Category: vihreät

  • Vihreiden nousu ja tulevaisuus

    Koska vihreiden gallup-kannatus rikkoo jälleen ennätyksiä, on eteeni sattunut useampia analyysejä siitä, mistä nousu johtuu ja toisaalta siitä, mitä nousu merkitsee ja minkälaisia haasteita siihen sisältyy. Ajattelin, että olisi hyvä aika tehdä laajempi analyysi siitä, missä mennään.

    Nousun syyt

    Ensinnäkin joudun hieman muistelemaan. Anteeksi, nuoriso.

    Vuonna 2011 eduskuntavaaleja ennen puolueen oli vallannut hybris. Pitkän aikaa puolue oli puolueen sisällä ollut vallalla ajatus siitä, että megatrendit ovat vihreiden puolella. Ennen vaaleja perussuomalaisten kannatus oli lähtenyt nousuun. Moni meistä ajatteli, että tämä oli itsessään ikävä kehityskulku, mutta tarjoaisi toisaalta mahdollisuuden liberaalille puolueelle määritellä itsensä uuden ilmiön vastavoimaksi. Voittoa odotettiin ja tuli sitten kunnon selkäsauna. Vihreiden paikkamäärä eduskunnassa laski viidestätoista kymmeneen.

    Mitä emme olleet huomanneet? Hämmästyttävän montaa asiaa. Puolue oli kääntynyt sisäänpäin ja ei ollut riittävästi valmis haastamaan omia teorioitaan siitä, miten äänestäjät käyttäytyvät. Mielenmallimme oli ollut totaalisen väärä ja johtanut meitä harhaan.

    Ehkä teknisin syy tappion suuruuteen oli se, että 2007 vaaleissa oli saatu useampi paikka hämmästyttävän hyvillä vaaliliitoilla. Niitä ei enää 2011 ollut ja se tarkoitti muutaman paikan menetystä samallakin vaalituloksella. Toiseksi vihreät olivat istuneet hallituksessa, joka antoi kaksi ydinvoimalupaa. Kun vihreät näkyivät mediassa, he yleensä selittivät sitä, miksi hallituksessa oli jatkettu noista päätöksistä huolimatta. Kolmannes syy tappioon oli edeltäviä ongelmia syvällisempi: Emme olleet aidosti kiinnostuneita siitä, miten meidän viestimme uppoaa tai mitkä asiat ihmisiä aidosti huolestuttavat. Aitojen ja puhtaiden signaalien kuuntelun sijaan, pohjattiin toimintaa mutuun ja parhaimmillaankin muutamien luotettujen ystävien fiiliksiin maailmasta.

    Vaalien jälkeen puheenjohtajaa vaihdettiin. Samoihin aikoihin käytiin puoluevaltuuskunnan ja uuden pienen eduskuntaryhmän välillä pieni kahakka siitä, pitääkö puolueen lähteä keskustelemaan kokoomuksen ja keskustan varaan rakentuvasta hallituksesta. Puoluevaltuuskunta sai tahtonsa läpi merkittävässä määrin vihreiden nuorten toiminnan vuoksi ja neuvottelemaan ei lähdetty. Kun tuosta hallituksesta ei tullut mitään, pystytettiin Suomeen sekamelskainen kuuden puolueen hallitus, jossa ei ollut oikein minkäänlaista ideologista yhtenäisyyttä. Ei hallitus oikein varmaan kenestäkään tuntunut erityisen toimivalta, mutta sen toimien kanssa saattoi kuitenkin useimmissa tapauksissa elää.

    Tulokset eivät nopeasti parantuneet. Vuoden 2012 kuntavaaleissa saatiin vielä vähän aiempia kuntavaaleja huonompi tulos, mutta kovin kehuttava ei tulos ollut. Pekka Haaviston suoritus presidentinvaaleissa 2012 oli tietenkin historiallinen, mutta lopulta puolueen kannatukseen vaikutus oli rajallinen. Puolueen kannatus palautui vain hieman aiempaa korkeampaan tasoon muutamassa kuukaudessa. Eurovaaleissa 2014 tuli vielä turpiin, mutta tämän saattoi ehkä ohittaa sillä, että aiempi kahden paikan suoritus oli niin selvä ylisuoritus, että tulos tuntui lähinnä paluulta normaaliin.

    Toiminta kuitenkin kehittyi nopeasti. Vihreiden viestintä alkoi tehdä asioita, joita muut eivät tehneet. Somen maailmaan joukkomme olivat valmiimpia kuin monen muun puolueen soturit, mikä alkoi vaikuttaa myönteisesti puolueen tuloksiin. Oli ihan hyviä merkkejä ilmassa. Mutta ei se gallup-kannatus kauheasti muuttunut. Eikä muutosta tapahtunut ennen kuin vihreiden asema muuttui ratkaisevasti: vihreät lähtivät hallituksesta syksyllä 2014 Fennovoiman ydinvoimaluvan vuoksi.

    Hallitukseen jääneet Stubb ja Rinne jäivät pitämään laivaa jotenkuten pinnalla loppuhallituskauden ajan. Toiminta oli melko suurta härvellystä ja luulenpa, että monen muunkin toimijan mielestä olisi ehkä kannattanut ottaa uudet vaalit suosiolla vihreiden lähdön jälkeen. (1)

    Hallituksesta lähteminen vapautti puolueen toimintaa vaiheittain. Tehokas viestintä alkoi toimia, kun saimme karistettua ajatukset hallitukseen kipeästi haluavasta puolueesta. Näytti siltä, että toimimme periaatteidemme mukaan, koska toimimme periaatteidemme mukaan.

    Eduskuntavaaleissa 2015 keväällä saimme korotettua paikkamäärämme takaisin viiteentoista. Tätäkin oleellisempaa oli, että mukana oli uuden polven toimijoita. 2007-2011 kauden ryhmän sisällä oli niin monta vanhaa puolueen puheenjohtajaa, että homma oli pikkaisen jopa naurettavaa. Uudessa ryhmässä oli uusia filmaattisia toimijoita ympäri Suomea. Tulos oli myös aidosti parempi kuin paikkamäärästä saattoi päätellä, koska vaaliliittoja ei ollut – olkoonkin että vaalipiiriuudistus auttoi hiukan. Nämä paikat olivat kuitenkin kestävällä pohjalla.

    Eduskuntavaalien jälkeen keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset muodostivat hallituksen. Hallitus oli ideologisesti yhtenäisin pitkään aikaan Suomessa. Puolueet sijoittuvat selvästi oikealle talouspoliittisesti (2). Vihreissä on paljon toimijoita, joille on tärkeää osoittaa, että puolue ei sijoitu mihinkään tiukasti vasemmisto-oikeisto -akselilla. Saksan vihreiden vanhaa ylimielistä fraasia lainaten “ei vasemmalla tai oikealla vaan edellä”. Minusta tämä linja on muuntunut hiukan epäuskottavaksi. Kun Ville Niinistö oikea-aikaisesti huomasi, että koulutus on uhattuna ja puolueemme pitää taistella koulutuksen puolesta, tuli jälleen selväksi, että vihreillä on aika vahva intressi hyvinvointivaltion puolustamisessa – aivan kuten vasemmistolla yleensäkin.

    Käytännössä hallituksen tiukka leikkauspolitiikka on ollut osa vähän kaikkia poliittisia taisteluita, mitä Suomessa on käyty viime aikoina. Kun hallituksella ei ollut oikeistolaitaa auki, tulivat kaikki hyökkäykset vasemmalta. Ja koska nyt viestintäkoneemme toimi tolkuttoman vahvasti Niinistön johdolla, oli aika selvää, että näytimme vasemmisto-opposition johtajilta.

    Kun muu oppositio oli hyvin heikkoa ja meidän tekeminen taas toimi, puolue kykeni nostamaan kannatustaan tasaisesti. On epäilemättä niin, että meillä oli kytevää kannatusta, joka saatiin kunnolla liekkeihin, kun vastassa on ollut hallitus, joka tekee kaikkien vähääkään vasemmistolaisesti ajattelevien mielestä vähintään hiukan väärää politiikkaa.

    On kuitenkin selvä, että perinteisen vasemmisto-oikeisto -akselin lisäksi myös muilla kysymyksillä ja suhtautumisella niihin on ollut merkitystä. Vihreät on varsin ideologisesti eheä puolue erityisesti uusissa poliittisissa kysymyksissä. Me olimme hyvin pitkä ja uskottava puhuja esimerkiksi tasa-arvoisen avioliiton suhteen – kukaan merkittävä vihreä ei ole kysymyksestä ollut eri mieltä. Puolueen yhtenäisyys uusissa vapaamielisyyttä ja luontoa koskevissa kysymyksissä antoi merkittävän etulyöntiaseman, jolla puolue pystyi vahvistamaan asemaansa johtajana vähän kaikessa oppositiopolitiikassa.

    Kaikki politiikka Suomessa tuntuu nykyään olevan valtakunnallista. Esimerkiksi kuntavaaleissa 2017 vihreät sai voiton lähes kaikkialla Suomessa. Kannatuskehitys oli kaikkialla hyvin samankaltaista, vaikka varmasti jossain oli onnistuttu paikallisessa politiikassa paremmin ja jossain huonommin. Puolueen yleinen trendi kuitenkin painoi plussalle lähes jokaisen kunnan, jossa toimintaa oli aiemmin ollut.

    Kuntavaalien jälkeisenä kesänä perussuomalaiset hajosivat hajuttomaan ministeriryhmään ja maahanmuuttoa vastustavaan täydellisen arvokonservatiiviseen ryhmään. Seuraavalla viikolla vihreät valitsivat uudeksi puheenjohtajakseen Touko Aallon. Nämä muutokset ovat niin suuria, ettei pöly ole tätä kirjoittaessakaan vielä täysin laskeutunut. Uuden puheenjohtajan linjat eivät eroa ratkaisevan paljoa edeltäjästä ja gallup-kannatuksissa perussuomalaiset näyttävät omineen lähes koko puolueen äänestäjäkunnan sinisten kannatuksen pysyessä olemattomana. Periaatteessa asiat eivät ole valtavasti muuttuneet, mutta on varmaan selvää, että muutoksia tullaan vielä näkemään.

    Mitä nyt?

    Perussuomalaisten jakautuminen ei suoraan vaikuta vihreiden kannatukseen. Me tuskin saamme tuosta porukasta ääniä. Merkittävin muutos on siinä, että hallitusta haastetaan nyt kahdelta puolelta erityisesti paljon puhuttavissa kysymyksissä modernista identiteettipolitiikasta. Nyt hallituksen pakolaispolitiikka on oppositiopuolueiden mielestä liian tiukkaa ja liian löysää. On hyvinkin mahdollista, että väännöt näistä kysymyksistä eivät ole niin selkeitä vihreästä perspektiivistä kuin aiemmin juuri tämän moninapaisuuden vuoksi.

    Sen sijaan vasemmisto-oikeisto -akselin kysymyksissä pelikenttä ei ole muuttunut merkittävästi. Perussuomalaiset todennäköisesti haastavat hallitusta aika samoista teemoista kuin muut oppositiopuolueet. Hallitusta lyödään siis jatkossakin vain vasemmalta. Vihreiden sijoittuminen tällä akselilla on siis syytä pitää nykyisellään aika tiukasti. On ehkä oireellista, että nyt vasemmistoliiton aktiivit ja vihreiden veromalleihin huonosti tutustuneet tutkijat ovat lyömässä vihreitä oikeistolaisuudesta. On ihan loogista, että uuden puheenjohtajan kanssa kilpailijat kyseenalaistavat puolueen asemoinnin ja näin pyrkivät poimimaan reunoilta irtoavia äänestäjiä. Veikkaan tosin itse, että linja selkeytyy aika paljon erityisesti budjettikeskusteluiden aikana ja linjan jatkuvuus on sen jälkeen helppo todeta. Tämä linja on hiukan enemmän vasemmalla kuin mitä se oli ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja.

    Puolueemme on siirtynyt hiukan vasemmalle. Nykyinen hallitus on tehnyt ihmisille helpoksi hahmottaa, mitä oikeisto haluaa ja mitä vasemmisto haluaa. Vihreät ovat useimmissa kysymyksissä vasemmiston kanssa samaa mieltä kuin oikeiston. Voisi ehkä olla hyvä, että tämä hiukan muuttunut tilanne tunnustettaisi vihreiden omissakin puheissa. Politiikassa on silloin paikkoja, joissa linjan tietty utuisuus on hyödyllistä erilaisten toimijoiden kokoamisessa yhden linjan taakse. Ongelmaksi tällainen utuisuus kuitenkin käy silloin, kun linja on olosuhteiden pakosta jotenkin määriteltävä. Suomessa tämä realisoituminen tapahtuu viimeistään silloin, kun mietitään, mihin hallituskoalitioon puolue voi lähteä mukaan. Silloin utuisuus poistuu ja paikka hahmottuu aika tarkasti. Tässä tilanteessa on puolueelle suorastaan vaarallista, jos paikka on kovin erilainen kuin mitä äänestäjistä osa luuli. Pahimmillaan asiat voivat mennä utuisuuden kaikotessa hyvin rankasti pieleen, mistä ääriesimerkin tarjosivat perussuomalaiset ja siniset.

    Kun äänestäjiä on saatu paljon, on selvää, että ihmiset ovat kiinnittyneet puolueeseen vielä melko ohuesti. Tilanteen parantaminen vielä nykyisestä tuntuu hieman vaikealta, mutta sen sijaan tilanne voi huonontua merkittävästikin varsin pienten liikkeiden vuoksi. Tätä vahvistaa se, että kesän aikana muuttunut puoluetilanne tulee vaikeuttamaan mediassa läpi menevää viestiä. Toisaalta puolueen gallup-kannatuksen ollessa korkealla, viesti menee läpi jo pelkän suuren koon vuoksi. Myös tämä vaikutus katoaa, jos koko pienenee. Negatiivisten kierteiden riski on siis kaukana olemattomasta. Erityisen herkkä paikka tällaisen kierteen alkamiselle on tilanne, jossa puolueen paikka vasemmisto-oikeisto -akselilla määrittyy äkillisesti. Tällainen tilanne kannattaa yrittää purkaa siis jo hyvissä ajoin ja mieluiten tilanteessa, jossa kannatus on vahvalla pohjalla.

    Vihreillä on mielettömän hyvä paikka tehdä vaikuttavaa ja hyvää politiikkaa. Tilanne on kuitenkin puolueelle uusi ja vaatii uudenlaista herkkyyttä.

     

    1) Aivan kohtuuttomalta ei tunnu tulkintana sekään, että vihreillä oli myönteinen vaikutus hallituksen sisäisten jännitteiden hallintaan.

    2) Perussuomalaiset olivat tosin vielä hallituskauden alussa vähän epäselviä positionsa kanssa, mutta pian tuli selväksi, että puolueen eliitti näytti olevan lähinnä kokoomuslaista mielenmaisemaltaan kaikessa muussa kuin maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä. Hallituksessa oltuaan puolue pudottikin pois vasemmistolaisemman siipensä ja jäljelle jäi oikeisto ja maahanmuuttovihamielisyys. Tunnetuin seurauksin.

    Päivitetty 12.9.2017 klo 7:55:  Poistettu alaviite joka koski hallituksen viittauksia. Viittauskohta tekstissä oli elänyt ja alaviite oli käynyt melko järjettömäksi.

    Päivitetty 12.9.2017 klo 8:40: Lisätty pieni pohdiskelu Pekka Haaviston kampanjasta.

  • Vihreiden tappion syyt

    Vihreiden tappion jälkeen on Facebook täyttynyt erilaisista ketjuista, joissa mietitään läpi, mikä vihreissä on ongelmana. Tämänkaltainen pohdinta on erittäin terveellistä ja tuntuu siltä, että meidän pitää rohkeammin käyttää sosiaalisen median tarjoamia mahdollisuuksia tappioiden ja voittojen analyysiin jatkossa.

    Kokosin alle listan asioista, joita on pidetty syynä Vihreiden vaalitappioon.

    1) Jääminen ydinvoimaa ajavaan hallitukseen

    Aika moni arvioi, että Vihreiden uskottavuus kärsi valtavan kolauksen erityisesti ympäristöä tärkeimpinä pitävien sekä nuorten punavihreiden parissa. Tätä arvioita on helppo pitää järkevänä varsinkin kun näyttää siltä, että isojen kaupunkien alueella siirtymää vihreistä vasemmistoliittoon on havaittavissa kohtuullisesti.

    2) Ydinvoimasta puhuttiin
    liikaa

    Samalla kun ydinvoimaa nostettiin teemaksi osa äänestäjistämme (kai tutkimusten mukaan noin kolmannes), jotka puolsivat ydinvoimaa, kokivat tämän ongelmallisena. Erityisesti tämä esti nähdäkseni vuotoa Kokoomuksesta meille.

    3) Pikkunäppärä kampanja leijonineen ja uusine suomineen

    Tätä kysymystä on erittäin vaikea arvioida, koska se liittyy niin vahvasti kaikkiin muihin. Ehkä oma tunnelmani on, että Uusi Suomi -kampanja olisi voinut toimia, jos sitä olisi pystytty tekemään suuremmasti. Arvioimme vähän omat paukkumme ja siitä seurasi se, että sinällään monen mieltä ärsyttänyt kampanja lässähti. Suurin virhe oli se, ettei kampanjan vaikutusta vapaaehtoisresursseihimme arvioitu tarpeeksi. Osa kampanjoista toimi tietoisesti hyvin kaukana tästä kampanjasta. Tällainen ristiveto veti ilmaa kampanjalta. Tavallaan vähän kuitenkin pidän kampanjan syyttämistä kaikesta vääränä: Eivät ne muiden kampanjat olleet niin paljoa muita syleilevempiä tai vähemmän pikkunäppäriä. Katsokaa nyt vaikka niitä Kokoomuksen lähes tyhjiä tilausbussikeskusteluja.

    4) Ei omia avauksia, puutteet vastata Euroopan talouskriisiin

    Olemme viime vuosien aikana tehneet valtavasti työtä parantaa Vihreiden ohjelmatyötä talousasioissa. Uskallan väittää, että meillä on oikein hyvät ohjelmat. Niissä esimerkiksi tarkastellaan ympäristön ja talouden suhdetta erittäin raikkaasti. Ainoastaan veropoliittinen ohjelma lukkiutui ehkä vähän liian paljon vanhoihin kaavoihin. Suurin puute ohjelmissa on kuitenkin laajojen finanssikysymysten välttely. Euroopan talouteen emme saaneet ohjelmatyöstämme vastausta tässä kriisissä. Suuri ongelma oli kuitenkin se, ettei meillä ollut mitään oikeasti älyllisesti mielenkiintoista uutta avausta heittää pöytään. Tällainen pitäisi löytyä joka vaaleihin, jos haluaa pienenä puolueena vaikuttaa.

    5) Vihreiden hallitusyhteistyön pettymykset (esim “Lex Soininvaara”)

    Paitsi pettymystä ydinvoimaan, löytyy vihreiden muustakin hallitustoiminnasta paljon kritisoitavaa. Kompromisseja täytyy tehdä aina hallitustoiminnassa ja se, että olemme venkoilleet monessa asiassa ja lopulta myöntyneet antaa tietenkin huonoa kuvaa vallastamme. Vaikka valitus koskee pääasiassa näitä pettymyksiä, täytyy sanoa, ettei voittojamme osata oikeastaan ollenkaan. Aika harvoin saimme sanottua, että joku uudistus oli hyvä. Usein se olisi voinut olla vielä pahempi ilman vihreitä.

    6) Kyvyttömyys tiivistää omat viestit

    Vihreiden viesti jäi todella epäselväksi äänestäjille. Esimerkiksi energiaverotuksesta puhuttiin aika paljon monen puolueen kampanjoinnissa, mutta me taisimme unohtaa kertoa, miksi se on hyvä asia. Samalla suosisin melkein lisää slogan-tehtailua. Mehän toistelemme vieläkin vanhoja sloganeita, kun tiukka paikka tulee: “Enemmän aikaa, vähemmän roinaa”, “Saastuttaja maksaa”… Näitä ei toisteltu edes kampanjassa vaan yritettiin selittää pitkästi kaikkea, mikä on tärkeää ja asiaan liittyvää.

    7) Asettuminen perussuomalaisia vastaan kaikessa

    Montaa äänestäjää tuntuu häirinneen puolueen asemoituminen vastaan perussuomalaisten kaikkea toimintaa. Luulen, että tässä ehkä näkyi se, ettei liberaalisuus määrittänyt ihan niin monen ihmisen maailmankuvaa niin paljoa kuin me arvioimme. Esimerkiksi naimalakko tasa-arvoisen avioliittolain puolesta jäi vähän ponnettomaksi toimenpiteeksi. Ongelmana oli kaiketi se, että meille tärkeäksi symboliksi muodostunut yhdenvertaisuuden esimerkki ei ehkä välittynyt esimerkkinä vaan puolueen lähes tärkeimpänä päämääränä.

    8) Vasemmistoliiton hyökkäyksiin ei osattu vastata

    Vuoto vasemmalle aiheutui osittain siitä, että meitä lyötiin ja paljon. Ihan aina lyönnit eivät pohjanneet pelkästään totuuteen. Esimerkiksi vasemmistoliitto pystyi takomaan meitä ydinvoimakysymyksissä, vaikka puolueen kansanedustaja oli asiaa ajanut valiokunnassa (mikä olisi parempi syy avata valiokunnat muuten kuin tämän kaksinaamaisuuden lopettaminen?). Puolue oli ponneton tämän lyömisen kanssa. Vastasimme takaisin vain eläkekysymyksissä, mikä oli varsin kummallinen keskustelu jälkikäteen ajateltuna, vaikka itsellänikin keitti tässä yli populismin määrä.

    9) Elitismi

    Hyvin monessa kommentissa pidetään vihreitä elitisteinä. Emme ole kohdanneet suuria ongelmia elämässämme, emme tajua ihmisten arkea ja ympäristötekoja ei voi tehdä, jos ei ole rahaa. Löydän itseni kyllä hyvin näistä elitistien kuvauksista. Epäilen tosin, että niin löytää moni muukin politiikassa toimiva ihan puoluerajat ylittäenkin. Elitismi lienee varmaan vihreiden todellinen ongelma silti. En kuitenkaan näe syytä, miksi tämä elitismi olisi erityisesti aiheuttanut nykyisen vaalitappion. Olemmeko todella tulleet niin elitistisiksi nimenomaan eurovaalien jälkeen? Eurovaalithan voitimme hurjalla tuloksellamme.

    10) Unohdetut maakunnat ja Helsinki-keskeisyys

    Tarja Cronberg on kommentoinut, että Vihreät ovat unohtaneet maakunnat. Minusta tämä kritiikki on hyvin ohutta ja osoittaa lähinnä eräiden ihmisten oman agendan ajavan ohi analyysistä. Vaaleissa takkiin tuli koko Suomessa aika tasaisesti. Äänistä noin 10 prosenttia lähti niin maakunnissa kuin isommissa kaupungeissakin. Vaalipiirikohtaiset erot ovat suuria: suurin on itseasiassa tavallaan Cronbergin oma vika: Pohjois-Karjalassa menetimme 53 prosenttia äänistä ja jo pelkästään tämän datapisteen poistolla näyttäisi siltä, että ääniä on enemmän menetetty isommissa kaupungeissa kuin maalla. Imagollisesti on varmaan totta, että keskittyminen Helsinkiin on jonkinlainen ongelma. Siitä huolimatta arvioisin tämän syyn olevan lopulta aika vähän vaalitappiota selittävä seikka.

    Muita syitä ja yhteenveto

    33 % kansanedustajista menettänyt puolue on tietenkin kokenut aivan valtavan tappion. Silti pitää muistaa, että tähän tappioon riitti lopulta aika pieni äänimäärän pudotus – vaalijärjestelmä hoiti loput. Vihreät ovat juuri sillä kannatuksen tasolla, että pienet vaihtelut aiheuttavat suuria kaoottisia muutoksia. Yhdyn täysin Oras Tynkkysen arvioon siitä, että kaikki muut puolueet kuin perussuomalaiset hävisivät nämä vaalit.

    Nyt muutaman päivän kuluessa on alkanut syntyä keskustelua siitä, mihin puolueen tulee liikkua tappion jälkeen. Osa haluaisi syvempää vihreyttä, osa haluaisi punaista paloa ja osa avaisi ovia kaikkiin suuntiin. Itse pidän tätä keskustelua tervetulleena. Nyt on aika avata keskustelua ja käydä niitä keskusteluita, joita ei ehkä ole käyty kunnolla. Keskusteluun tarvitaan hyvät henkilövalinnat ja itseasiassa puolueen johtoa tärkeämmät valinnat ovat muut luottamustoimet. Puolueen sisäinen keskustelu on minusta ollut syvässä lamassa viime aikoina ehkä hallitusvastuun vuoksi. Nyt pitää räjäyttää tabut ja keskustella ja vääntää!

    Keskustelu siitä, onko vihreät vasemmistoa, oik
    eistoa vai edellä, on minusta ihan hyvä. Siinä on kyse substanssista kuitenkin aina välistä. Tällä keskustelulla päästään ehkä eteenpäin, kun keskustelu laajenee yksittäisiin poliittisiin kysymyksiin.

    Painottaisin kuitenkin nyt, että pelkästään henkilövalinnoissa Helsinki-keskeisyyttä murtamalla ei saada mitään aikaan. Mitä ihmettä ne maakuntien asiaa ajamaan kovasti tulleet ihmiset ovat saaneet aikaan viimeisten vuosien aikana, jos heidän asiansa on täysin unohdettu? Suosittelen maakuntien vihreille sen pohdiskelua, kenen kannattaa maakuntien asiaa ajaa. Samalla tarvitaan myös poliittisia avauksia, jos halutaan todellista muutoksia asiakysymyksiin. Missä viipyy maakuntien manifesti puolueelle? Jos asiat ottavat teitä päähän, kannattaa asiat yksilöidä, sillä vain silloin niille voi oikeasti tehdäkin jotain.

  • Vaalisuosituksia

    Päätin kirjoittaa vähän suosituksia hyvistä ehdokkaista ympäri Suomea. Kaikista vaalipiireistä löytyi hyvä (ylläten vihreät) ehdokas. Useimmista vaalipiireistä olisin helposti voinut osoittaa vaikka viisi hyvää tyyppiä, mutta päädyin siihen, että olen julma itselleni – ja kaiketi myös muille ehdokkaille. Näitä tyyppejä äänestämällä, menee ääni varmasti avointa, vihreää ja tasa-arvoista Suomea ajaville ehdokkaille. Onneksi on kuitenkin myös muita oikein mahtavia ehdokkaita, jos nämä eivät satu sopimaan!

    Etelä-Savo
    : Martta Kantele – Martta oli ainoana valtuutettuna vastaan Pieksämäelle rakennettavaa Ideaparkia. Tällainen toiminta osoittaa, miten rohkeasta ja aidosti kokonaisetua katsovasta ehdokkaasta on kyse.

    Helsingin vaalipiiri: Emma Kari – Emma on asiantunteva ja räväkkä poliitikko, joka on osoittanut Helsingin valtuustossa osaavansa vaikuttaa.

    Hämeen vaalipiiri: Aleksi Mäntylä – Aleksi on jämptillä puoluehallituksen toimillaan osoittanut olevansa pystyvä tyyppi, mihin tahansa tehtävään. Ehdottomasti hyvä valinta.

    Keski-Suomen vaalipiiri: Paloma Hannonen – Viime vuoden aikana puheenjohtajakolleegani Paloma osoitti olevansa yli-inhimillisen rauhallinen, rauhoittava, fiksu ja mukava poliitikko, joka saa asioita aikaiseksi.

    Kymen vaalipiiri: Hanna Holopainen – Hanna Holopainen on aito uuden avoimen Suomen kannattaja, jota on helppo tukea.

    Lapin vaalipiiri: Doris Tuohimaa – Vaikuttaa vaalikonevastausten perusteella oikein hyvältä valinnalta (Lappi taitaa olla vaalipiiri, josta tiedän kaikkein vähiten)

    Oulun vaalipiiri: Otto Simola – Otto on fiksu tyyppi ja progressiivinen tekijänoikeusasioissa. Varma valinta.

    Pohjois-Karjalan vaalipiiri: Jussi Airaksinen – Jussi on tullut tutuksi ViNOn toiminnasta ja erityisesti olen vakuuttunut hänen tietoyhteiskunnan ymmäryksestään. Jussin kanssa olemme vääntäneet tekijänoikeusasioista milloin missäkin seurassa ja Jussiin on tässä voinut aina luottaa.

    Pohjois-Savon vaalipiiri: Sara Sajaniemi – Sara on niitä politiikkoja, jotka toimivat positiivisella meniningillä. Se kannattaa, sillä sillä saa tuloksia.

    Satakunnan vaalipiiri: Klaus Unkuri – Klaus tekee nuorena poliittikkaa sellaisella draivilla, josta varmasti kuullaan lisää jatkossa.

    Vaasan vaalipiiri: Outi Pantsar – Outi on rehti ja reilu ehdokas. Ymmärtää nuorten arkea aidosti ja toimii suoraselkäisesti..

    Uudenmaan vaalipiiri: Jyrki Kasvi – Suomen eduskunnan ainoita tietoyhteiskunta-asioista kiinnostuneita ja tietäviä edustajia. Jyrkin työn eduskunnassa on jatkuttava, jotta tietoyhteiskuntakehityksemme voi nousta nykyiseltä tasolta. Tarvitsemme yhden näitä asioita tuntevan kokeneen kansanedustajan uusien vihreiden tietoyhteiskuntaihmisten tueksi.

    Varsinais-Suomen vaalipiiri: Ville-Veikko Mastomäki – Ville-Veikko on radikaalisti avoimen yhteiskunnan kannattaja ja osoitti tämän hienosti avaamalla Facebookin itse muilta kyselemättä yhteisön, jossa keskustella Turun kaavoituspolitiikasta. Doing by doing!

    Yhtä vaalipiiriä en nimittäin osannut ratkaista osittain liiallisen läheisyyden, mutta lähinnä aivan mahtavan ehdokasryhmän vuoksi:

    Pirkanmaa:

    Riku Merikoski – Riku on analyyttinen teekkari, joka saa paljon aikaan tarkalla argumentoinnilla ja rauhallisella otteella. Ei ole sattuma, että hän on arvostettu kunnanvaltuutettu Pirkkalassa. Ympäristötietoisen jalat maan pinnalla säilyttävän ihmisen valinta.

    Hanna Hakko – Hanna on aito, hauska ja fiksu ehdokas. Hannassa erityisen hienoa on hyvin aito ja täydellinen sitoutuminen ympäristöarvoihin ja peittelemätän arvoliberaalius. Hanna on henkilökohtaiseen etiikkaan uskovan ihmisen ja arvoliberaalin valinta.

    Olli-Poika Parviainen – Olli-Poika on valtavan pitkälle päässyt nuori ja arvostettu politiikko. Olli-Pojan saavutukset puhuvat puolestaan ja Olli-Poika on niitä harvoja ehdokkaita, jotka todella tajuavat, mistä tietoyhteiskunnassa on kyse. Olli-Poika on tietoyhteiskuntaehdokasta etsivän valinta.

    Vielä kun osaisi itse valita!

  • Ulkoisvaikutukset mukaan hintoihin

    Useimmilla taloudellisilla vaihtokaupoilla on vaikutuksia myös muihin ihmisiin kuin pelkkiin kaupan osapuoliin. Politiikan kannalta selkeimpiä esimerkki ovat ilmastopäästöt. Melkein kaikki taloudellinen toiminta aiheuttaa ilmaston lämpiämistä. Ulkoisvaikutuksiin vastaus on sisällyttää ulkoisvaikutukset mahdollisimman tarkasti kaikkiin vaihtoihin.

    Otetaan esimerkki ilmastokriisin torjunnasta. Ilmaston saastuttamisen pitää maksaa. Maksun pitää olla mahdollisimman tarkasti suhteessa päästöjen aiheuttaman haitan suuruuteen eli kahden hiilidioksiiditonnin päästämisen pitää olla kaksi kertaa kalliimpaa kuin yhden hiilidoksiiditonnin. Sillä ei pidä olla merkitystä, missä nämä päästöt syntyvät. Koska aikalailla kaikki fossiiliset polttoaineet poltetaan enemmin tai myöhemmin, tehokkainta olisi suoraan fossiilisten polttoaineiden verottaminen siellä, missä ne kaivetaan maasta. Tämä on kuitenkin tunnetusti poliittisesti mahdotonta mm. siksi, että öljyvaltioille ajatuksen myyminen on aika toivotonta.

    Nykyinen päästökauppaan perustuva järjestelmä on kompromissi, jossa päästöille saadaan hinta päästämällä markkinoille vain rajallinen määrä päästöoikeuksia ja sitten antamalla toimijoille oikeus kaupata omia ylijääviä päästöoikeuksiaan. Tällaisessa järjestelmässä voidaan saada erilaisia toteutuksia aikaiseksi jakamalla päästöt osallistujien kesken hieman erilaisilla periaatteilla. Esimerkiksi maiden välinen tasapaino perustuu melkoiseen vääntöön ja yleislogiikka ei ole minulle ainakaan ihan selvä. Samalla vaikkapa Suomi jakaa päästökiintiöitä ilmaiseksi yrityksille eli käytännössä Suomi tukee näin yrityksiä aiemman saastuttamisensa perusteella, vaikka raha ei tässä liikukaan. Lisäksi järjestelmää luotaessa on pitänyt hyväksyä se, että osa maista jää järjestelmän ulopuolelle ja maille on annettu takaportti vähentää osa päästöistään kehitysmaakohteissa. Näissä projekteissa on tietenkin suurehkoja vaikeuksia sanoa, mitkä vähennykset olisivat syntyneet joka tapauksessa..

    Päästökauppa ei ole täydellinen järjestelmä – se kuitenkin takulla vähentää päästöjä ja toteuttaa periaatteen siitä, että päästöjen vähentäminen kaikilla sektoreilla on yhtä kannattavaa. Järjestelmä takaa myös kohtuullisen vahvasti sen, että päästöt vähenevät juuri sen verran kuin päästöoikeuksia jaetaan. Hiilivero takaisin jokseenkin samat taloudelliset syyt vähentää päästöjä ja tasaisesti. Periaatteessa hiiliveron kanssa syntyvien vähennysten arviointi olisi vaikeampaa etukäteen. Tämä on kuitenkin varsin pieni syy puolustaa päästökauppaa hiiliveroa vastaan.

    Sekä hiiliverossa että päästökaupassa ongelmia syntyy, jos koko maailma ei ole sopimuksessa mukana. Periaatteessa kaikista eniten saastuttava teollisuus siirtyy jollain aikavälillä maihin, jotka eivät ole järjestelmän piirissä. Käytännössä tämä siirtymä ei nykyvähennyksillä ole ilmeisesti juuri realisoitunut. Syyt siirtyä vaikkapa Kiinaan ovat tällä hetkellä muita kuin ilmastopolitiikkaan liittyviä. Jos kuitenkin päästövähennykset muuttuvat kunnianhimoisemmiksi, voisi minusta harkita jonkinlaisia päästötulleja esimerkiksi EU-tasolla. Tällöin EU-alueelle tuotujen tuotteiden päästöt arvioitaisiin ja tuotteiden tulli määräytyisi näiden päästöjen mukaan. Näin järjestelmään saataisiin mukaan vähän isompi lohko maailman taloudesta. Samalla mahdollisuus tullien poistamiseen tarjoaisi hyvän insentiivin ulkopuolisille maille liittyä sopimukseen mukaan. Kummassakin järjestelmässä voidaan saada veroluonteisia tuloja, joilla voidaan esimerkiksi auttaa ihmisiä, joille siirtymä vähähiiliseen yhteiskuntaan tuottaa erityistä ongelmaa.

    Muitakin malleja on toki esitetty. Perussuomalaisten suoraan suurteollisuudella ja Eija-Riitta Korholan hiilenmustilta konservatiiveilta kopioimassa mallissa päästöjen vähennyksiä haettaisiin taloussektorien sisällä. Esimerkiksi terästeollisuutta palkittaisiin siitä, jos se on terästeollisuudeksi vähän saastuttava ja rangaistaisiin, jos se olisi terästeollisuudeksi paljon saastuttava. Tällaisessa järjestelmässä on erityisesti yksi suuri ongelma: esimerkiksi teräksen voi jollain aloilla korvata jollain vähemmän saastuttavalla materiaalilla tai kuluttajat voi ohjata kokonaan muille aloille. Saastuttaja ei siis aina maksa ja saastuttaja maksaa ihan eri summan riippuen siitä, tekeekö terästä vai vaikka kangasta. On mahdollista, että tällaisella järjestelmälläkin voisi vähentää johonkin rajaan asti päästöjä: se vain tapahtuisi taloudellisesti erittäin kalliiksi. Päästöjä pitäisi vähentää aloilla, joissa se on huomattavan vaikeaa ja toisaalta aloilla, joissa päästöjen vähentäminen olisi helppoa, voisivat vähennykset kuitenkin jäädä pieniksi. Persussuomalaiset kuitenkin keskittyvät ohjelmassaan tehtaiden investointeihin, joten on vaikea kuvitella, että päästörajoja voitaisiin kovin nopeasti laskea – tehtaat kun uusiutuvat aika hitaasti.

    Tyhmäkin näkee, että Perussuomalaisten mallin tarkoitus ei ole vähentää päästöjä ilmastotieteen vaatimalla vauhdilla, vaan tarkoitus on lähinnä luoda illuusio jonkin tekemisestä. Jos tällaisessa toiminnassa haluaa nähdä jotain hyvää, kai jotain hyvää on siinä, että Perussuomalaisetkin tunnustavat ilmastonmuutoksen asiaksi, jolle pitää esittää tekevänsä jotakin.

    Tarkoituksenani oli kirjoittaa laajasti ulkoisvaikutuksista ja käsittelin tässä esimerkkinä erästä merkittävää negatiivista ulkoisvaikutusta. Tosiasia on kuitenkin, että positiivisista ulkoisvaikutuksista on vaikeampi löytää niin selviä esimerkkejä kuin negatiivisista ulkoisvaikutuksista. Voidaan tietenkin väittää, että vaikkapa kulttuurin tukeminen kaupungissa voi olla perusteltua juuri kulttuurin positiivisten ulkoisvaikutusten vuoksi. Toisaalta vaikutukset siinäkin taitavat olla enemmän ostajan ja myyjän välisiä eivätkä niinkään kulttuurikokemusten ulkopuolella olevien ihmisten etu.

    Kirjoitus on viides osa kirjoitussarjassa, jossa käsitellään vihreän politiikan kysymyksiä.

  • Miksi oikeiston talouspolitiikka vakuuttaa?

    Nyt väistämättä herää kysymys: Miksi kuitenkin kansa kokee kai vieläkin, että Kokoomus hoitaa taloutta paremmmin kuin muut, vaikka puolue tarjoaa hyvin ristiriitaisia ratkaisuja? Ei liene villiä argumentointia väittää, että Katainen ja Niinistö eivät voi olla yhtäaikaa tässä ainakaan ihan oikeassa.

    Tässä muutama mahdollinen vastaus:

    1. Historia. Edellisestä Lamasta selvittiin – tai ainakin osa kansasta selvisi – kokoomuslaisten valtionvarainministerien johdolla. Olemme vain tottuneet siihen, että Kokoomus vahtii valtion pohjatonta rahakirstua.
    2. Yleinen stereotypia kokoomuslaisesta on parempi yhteisten rahojen vahtijoina kuin muiden puolueiden. Eikö kuka tahansa antaisi mielummin rahansa mahdollisesti vähän ahneelle pankkirille mielummin kuin tehdasduunarille, maanviljelijälle tai ekohipille?
    3. Kokoomus pääsee puhumaan taloudesta enemmän kuin muut ministeripaikkansa ansiosta. Valtionvarainministerinä Katainen pääsee ääneen nimenomaan talousasioissa ja hän jatkaa tässä pitkää perinnettä.
    4. Puhe leikkauksista tuntuu tarkalta talouspolitiikalta. Keynesiläinen talouspolitiikka, jossa valtion pitäisi lisätä kulutustaan laman aikana tuntuu arkijärjen vastaiselta. Jos meidän perheen pitää kiristää vyötään, kai valtionkin täytyy! Ei ole merkitystä sillä, onko elvyttäminen sinällään järkevämpää.
    5. Vaihtoehtojen puute julkisessa keskustelussa. Muiden puoluiden talouskeskustelu on varsin heikkoa. Ainakin minun on vaikea ymmärtää, mitä keskusta tällä hetkellä talouspolitiikalta haluaa ja miten se aikoo vastata tulevaisuuden haasteisiin. SDP:n venkoilu Kreikan ja Irlannin lainoituksessa tuntui lähinnä kömpelöltä yritykseltä olla eri mieltä. Oli varsin selvä, että puolue olisi tehnyt jokseenkin nykyhallituksenkaltaista politiikkaa, jos olisi itse ollut vastuussa. Perussuomalaiset eivät kykene haastamaan ketään asiantuntemuksellaan, oli aihe melkein mikä vaan. Vihreiden ja vasemmiston talouspoliittinen ajattelu taas ei oikein näy julkisuudessa.
    6. Kokoomus onnistuu välillä estämään keskustelut taloudesta. Jos Kokoomus ei halua jotain keskustelua käytävän, voidaan vedota vain taloudelliseen pakkoon. Esimerkiksi Hetemäen työryhmä ei selvittänyt progressiivista pääomatuloverotusta, sillä siihen ei löytynyt taloustieteestä syitä – viis siitä, että kyseistä mallia vaaditaan laajalti Suomen puoluekentässä.

    Miten sitten voitaisiin laajentaa keskustelua? Vihreiden talouspoliittinen ajattelu ei ole juuri julkisuudessa näkynyt, vaikka olen vakuuuttunut siitä, että meillä on suuret linjat aika hyvin hallussa. Meidän pitäisi joskus puhua vain ja ainoastaan taloudesta – niin kylmältä kuin se kuulustaakin. Kuvaavin episodi tähän liittyen sattui Nokialla viime vuoden loppupuolella. Käsittelyssä oli puolueen erinomainen elinkeinopoliittinen ohjelma, jossa otettaan kantaa erittäin hienosti ja raikkaasti siihen, miten Suomessa voidaan pärjätä jatkossakin. Julkinen keskustelu kuitenkin keskittyi puoluevaltuuskunnan vääntöön ruotsin kielestä ja talous unohtui.

    Millaista sitten on vihreiden talouspoliittinen ajattelu? Yritän valottaa tätä teemaa seuraavassa seuraavassa kirjoituksessani, mutta toki tätä ennen kannattaa tutustua vaikkapa Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden talouspoliittiseen ohjelmaan. Ohjelman ajattelua on aika hienosti saatu vietyä parin viime vuoden aikana myös Vihreiden eri ohjelmiin hienona esimerkkinä Vihreiden elinkeinopoliittinen ohjelma.

    Kirjoitus on kolmas osa 40 osaista kirjoitussarjaa politiikan sisällöistä – tällä kertaa tosin taisi mennä vähän keskusteluksi keskustelusta, mutta vältetään sitä ensi kerralla.

  • Toipumista tappioista

    Rosa Meriläinen summaa tämän hetken tunnelmat aika hyvin kolumnissaan Turpiin on tullut:

    Viime päivät ovat olleet vihreille melkoisia murheen päiviä.

    Näinhän se on.

    Oma toipumiseni lähti liikkeelle viime viikonloppuna, kun kokoonnuimme ViNOn uuden ja vanhan hallituksen kokoontumisesta. Vanhan hallituksen kokouksen ympärille kootusta tapahtumasta sai uutta energiaa, vaikka Kööpenhaminan tapahtumat painoivatkin kaikkien mieltä.

    Saimme vihdoin julkaistua tämän vuoden aikana kirjoittamamme ja liittokokouksen hyväksymän ViNOn talouspoliittisen ohjelman. Johdin itse työryhmää, joka valmisteli tuon tekstin. Ohjelma muuten linjaa aika selvästi, että tulevaisuuden ilmastosopimukset eivät välttämättä käsitä kaikkia valtioita ja nämä muut valtiot tulisi pakottaa mukaan sopimuksiin reiluilla hiilituontitulleilla. Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että voisi olla parempi lähestyä yhteistä sopimusta jollain pienemmällä maajoukolla, kun ei tästä isomman porukan sopimisesta ilmeisesti tule riittävän nopeasti tulosta.

  • Puhe liittokokouksessa

    Seuraavan puheen pidin osapuilleen alla olevassa muodossa ViNOn liittokokouksessa Joensuussa 4.4.2009. Puhe meni ehkä vähän tähän suuntaan, mutta ei varmaankaan lähellekään näin.

    Joskus tunnen itseni fyysikoksi. Kuten tiedämme fyysikot puhuvat aina Richard Feynmanista. Puhun teille siis Richard Feynmanista.

    Nuori Richard tykkäsi kulkea isänsä kanssa luontoretkillä. Richardin isä opetti nuorukaiselle kaikesta luonnonihmeistä – linnuista ja oravista. Richardin muut kaverit pitivät tätä ihan hienona, mutta ongelmaa syntyi, kun samat kaverit laittoivat Richardin koville. Kävi ilmi, että Richard ei nimittäin osannut lintujen nimiä.

    Feynman oli tietenkin hirveän fiksu tyyppi, joten asia jäi painamaan. Feynman nyt joutui elämässään aika harvoin tilanteisiin, jossa hän ei yksinkertaisesti tiennyt jotain. Lopulta vuosien miettimisen jälkeen Richard Feynamnilla oli tähän asiaan selkeä mielipide: Lintujen nimillä ei ole mitään väliä. Niiden tuntemus kertoo meille jotain ympäröivistä ihmisistä eikä mitään itse niistä linnuista.

    Onko meillä jotain samanlaista politiikan puolella? Hemmetin usein on!

    Vasemmisto, oikeisto, feminismi, punavihreä, sinivihreä, porvari, sosialisti…”Tämä ehdotus on vasemmistolaista politiikkaa”. “Tämä tuntuu liian kokoomuslaiselta”.

    Ei näilläkään nimillä ole juuri väliä! Meidän politiikassa pitää tuottaa sisällöt. Sisällöillä on väliä ja muut saavat nimittää politiikkaamme ihan miksi haluavat. Jos sisällöt ovat kunnossa, voi politiikkaa nimittää vaikka fasismiksi ja se ei tee siitä huonoa politiikkaa.

    Tästä surkuhupaisin viimeaikainen esimerkki löytyy Tampereen yliopiston tutkijoilta Esa Reunaselta ja Pertti Suhoselta. Tutkijat olivat laittaneet kaikki suomalaiset kansanedustajat vasemmisto – oikeisto -akselille siten, että demareiden Tero Rönni oli vasemmistolaisin kansanedustajaa ja Jan Vapaavuori oikeistolaisin.

    Sitten me alamme riidellä netin keskustelupalstoilla siitä, oliko Merikukka Forsius todella vasemmistolaisin vihreä ja mikä oli Paavo Arhinmäen suhde vihreiden kansanedustajiin. Tutkimuksessa muuten vasemmistolaisin näistä kahdesta oli Merikukka Forsius.

    Tutkia tietenkin saa: Yliopistojen autonomia ja niin edelleen. Mutta ei tällä nyt hyvänen aika ole niin paljoa väliä. Puolueen viestinnässä tämä nyt oli merkittävä juttu ja toki olisi ollut hyvä käsitellä jossain viestintäpalaverissa. Politiikan sisältöjen kannalta tällä ei kuitenkaan ollut yhtään mitään väliä.

    Hyvä politiikka on hyvää politiikkaa ihan nimikkeestä riippumatta!

    Korjaus 10.4.2008:Korjasin tutkijoiden nimet oikein. Aikaisemmassa versiossa väitin, että tutkimuksen olivat kirjoittaneet Sami Borg ja Heikki Paloheimo. Borg ja Paloheimo vain toimittivat kirjan, jossa viittaamani tutkimus ilmestyi.

  • Satunnaisia huomioita asumisesta, kuvaajista ja Häkämiehestä

    HS: Verotutkija: Omistusasujien suosiminen voi jarruttaa talouskasvua.

    Tuntuu, että viime merkinnässäni mainitsemani Jaakon ja minun kirjoituksen teemat ovat jotenkin “ilmassa” juuri nyt. Tutkija Tuukka Saarimaa tekee arvokkaan huomion, joka taisi jäädä meiltä huomaamatta: kun ihmiset sijoittavat asuintoihinsa on raha sitten kiinni niissä.

    Yhdysvaltalaisten onni ovat toiset ihmiset

    Tilastoihmisen onni muodostuu tällaisista tilastoista. Kivat käppyrät lämmittävät aina mieltä, kuten xkcd:stä opimme.

    HS: Puolustusministeri Häkämies lisäisi ydinvoiman elvytykseen

    Elvytyskeskustelu alkaa saada absurdeja piirteitä, mikä on tietenkin jossain määrin ymmärrettävää, kun rahaa kerrankin tuntuu riittävän jaettavaksi. Unohtaen kaikki ydinvoimaan liittyvät varauksenikin, tässä ideassa ei nyt ole oikeasti mitään järkeä. Ydinvoimaa ei saada rakentamisvaiheeseen sellaisella vauhdilla, että ydinvoimaloista nyt päättäminen, voisi mitenkään toimia elvytyksenä. Yhdysvalloissa puhutaan “shovel ready”-projekteista. Ydinvoimala on todella kaukana sellaisesta. Sitä paitsi, eihän se ydinvoima oikeasti ole suomalaisen työn tukemista edes.

    Täytyy toivoa, että Suomen elvytysrahoista saadaan merkittävä osa ympäristöystävällisiin projekteihin. Näillä voidaan aloittaa ja avittaa suomalaista vihreää teollisuutta ja sitä paitsi päästäjät joutuvat aikanaan maksamaan. Olen siitä ihan varma. Joku ulkopuolinen taho tulee joskus pakottamaan meidät ympäristöystävällisiksi, vaikka meitä ei asia kiinnostaisi tippaakaan.

  • Näin asioiden pitäisi mennä

    Guardian: Big oil to to big wind: Texas veteran sets up $10bn clean energy project:

    “Don’t get the idea that I’ve turned green,” Pickens tells the Guardian in the Dallas offices of his new venture Mesa Power. “My business is making money, and I think this is going to make a lot of money.”

    Koko artikkelista voi myös bongata melkoisen määrän asioita, joiden voisi kuvitella olevan viittauksia There Will Be Bloodiin, jos kyseessä olisi fiktio…

  • Pari hassua poimintaa Iltasanomista

    IS: Yleisradio hyväksyy sittenkin taloyhtiöiden digisovittimet

    [Hallintojohtaja Jussi Tunturi] kiistää samalla, että kysymys olisi linjanmuutoksesta.

    Miksei koskaan voida myöntää virheitä? Tämä nyt on ihan säälittävää vastuunpakoilua.


    IS: Vihreät herättävät vielä epäilyjä

    Paula Lehtomäki sanoi toimittajille, että on hyvä keskustella vihreiden kanssa siitä, miten hallituksen esityksiä tuetaan tai ei tueta. Hän viittasi siihen, että vihreillä on erilainen käsitys niin sanotusta ryhmäkurista kuin yleensä eduskuntapuolueilla.

    Jos tästä puhuttaisiin enemmän julkisuudessa, tämä olisi varmasti paras mainos vihreiden politiikkaa kohtaan.