Raumalla linnutkaan eivät osaa ulos

Nyt on sunnuntai ja olen vihdoin kotona pikkuluukussani Tampereella tiukan festarisekoilun jäljiltä. Reissu oli aikalailla onnistunut, mistä ehdottomasti suuri kiitos kuuluu hameista tykkäävälle tulevalle kansanedustajalle (1).

Itse tapahtuma aiheutti minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Kai nämäkin olisi voinut etukäteen ennustaa, mutta tavallaan koitin olla ajatelematta asiaa. Hirvein juttu RMJ:ssä on järkyttävä luonnon tuhoaminen täydellisen kertakäyttökulttuurin ilmapiirissä. Paikka on yksi kaatopaikka ja meri on kaukana mistään kauniista tänään. Näitä ristiriitaisia tunteita lääkitsin vanhanaikaisilla suomalaisilla unohduslääkkeillä, joiden käyttö varmasti vaikuttaa seuraavien lyhyiden arvioiden sisältöä. Toinen vaikuttava seikka on täydellinen epämusikaalisuuteni.

Teräsbetoni – Teräsbetoni aloitti minun festarini. Uudet biisit ovat hyvin surkeita. Edellisissä on sentään ihan hauska äijäilyfiilis. Tässä teemassa taidettiin jatkaa karoeken puolella vähän liian monena yönä.

I Walk the Line – Ennalta minulle uusi tuttavuus, vaikkakin olen kovasti kuunnellutkin hypeä. Ehkä hype toimi tai sitten vain siirtyminen pienemmälle lavalle muutti fiiliksiä, mutta meno tuntui erittäin mukavalta. Tähän musiikkiin pitää palata vielä joskus tulevaisuudessa.

Eläkeläiset – Ehdottomasti live-bändinä mahtava. Ehkä parhaiten keikan meininkiä kuvaa kaverien kysymys keikalta tullessa: “Missä sä oot uinut?” Hyvä että tämä keikka oli ensimmäisenä päivänä, kun jaksoi kunnolla heilua.

Lordi – Eipä ollut kovin kummallinen. Pieni pettymys minulle. Musiikki on toki minusta aika hirveää, mutta olisin kuvitellut, että show olisi kovempi.

Stratovarius – Kaverit kehuivat. Itse keskityin kaiketi johonkin muuhun.

Poets of the fall – Kiva musa, kiva bändi. Avasi minun kohdalla perjantain. Kannatti ehtiä paikalle.

Zen Café – Yksi tärkeimmistä syistä, miksi olin paikalla. Fanitan bändiä vaikka näinkin ensimmäistä kertaa livenä. Hieno setti. Tosin ei ihan vielä päässyt kiinni uusiin biiseihin, mutta ei se mitään… Eiköhän sekin joskus onnistu.

Apulanta – Kuulema esiintyi vähän liian kännissä, mitä voinee sanoa varmaan minustakin.

Yö (perjantaina) – Aika jäätävää settiä… Itseasiassa taisi olla minullakin tässä vaiheessa vähän muutenkin.

Egotrippi – Sunnuntain avautui tällä hieman laimeasti. En kaiketi ihan tosissaan pidä tästä bändistä, vaikka joskus innostuinkin vähän kuuntelemaan. Sitä paitsi Gloria on minusta hauskempi kipale kuin mitä nämä nyt esittivät. Voi tosin johtua vaan assosiaatioista vuosien takaa.

Ninni Pohjajärvi trio – Harhailin yksikseni lähes koko lauantaina. Oli jotenkin hirveän epäsosiaalinen olo. Jalkapallon katsomisestakaan ei tahtonut tulla mitään. Rauma oli kyllä varmasti yksi vaikeimpia paikkoja katsoa matsit koko maailmassa. Kuitenkin lopulta eksyin “The House of Bluesiin”, jossa tämä artistiryhmä esiintyi. Pidin musiikista ihan valtavasti, vaikka genre ei olekaan minulle mikään erikoisen läheinen. Eniten tässä keikassa jäi kiusamaan se, että päivää vaivannut epäsosiaalisuuteni aiheutti sen, että reaktioni takanani istuneen nuoren naisen kauniseen hymyyn ja pariin sanaan jäivät aika vähäisiksi. Outo juttu että asia jäi minua kiusamaan näin kovinkin paljon. (Jos jostain syystä satuit hymyilemään huuliharpun pelastaneelle silmälasipäiselle sähköposti toimii…)

Erja Lyytinen – Edellisten sattumusten jälkeen tai jossain siinä tienoilla vaihtui artsisti. Ei nyt ehkä iskenyt niin kovasti, mutta meni kumminkin rentoiluna.

Kuolleet intiaanit – Hiton hyvä show ja sopi mukavasti lopetukseksi jännittäville retkille. En tiedä, pitäisinkö musiiikkina, mutta showna näkemisarvoinen.

Lyhyesti: Kivaa oli, mutta meidän jälkeen vedenpaisumus.

(1) 9.7.2006 Äkäisen ja kovin pelottavan palautteen vuoksi vaihdettu mekko hameeksi.