Surullisin puoli euron kriisin ratkomisessa Suomessa on, että perussuomalaiset eivät lopulta päätyneet hallitukseen ja me silti teemme heidän haluamaansa politiikkaa. Miten tässä näin kävi? SDP teki vaalien alla kovia myönnytyksiä perussuomalaisten politiikalle ja hallitusneuvoteluiden ohessa siunattiin Suomen vakuuskanta. Kannassa ei ole ollut mitään järkeä missään vaiheessa.
Jos kaverisi on tosi, tosi pulassa ja tarvitsee rahaa, osoittaa aika huonoa ystävyyttä, jos vaadit vakuuksia rahalle, jonka lainaat kaverille. Erityisen kummallista vakuuksien vaatiminen on, jos isompi tuttavapiiri on päättänyt jo auttaa kaverin ylös ja sinä yksin vaadit vakuudet omalle lainallesi ja et välitä muiden lainoista. Tuttavapiiri joutuisi keräämään vielä muutaman euron, jotta sinun vaatimat vakuudet saadaan kerättyä. Ja jos kaveri ei pääsisi ylös, selviäisit itse ilman tappioita ja se muu vastuuta enemmän kantanut tuttavapiiri kantaisi tappiot.
Tietysti analogiassa on puutteensa: oikeasti olemme aikalailla samassa veneessä Kreikan kanssa. Jos Kreikka kaatuu, on tiedossa ongelmia koko tuttavapiirille.
On noloa, että maamme hallitus on alistunut tässä perussuomalaisten painostukselle. Vakuudet estävät jopa ne vähät toimenpiteet, jotka euromaat voivat yhdessä saada aikaiseksi. Nyt olisi aika todeta, että keväällä ei tiedetty kriisin syvyyttä, joten tehtiin väärä päätelmä vakuuksien suhteen ja Suomen tulisi luopua vakuuksia tässä muuttuneessa tilanteessa. Tämä lienee lopullinen tulos neuvotteluistakin, mutta senkin tosiasian myöntäminen on sietämätöntä, sillä demarien täytyisi pettää vaalilupauksensa. On aika pitkään ollut selvää, että ratkaisuna voidaan Suomelle ehkä antaa jotain vakuuksien näköistä, mutta todellisia vakuuksia ei saada.
Nykytilanteessa on myös helppo lähteä täysin populistiksi ja vain todeta euro virheeksi ja vaatia siitä eroa. Tässä kuitenkin sotketaan kaksi täysin toisistaan erillistä asiaa:
1) Euroon liittyminen oli virhe.
2) Eurosta eroaminen olisi nykytilanteessa meidän ja Euroopan etujen mukaista
Vaikka SDP tällä hetkellä asemoi itseään jotenkin nihkeästi eurooppalaiseen taloudelliseen yhteistyöhön suhtautuvaksi puolueeksi, en ole kuullut merkittäviltä demareilta viime aikoina toisen sietämättömän totuuden tunnustamista: euroon ei olisi pitänyt liittyä.
Tässä vaiheessa voi ainakin sanoa, että euroon liityttiin ymmärtämättä riskejä. Tämä saattoi johtua siitä, ettei asiasta äänestetty tai sitten ei. Kumminkaan Suomessa ei ymmärretty sitä, miten vahvat keskinäiset riippuvuudet yhteinen valuutta tuo. Euroon liittyminen sisälsi käytännössä – kenenkään sitä täysin ymmärtämättä – lupauksen yhteisestä vastuusta. Nyt siis kannamme vastuuta, jota emme tajunneet kantavamme ja jota meidän ei oikeastaan olisi ollut pakko kantaa.