Category: talous

  • Sietämättömät totuudet – Euro oli virhe ja vakuuksia ei saada

    Surullisin puoli euron kriisin ratkomisessa Suomessa on, että perussuomalaiset eivät lopulta päätyneet hallitukseen ja me silti teemme heidän haluamaansa politiikkaa. Miten tässä näin kävi? SDP teki vaalien alla kovia myönnytyksiä perussuomalaisten politiikalle ja hallitusneuvoteluiden ohessa siunattiin Suomen vakuuskanta. Kannassa ei ole ollut mitään järkeä missään vaiheessa.

    Jos kaverisi on tosi, tosi pulassa ja tarvitsee rahaa, osoittaa aika huonoa ystävyyttä, jos vaadit vakuuksia rahalle, jonka lainaat kaverille. Erityisen kummallista vakuuksien vaatiminen on, jos isompi tuttavapiiri on päättänyt jo auttaa kaverin ylös ja sinä yksin vaadit vakuudet omalle lainallesi ja et välitä muiden lainoista. Tuttavapiiri joutuisi keräämään vielä muutaman euron, jotta sinun vaatimat vakuudet saadaan kerättyä. Ja jos kaveri ei pääsisi ylös, selviäisit itse ilman tappioita ja se muu vastuuta enemmän kantanut tuttavapiiri kantaisi tappiot.

    Tietysti analogiassa on puutteensa: oikeasti olemme aikalailla samassa veneessä Kreikan kanssa. Jos Kreikka kaatuu, on tiedossa ongelmia koko tuttavapiirille.

    On noloa, että maamme hallitus on alistunut tässä perussuomalaisten painostukselle. Vakuudet estävät jopa ne vähät toimenpiteet, jotka euromaat voivat yhdessä saada aikaiseksi. Nyt olisi aika todeta, että keväällä ei tiedetty kriisin syvyyttä, joten tehtiin väärä päätelmä vakuuksien suhteen ja Suomen tulisi luopua vakuuksia tässä muuttuneessa tilanteessa. Tämä lienee lopullinen tulos neuvotteluistakin, mutta senkin tosiasian myöntäminen on sietämätöntä, sillä demarien täytyisi pettää vaalilupauksensa. On aika pitkään ollut selvää, että ratkaisuna voidaan Suomelle ehkä antaa jotain vakuuksien näköistä, mutta todellisia vakuuksia ei saada.

    Nykytilanteessa on myös helppo lähteä täysin populistiksi ja vain todeta euro virheeksi ja vaatia siitä eroa. Tässä kuitenkin sotketaan kaksi täysin toisistaan erillistä asiaa:

    1) Euroon liittyminen oli virhe.
    2) Eurosta eroaminen olisi nykytilanteessa meidän ja Euroopan etujen mukaista

    Vaikka SDP tällä hetkellä asemoi itseään jotenkin nihkeästi eurooppalaiseen taloudelliseen yhteistyöhön suhtautuvaksi puolueeksi, en ole kuullut merkittäviltä demareilta viime aikoina toisen sietämättömän totuuden tunnustamista: euroon ei olisi pitänyt liittyä.

    Tässä vaiheessa voi ainakin sanoa, että euroon liityttiin ymmärtämättä riskejä. Tämä saattoi johtua siitä, ettei asiasta äänestetty tai sitten ei. Kumminkaan Suomessa ei ymmärretty sitä, miten vahvat keskinäiset riippuvuudet yhteinen valuutta tuo. Euroon liittyminen sisälsi käytännössä – kenenkään sitä täysin ymmärtämättä – lupauksen yhteisestä vastuusta. Nyt siis kannamme vastuuta, jota emme tajunneet kantavamme ja jota meidän ei oikeastaan olisi ollut pakko kantaa.

  • Keynes has left the building

    Jaakko Stenhäll päivittää tilannetta maailman talousnäkymiä:

    Kaiken kaikkiaan syksyn ns. europerseily tulee olemaan suomalaisen politiikan kokonaiskuvan kannalta (mikä on tässä yhteydessä pieni juttu, myönnetään) jännittävä episodi. Skenaariossa yksi, jossa eurobondit tulevat mutta Suomi ei niihin lähde, Kokoomus (ja siinä sivussa vihreät) ovat hallituksessa joka vie meitä kauemmas Euroopasta samalla kun muu Eurooppa yhdentyy. Tämä taas olisi voitto persuille, jotka olisivat vaikuttaneet demareihin niin paljon, että Suomi olisi ajautunut kuin puolihuomaamatta Euroopan ulkokehälle. Tosin en näe tätä tilannetta kovin todennäköisenä, johtuen jo ihan siitä että VM:n virkamiehistö, Kokoomus ja hallituksen enemmistö ei tuohon tilannetta päästä. 

    Itse alan olla todella häpeissäni Suomen toimista eurokriisin hallinnasta. Suomi on pyrkinyt typerien ja mitättömien sisäpoliittisten paineiden vuoksi lyömään kapuloita euron rattaisiin. Rattaissa on toki oma kapula vähän joka maasta, mutta meidän on sieltä kestävimmästä päästä. Vakuusvaatimus ei tämän päivän uutisten perusteella ole yhtään sen järkevämpi kuin aiemminkaan.

    Maailman talous on todella pahassa jamassa. Talouskriisin pahimpina aikoina paikalle manattu keynesiläinen elvytykseen uskova politiikka on unohtunut ja nyt leikataan menoja. Julkisen sektorin pysähtyessä yksityinen sektori alkaa yskiä. Tarpeeksi pitkän elvytyksen on estänyt useimmissa maissa kummallinen oikeistolainen populismi, joka ei lähde suinkaan ihmisten elämän helpottamisesta vaan epäsivistyneestä faktat unohtavasta hyökkäyksestä elvystystä vastaan: “Ne vie meidän rahat”. Olivat “ne” sitten kreikkalaiset tai Obaman sosialistikommunistifasistipankkiirikaverit.

    Paul Krugmanin kirjoitukset ovat koko kriisin ajan olleet tarkkaavaisia ja ennusteet ovat tuntuneet menneen varsin kohdilleen. Tämän päiväinen kirjoitus tiivistää tilanteen:

    It really is a race between America and Europe: who can make the worst of a bad situation. And both competitors are giving it their all.

    Jossain määrin masentavaa.

    Itse en ole ymmärtänyt, kuinka kukaan voi kuvitella euron selviävän, jos emme poliittisin toimenpitein ala yhdistää epäyhteneäistä valuutta-aluettamme. Tässä vaiheessa on varsin helppo sanoa, että euroon ei olisi pitänyt lähteä. Ajatus spontaanisti yhdistyvästä valuutta-alueesta oli väärä. Nyt kysymys ei kuitenkaan ole, mitä olisi pitänyt tehdä vuosia sitten, vaan kysymys on, kuinka tästä nykytilanteesta selvitään mahdollisimman pienin vahingoin. Ainakin vielä kriisimaiden irrottautuminen eurosta tuntuu vaikeammalta ratkaisulta kuin erilaiset tukipaketit ja muut tulonsiirrot rikkaammista maista köyhempiin.

    Mekään emme ui rahassa, joten olisi syytä miettiä, miten raha saataisi mahdollisimman halvalla. Eurobondit olisivat luontevin ratkaisu tukipakettien rahoitukseen, vaikka ne olisivat poliittisesti ongelmallisia. Lainaa ei tietenkään voisi jaella ilman seuraamuksia, joten tarvittaisiin yhteisiä mekanismeja alijäämien hallintaan. Eri juttu sitten miten tiukkoja näiden mekanismien pitäisi olla.

    Tämän vuoden tapahtumat muistetaan varmasti historiassa. Keynesin vaihtuminen austerity-retoriikkaan on historiallisesti merkittävimpiä älyllisiä U-käännöksiä, jonka ainakin minä olen eläessäni nähnyt.

  • Miksi naivein "Raha on velkaa"-analyysi ei ainakaan toimi

    Esitän ohessa olevassa sarjakuvassa, miten talous voi pysyä saman kokoisena, vaikka joku maksaakin korkoa. Lähinnä tästä analyysistä voi päätellä, että esimerkiksi Zeitgeist-elokuvissa sekä Vasemmistonuorten poliittisessa ohjelmassa esiintyvän analyysin välineet ovat absurdin huonoja.

  • Vasemmistonuorten velkaraha-analyysi ei tarjoa ratkaisuja

    Kirjoitimme alla olevan tekstin yhdessä Jaakko Stenhällin kanssa.

    Vasemmistonuorten tuore poliittinen ohjelma on ottanut nykyisen rahoitusjärjestelmän kritisoinnin talouspoliittiseksi keihäänkärjekseen. Analyysiä ja toimenpideohjelmaa rahatalouden uudistamiseksi on pidetty esillä myös esimerkiksi Antti Ronkaisen ja Li Anderssonin Vihreään Lankaan kirjoittamassa mielipiteessä sekä Ronkaisen Megafoniin kirjoittamassa artikkelissa. Vasemmistonuoret ovat analyysillään siirtyneet kummalliseen seurakuntaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa samantapaiset analyysit ovat viehättäneet erityisesti valtion minimointiin keskittyviä libertariaaneja ja kultakantaa kaipailevia ryhmiä.

    Vasemmistonuorten huomiinsa ottama analyysi rahoituksen uudistamisesta on houkutteleva. Periaatteellisella tasolla kuulostaa mukavalta, että rahoitusta tulisi käyttää pankkien sijaan kaiken hyödyllisen rahoittamiseen, kuten perustuloon ja terveydenhuoltoon. Analyysissä kuitenkin ohitetaan huolettomasti se, miten talouden, talouskasvun ja rahan suhde todellisuudessa toimii.

    Ronkaisen ajamassa analyyissä tulkinta kiteytyy seuraavasti: Raha on velkaa. Velasta pitää maksaa korkoa. Tämä johtaa perinteisen korko-orjuuden käsitteeseen, jossa ajatellaan että talouden on kasvettava, jotta korko voitaisiin maksaa. Ajattelu on täysin virheellinen, erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkään korko ei katoa taloudesta mihinkään vaan menee pankkien osinkojen ja palkkojen kautta uudelleen kiertoon. Lisäksi osaa velasta ei myöskään makseta koskaan takaisin, jolloin korko on hyvinkin perusteltu rahoituksen kustannuksena.

    “Raha on velkaa”-analyysin havaitsemiin “ongelmiin” tarjotaan usein ratkaisuna korotonta luottoa tarjoavaa kansanpankkia. Tämä ajatus ei kuitenkaan saavuta edes kuviteltuun ongelmaan ratkaisua. Jonkun pitäisi kansan omistamassa pankissakin päättää kelle ja miten paljon velkaa myönnetään. Koska mikään järjestelmä ei ole virheetön, kävisi kansanpankissakin joskus niin, ettei velanmaksu syystä tai toisesta onnistuisi. Tällöin pitäisi päättää, kuka kantaisi riskin hävityistä rahoista ja koroista. Lisäksi kansanpankin pitäisi löytää uudet menetelmät sen tunnistamiseen, mitkä hankkeet ovat rahoituksen arvoisia. Täysin koroton luotto kun varmaan kiinnostaisi monia ihmisiä, osakemarkkinoilla spekuloivia pankkiireja unohtamatta.

    Poispääsyä ongelmasta ei tuo myöskään hellitty ajatus, jossa valtio ryntää setelipainolle aina, kun kansanpankki tekee virheen. Silloin unohdettaisiin, että rahoitus on joka tapauksessa niukkuteen perustuva järjestelmä. Jos rahaa painetaan aivan holtittomasti, tulee jossain vaiheessa ongelmia, ainakin jos talous elää vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Miten ostaa soijaa ja kaakaopapuja ulkomaailman silmissä arvottomalla rahalla? Monet täysin pätevät ihmiset katsovat, että valtioiden pitäisi käyttää enemmän velkarahaa elvytykseen, mutta on paljon uskaliaampaa väittää, että setelipainorahoitus tai ns. keskuspankkirahan pumppaaminen ei kohtaisi ongelmia missään vaiheessa.

    Julkisten palvelujen turvaaminen on kuitenkin helpompaa tilanteessa, jossa talous kasvaa. Nykyjärjestelmässä talouden kasvu sinänsä ei kuitenkaan ole välttämättömyys, eikä talousjärjestelmän sisällä ole mitään pakkoa kasvuun. Tilanteessa, jossa tuottavuus ei juuri kasva ja työvoiman määrä ei tule lisääntymään, on reipas talouskasvu melko vaikeaa saavuttaa, rahoitusjärjestelmän ominaisuuksista riippumatta.

    Pelkästään pelimerkkejen laatuun keskityttävät ratkaisut eivät näin ollen voi ratkaista punavihreitä vaivaavia ongelmia. Julkiset palvelut pitää rahoittaa jatkossakin. Onneksi vasemmisto on perinteisesti tarjonnut hyvän keinon hoitaa yhteiskunnan tarvitsemat palvelut: verotuksen. Vasemmiston on syytä palata perusviestiinsä: korkeammalla veroasteella voidaan taata hyvät julkiset palvelut kaikille. Epävarmuus tämän linjan pitävyydestä heijastui myös hallitusneuvotteluissa, joihin vasemmisto tuli takaisin sen jälkeen, kun verotuksen osuutta talouden tasapainotuksesta oli pudotettu. Rahajärjestelmän muutokset tai kansanpankkijärjestelmän luonti eivät sen sijaan olleet pöydällä missään vaiheessa.

    Vasemmistolaisen talouspoliitikan toivoisi keskittyvän myös talouden pelisääntöjen selkeyttämiseen: liikepankkien ja vakausmekanismien toimintaa ja vastuita tulee alistaa suuremmalle julkisuudelle ja niiden riskejä ei saa ulkoistaa. Samalla talousjärjestelmän tulee ottaa nykyistä paremmin huomioon ympäristölle ja sosiaaliselle kehitykselle aiheuttamansa haitat. Rohkean ja ohjaavan veropolitiikan vaatiminen olisi myös tässä suotavaa.



    Heikki Sairanen
    Jaakko Stenhäll

  • Tiedonkulku on markkinatalouden toiminnan ehto

    Jotta markkinat voisivat arvottaa asioita oikein, täytyy hintojen olla oikeat. Kuluttajien ja tarjoajien pitää tietää, mikä on käypä hinta millekin tavaralle. Tiedon vapaa kulku parantaa sekä ostajan että myyjän asemaa.

    Paljon viime aikoina käytetty esimerkki tiedon tärkeydestä ovat valtavalla vauhdilla yleistyneet puhelimet kalastajilla kehitysmaissa. Kun kalastajilla on kalaa veneissä, on ilmeisestä, että he haluavat mahdollisimman suuren hinnan kalastaan. Nyt heillä on suuri haaste edessään: Mihin satamaan kalat kannattaa viedä? Enemmin tässä toimittiin vähän arpoen, sillä eihän merellä voinut tietää, missä satamassa kysyntää on eniten. Saattoi jopa käydä niin, että kalat pääsivät pilaantumaan, kun ostajia ei löytynyt. Sitten erilaiset langattomat verkot yleistyivät ja kalastajat pystyivät jo merellä ollessaan tarkistamaan, mihin satamaan kala kannattaa tuoda. Sittemmin hinnat eri satamissa ovat alkaneet konvergoitua ja hukka on vähentynyt.

    Tieto ei kuitenkaan kulje aina yhtä hyvin. Pankkikriisin perimmäinen syy oli kai se, että rahoitusmarkkinat aliarvoivat riskit, jotka oli piilottu monimutkaisten rahoitusinstrumenttien taakse. Jotkut uskovat markkinoiden aina toimivan tehokkaimamlla mahdollisella tavalla, kun vain kauppa on vapaata. Viimeistään uusimman pankkikriisin olisi pitänyt murtaa tämän uskomuksen.

    Aiemmin olen kirjoitukssisa pohtinut asymmetrisen tiedon ongelmaa, ongelmia syntyy myös symmetrisissa tapauksia: kun kumpikin osa puoli tietää yhtä paljon mutta liian vähän. Kyllä ne erilaisten rahoitusinstrumenttien ostajat ja myyjät ainakin väliaikaisesti uskoivat ostojensa ja myyntien järkevyyteen: tosiasia vain oli, ettei uskolle ollut mitään hyvää syytä.

    Hintojen pitäisi vastata todellisuutta. Tämä on taattava takaamalla tiedon liikkuminen mahdollisimman käytettävässä muodossa kaikkialla markkinoilla. Erityisen tärkeää tämä tietenkin on, kun panokset ovat korkeat: osakekaupassa ja rahoitussektorilla ylipäätään. Ratkaisun ydin on avoimessa datassa: tiedon pitää kulkea myös koneluettavassa muodossa. Kun tieto on koneluettavaa, voidaan tiedot myös tarkistaa nykyaikaisin menetelmin. Kaikki tieto yrityksistä ei tietenkään löydy esimerkiksi tilinpäätöksistä, vaan tärkeä olisi jakaa kaikkea muutakin tietoa mahdollisimman realiaikaisesti ja paljon. Esimerkiksi tavat vertailla ostoksia ja jopa joskus vahva ohjaaminen järkevään vertailuun: esimerkiksi se, että apteekki vaihtaa kalliin merkkivalmisteen aivan vastaavaan halvempaan lääkkeeseen, säästää yhteiskunnan ja ihmisten varoja ihan tuntuvasti ilman oikeastaan mitään haittoja.

    Olisiko avoin data voinut estää pankkikriisin? Ehkä. Ehkä rahoitusmarkkinoista oli tullut jo liian tärkeä peluri ja avoin datakaan ei olisi auttanut mitään. Tärkeä vaatimus olisi myös pitää rahoitusmarkkinat ihmiselle ymmärrettävinä: kieltää liian monimutkaiset johdannaiset. Tavallisten pankkien pitäisi ehkä olla vähän tylsiä yrityksiä ja karsia liiallinen kikkailu.

    Kirjoitus on 7. osa kirjoitussarjaa, jossa käsitellään vihreän politiikan sisältökysymyksiä.

  • Markkinatalous ei itsestään tuota parasta mahdollista lopputulosta

    Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden talouspoliittinen ohjelma väittää: “Markkinat välittävät tietoa niukkuudesta ja tarpeista tavalla, johon mikään suunnittelu ei kykene.” Markkinat koostuvat yksittäisistä vapaaehtoisista vaihdoista. Nämä vaihdot ovat kummankin osapuolen mielestä parempia kuin se, ettei vaihtoa tapahdu. Tällä päättelyllä siis rajat auki, regulaatio pois ja julkinen sektori markkinoita vääristävänä pois.

    Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen – eikä onneksi ole sitä myöskään ohjelmassa. Markkinat eivät itsestään tuota parasta mahdollista lopputulosta. Markkinoiden tehostamiseksi markkinoihin on puututtava ainakin seuraavista syistä:

    1. Ulkoisvaikutukset – Jos Pena myy halpoja sukkia tehtaassaan, joka päästää myrkyt jokeen, lienee selvä, että muutama muukin ihminen on Penan sukkabisneksen vaikutusten kohteena. Toisaalta vaikutukset voivat olla myös positiivisia esimerkiksi jos Matti rakentaa esteettisen talon, on talosta myös iloa naapureille.
    2. Asymmetrisen tiedon ongelmat – Jos markkinoilla on tietoa vain toisella osapuolella, häiritsee se kaupantekoa. Kannattaako valmistajan satsata laatuun, jos kuluttaja ei erota pitkään kestävää tuotetta heti hajoavasta? Eipä kannata.
    3. Puutteet tiedon kulussa – Esimerkiksi nykyisessä pankkikriissä yksi ongelma on, ettei kukaan pakottanut pankkeja toimimaan läpinäkyvämmin. Rahoitusalan uudet “innovaatiot” sekoittivat ihmisten käsityksen siitä, mitä omaisuutta on missäkin. Markkinoilla oli näin suuria vaikeuksia arvottaa pankit oikein. Kun hinnat sitten alkoivat vastata todellisuutta, tapahtui se yhtenä rysäyksenä.
    4. Puutteet toimijoiden rationaalisuudessa – On kiistämätön tosiasia, ettei tavallinen kuluttaja eikä edes hienoimman pankin johtaja, tee päätöksiään täysin rationaalisesti summaten etuja ja haittoja. Ihminen on epärationaalinen olento ja rationaalinen etuansa optimoiva ihminen on korkeintaan jonkinlainen likiarvo todellisesta. Larry Summers kärjisti ajatuksen tarinan mukaan: “There are idiots. Look around.” Ei niin että tässä tarvitsisi itseä kauemmas katsoa: en minäkään osaisi valita vaikkapa itselleni parhaiten toimivaa korvaavaa lääkettä.
    5. Puutteet kilpailussa – On olemassa valtava määrä esimerkkejä aloista, joilla toimijoina Suomessa on käytännössä vain yksi tai muutama yritys. Monopolit ja kartellit estävät markkinamekanismia toimimasta.

    Ratkomalla nämä (ja varmaan monet muut) ongelmat saataisiin siis tehokkaammin toimivat markkinat. Tällöinkin jää järjestelmään vielä esimerkiksi seuraavat vähän eri tyyppiset – mutta hyvin merkittävät – ongelmat:

    1. Pääoman kasautuminen – Vaikuttaa siltä, että markkinatalous tuottaa herkästi tilanteita joissa rikkaat rikastuvat ja köyhät pysyvät köyhinä tai jopa köyhtyvät. Ilmiöön voi törmätä esimerkiksi ihmisten varallisuuden parissa: rikkaat suvut pysyvät rikkaina ja köyhälle yhteiskunnallinen nousu on vaikeaa.
    2. Ihminen ei tiedä, mikä tekee hänet onnelliseksi – Ihminen ei ole täydellinen rationaalinen optimoija, kun kysymys on rahasta. Ihminen on tästä vielä kauempana, kun kyse on siitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Esimerkiksi ihmiset aliarvioivat useiden tutkimusten mukaan pitkästä työmatkasta johtuvat kärsimykset, yliarvostaen esimerkiksi hienompaa taloa kauempana. Tästä seuraa tutkimusten mukaan vähemmän onnea kuin “järkevällä” arvostuksella.
    3. Raha ei ole kaiken mitta – On olemassa paljon hienoa, jota markkinat eivät arvosta tarpeeksi korkealle. Esimerkiksi on varmaan turha kuvitella, että markkinoilla olisi paljoa kysyntää kosmologialle. Taloudellisia hyötyjä kosmologian harjoittamisesta on vaikea osoittaa tai ne ovat liian pitkällä tulevaisuudessa.

    Vaikuttaa siis siltä, että markkinoita pitää auttaa aika paljon, että niillä päästään hyvään lopputulokseen. Tästä huolimatta en haikaile suunnitelmatalouden pariin. Markkinataloudessa on vahvaa sen itse itseään korjaava luonne. Jos joku yritys tekee jotain asiaa hullunkurisen huonosti, löytyy toimivilta markkinoilta yritys, joka osaa tehdä asian hyvin. Suunnitelmataloudessa ei tällaista korvaavaa organisaatiota ole.

    Yritän seuraavassa kirjoituksessa pureutua erilaisiin tapoihin tehostaa markkinoiden toimintaa ja löytää ratkaisuja myös esittämääni muutamaan muuhun huomioon.

    Kirjoitus on neljäs osa 40 osaista sarjaa kirjoituksia.

  • Miksi oikeiston talouspolitiikka vakuuttaa?

    Nyt väistämättä herää kysymys: Miksi kuitenkin kansa kokee kai vieläkin, että Kokoomus hoitaa taloutta paremmmin kuin muut, vaikka puolue tarjoaa hyvin ristiriitaisia ratkaisuja? Ei liene villiä argumentointia väittää, että Katainen ja Niinistö eivät voi olla yhtäaikaa tässä ainakaan ihan oikeassa.

    Tässä muutama mahdollinen vastaus:

    1. Historia. Edellisestä Lamasta selvittiin – tai ainakin osa kansasta selvisi – kokoomuslaisten valtionvarainministerien johdolla. Olemme vain tottuneet siihen, että Kokoomus vahtii valtion pohjatonta rahakirstua.
    2. Yleinen stereotypia kokoomuslaisesta on parempi yhteisten rahojen vahtijoina kuin muiden puolueiden. Eikö kuka tahansa antaisi mielummin rahansa mahdollisesti vähän ahneelle pankkirille mielummin kuin tehdasduunarille, maanviljelijälle tai ekohipille?
    3. Kokoomus pääsee puhumaan taloudesta enemmän kuin muut ministeripaikkansa ansiosta. Valtionvarainministerinä Katainen pääsee ääneen nimenomaan talousasioissa ja hän jatkaa tässä pitkää perinnettä.
    4. Puhe leikkauksista tuntuu tarkalta talouspolitiikalta. Keynesiläinen talouspolitiikka, jossa valtion pitäisi lisätä kulutustaan laman aikana tuntuu arkijärjen vastaiselta. Jos meidän perheen pitää kiristää vyötään, kai valtionkin täytyy! Ei ole merkitystä sillä, onko elvyttäminen sinällään järkevämpää.
    5. Vaihtoehtojen puute julkisessa keskustelussa. Muiden puoluiden talouskeskustelu on varsin heikkoa. Ainakin minun on vaikea ymmärtää, mitä keskusta tällä hetkellä talouspolitiikalta haluaa ja miten se aikoo vastata tulevaisuuden haasteisiin. SDP:n venkoilu Kreikan ja Irlannin lainoituksessa tuntui lähinnä kömpelöltä yritykseltä olla eri mieltä. Oli varsin selvä, että puolue olisi tehnyt jokseenkin nykyhallituksenkaltaista politiikkaa, jos olisi itse ollut vastuussa. Perussuomalaiset eivät kykene haastamaan ketään asiantuntemuksellaan, oli aihe melkein mikä vaan. Vihreiden ja vasemmiston talouspoliittinen ajattelu taas ei oikein näy julkisuudessa.
    6. Kokoomus onnistuu välillä estämään keskustelut taloudesta. Jos Kokoomus ei halua jotain keskustelua käytävän, voidaan vedota vain taloudelliseen pakkoon. Esimerkiksi Hetemäen työryhmä ei selvittänyt progressiivista pääomatuloverotusta, sillä siihen ei löytynyt taloustieteestä syitä – viis siitä, että kyseistä mallia vaaditaan laajalti Suomen puoluekentässä.

    Miten sitten voitaisiin laajentaa keskustelua? Vihreiden talouspoliittinen ajattelu ei ole juuri julkisuudessa näkynyt, vaikka olen vakuuuttunut siitä, että meillä on suuret linjat aika hyvin hallussa. Meidän pitäisi joskus puhua vain ja ainoastaan taloudesta – niin kylmältä kuin se kuulustaakin. Kuvaavin episodi tähän liittyen sattui Nokialla viime vuoden loppupuolella. Käsittelyssä oli puolueen erinomainen elinkeinopoliittinen ohjelma, jossa otettaan kantaa erittäin hienosti ja raikkaasti siihen, miten Suomessa voidaan pärjätä jatkossakin. Julkinen keskustelu kuitenkin keskittyi puoluevaltuuskunnan vääntöön ruotsin kielestä ja talous unohtui.

    Millaista sitten on vihreiden talouspoliittinen ajattelu? Yritän valottaa tätä teemaa seuraavassa seuraavassa kirjoituksessani, mutta toki tätä ennen kannattaa tutustua vaikkapa Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden talouspoliittiseen ohjelmaan. Ohjelman ajattelua on aika hienosti saatu vietyä parin viime vuoden aikana myös Vihreiden eri ohjelmiin hienona esimerkkinä Vihreiden elinkeinopoliittinen ohjelma.

    Kirjoitus on kolmas osa 40 osaista kirjoitussarjaa politiikan sisällöistä – tällä kertaa tosin taisi mennä vähän keskusteluksi keskustelusta, mutta vältetään sitä ensi kerralla.

  • Toipumista tappioista

    Rosa Meriläinen summaa tämän hetken tunnelmat aika hyvin kolumnissaan Turpiin on tullut:

    Viime päivät ovat olleet vihreille melkoisia murheen päiviä.

    Näinhän se on.

    Oma toipumiseni lähti liikkeelle viime viikonloppuna, kun kokoonnuimme ViNOn uuden ja vanhan hallituksen kokoontumisesta. Vanhan hallituksen kokouksen ympärille kootusta tapahtumasta sai uutta energiaa, vaikka Kööpenhaminan tapahtumat painoivatkin kaikkien mieltä.

    Saimme vihdoin julkaistua tämän vuoden aikana kirjoittamamme ja liittokokouksen hyväksymän ViNOn talouspoliittisen ohjelman. Johdin itse työryhmää, joka valmisteli tuon tekstin. Ohjelma muuten linjaa aika selvästi, että tulevaisuuden ilmastosopimukset eivät välttämättä käsitä kaikkia valtioita ja nämä muut valtiot tulisi pakottaa mukaan sopimuksiin reiluilla hiilituontitulleilla. Tällä hetkellä tuntuisi siltä, että voisi olla parempi lähestyä yhteistä sopimusta jollain pienemmällä maajoukolla, kun ei tästä isomman porukan sopimisesta ilmeisesti tule riittävän nopeasti tulosta.

  • Satunnaisia huomioita asumisesta, kuvaajista ja Häkämiehestä

    HS: Verotutkija: Omistusasujien suosiminen voi jarruttaa talouskasvua.

    Tuntuu, että viime merkinnässäni mainitsemani Jaakon ja minun kirjoituksen teemat ovat jotenkin “ilmassa” juuri nyt. Tutkija Tuukka Saarimaa tekee arvokkaan huomion, joka taisi jäädä meiltä huomaamatta: kun ihmiset sijoittavat asuintoihinsa on raha sitten kiinni niissä.

    Yhdysvaltalaisten onni ovat toiset ihmiset

    Tilastoihmisen onni muodostuu tällaisista tilastoista. Kivat käppyrät lämmittävät aina mieltä, kuten xkcd:stä opimme.

    HS: Puolustusministeri Häkämies lisäisi ydinvoiman elvytykseen

    Elvytyskeskustelu alkaa saada absurdeja piirteitä, mikä on tietenkin jossain määrin ymmärrettävää, kun rahaa kerrankin tuntuu riittävän jaettavaksi. Unohtaen kaikki ydinvoimaan liittyvät varauksenikin, tässä ideassa ei nyt ole oikeasti mitään järkeä. Ydinvoimaa ei saada rakentamisvaiheeseen sellaisella vauhdilla, että ydinvoimaloista nyt päättäminen, voisi mitenkään toimia elvytyksenä. Yhdysvalloissa puhutaan “shovel ready”-projekteista. Ydinvoimala on todella kaukana sellaisesta. Sitä paitsi, eihän se ydinvoima oikeasti ole suomalaisen työn tukemista edes.

    Täytyy toivoa, että Suomen elvytysrahoista saadaan merkittävä osa ympäristöystävällisiin projekteihin. Näillä voidaan aloittaa ja avittaa suomalaista vihreää teollisuutta ja sitä paitsi päästäjät joutuvat aikanaan maksamaan. Olen siitä ihan varma. Joku ulkopuolinen taho tulee joskus pakottamaan meidät ympäristöystävällisiksi, vaikka meitä ei asia kiinnostaisi tippaakaan.

  • Asuntopolitiikalla pelastetaan keskiluokka vaan ei köyhiä

    Jaakko Stenhäll ja minä kirjoittelimme asuntopolitiikasta Aamulehteen. Kirjoituksen voi lukea Tampereen vihreiden nuorten blogista.