiaksi, jolle pitää esittää tekevänsä jotakin.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa laajasti ulkoisvaikutuksista ja käsittelin tässä esimerkkinä erästä merkittävää negatiivista ulkoisvaikutusta. Tosiasia on kuitenkin, että positiivisista ulkoisvaikutuksista on vaikeampi löytää niin selviä esimerkkejä kuin negatiivisista ulkoisvaikutuksista. Voidaan tietenkin väittää, että vaikkapa kulttuurin tukeminen kaupungissa voi olla perusteltua juuri kulttuurin positiivisten ulkoisvaikutusten vuoksi. Toisaalta vaikutukset siinäkin taitavat olla enemmän ostajan ja myyjän välisiä eivätkä niinkään kulttuurikokemusten ulkopuolella olevien ihmisten etu.

Kirjoitus on viides osa kirjoitussarjassa, jossa käsitellään vihreän politiikan kysymyksiä.