Unto Hämäläinen on kirjoittanut Helsingin Sanomiin taas tapansa mukaan jutun Suomen lähihistorian sisäpolitiikasta. Hämäläinen on kuitenkin tällä kertaa nielaissut täysin vain yhden näkökulman ja jättänyt muut pois. Otsikko jutulla on “Kuka päätti, että Suomi ryhtyy elämään velaksi?”. Ja jos otsikko ei vielä mennyt liskoaivoihisi, niin ainakin kuvituskuvana oleva kaavio nousevasta velkamäärästä menee.
Juttua olisi helppo kritisoida yksityiskohtien tasolla. On esimerkiksi melkoista sanoa, että Suomi ei koskaan tule saavuttamaan aiempaa velkaantumisen astettaan. Jutun olisi voinut myös kuvittaa valtion velan korkojen kehitystä kuvaavalla kaaviolla, mutta se olisi melkoisesti syönyt kirjoittajan mielipiteen kestävyyttä, joten se on jätetty pois.
Yritän siis vähän tarttua jutun ongelmiin yleisemmällä tasolla. Hämäläinen yhdistää kirjoituksessaan elvytyksen ja velkaantumisen yhdeksi käsitteeksi. Elvytys noin lyhyesti yleensä muualla tarkoittaa julkisten menojen lisäämistä väliaikaisesti tai verojen alennuksia, jolla yritetään kiihdyttää talous suhdannekuopan yli.
Ja aina kun ihmiset vetäytyvät “lapsille ei jää velkataakka” -pointin taakse, voisi miettiä, onko kivempi antaa lapsille massatyöttömyyttä ja kaikkia sen kerrannaisvaikutuksia. Tutkimukset kertovat siitä, miten pitkäaikaisia jälkiä taloussuhdanteet aiheuttavat esimerkiksi vastavalmistuneiden työurille ja toisaalta miten valtavaa sosiaalista vahinkoa työttömyydestä usein seuraa. Alkoholistiksi työpaikan menetyksen takia ruvennut isä tekee aika paljon enemmän vahinkoa kuin pieni valtionvelan lisääminen useissa tapauksissa.
Useat oppaat puhuvat siitä, että vääriä väitteitä ei pidä vain korjata “bustaus”-hengessä, vaan tilalle olisi ssyytä antaa sopivampi malli. Yritetään.
No miten tarina todella meni? Alla minun versioni todella yksinkertaistettuna ja melko lyhyesti.
Vanhasen hallitus kohtasi Yhdysvalloista levinneen talouskriisin varsin hyvässä ilmastossa. Eurooppa ei vielä rypenyt talouskriisissä vaan sen talous rynnisti vielä eteenpäin. Kriisiin voitiin vastata varsin vahvan talouden vakavien miesten konsensuksen vuoksi pienellä elvytyksellä ja ennen kaikkea pitämällä julkisesta kulutuksesta kiinni.
Harmillisesti elvytys ei näyttänyt nostavan Suomea suosta. Syitä on oikeastaan kaksi:
1) Valittu menetelmä elvytykselle oli oikeiston vahvuuden vuoksi pääasiassa verohelpotukset, vaikka usein niiden teho suhdanteisiin on heikompi kuin investoinnit. Prosentti tuloverotuksen alennusta ei välttämättä pane ihmisiä kuluttamaan epävarmuuden aikana, mutta rautatien rakennus varmasti liikuttaa väkeä työmaille ja työmaiden varmuus varmistaa kansan kulutuksen.
2) Samaan aikaan kuin elvytettiin Nokia sakkasi. Nokian romahduksen syyt ovat varmasti moninaiset, mutta niitä on vaikea pitää valtion harjoittaman politiikan tuloksina. Kuitenkin Nokia alkoi tehdä huonompia puhelimia kuin kilpailijansa ja tulokset alkoivat näkyä juuri, kun ensimmäisestä kriisistä oltiin nousemassa.
Näistä erityisesti jälkimmäinen syy selittää, miksi Suomen talouskasvu jäi huonoksi muihin eurooppalaisessa vertailussa, kun verrataan elvytyksen (tai leikkausten) ja talouskasvun suhdetta. Ilman Nokian romahdusta tuloksemme olisi varmaan varsin linjassa muihin maihin. Nyt tulokset peittyivät ison satunnaisen negatiivisen hypyn alle. Ilman elvytystä olisi sukellettu oikein kunnolla, mutta eihän sitä varmasti tiedä, miten syvälle.
Jos olisimme rationaalisia, emme ehkä vetäisi tästä yhdestä esimerkistä kohtuuttoman paljon oppitunteja. Muualla Euroopassa on saatu riittävästi esimerkkejä siitä, miten hirveän vaikeaa valtionvelan määrää on taittaa leikkaamalla. Suomalaiset tuntuvat kuitenkin vetäneen tästä yhden otoksesta maamme aiempiin velkapelkoihin sopivasti yhdistyvän päätelmän siitä, että elvytys ei toimi ja leikkaukset ovat ainoa tie pinnalle.
Yhdysvaltain talouskriisistä seurasi eurokriisi ja talous Suomen ympärillä suli lisää. Julkinen keskustelu käänsi sekin kriisin melkolailla täysin julkisen kulutuksen viaksi – varmaankin siksi, että valuutta-alueen valuviat olivat teknisesti liian monimutkainen asia. Valuviat myös politisoituivat perussuomalaisten vuoksi. Varmaankin perussuomalaisten pelon vuoksi ongelmia ei oikein osattu käsitellä. Moni jätti euroanalyysin tekemättä ja niin euroalueen ongelmat kuitattiin Soinin sombreropuheella etelä-euroopan hunsvoteista. Soinille kelpasi sekin, sillä ennakkoluuloihin perustava puhe upposi kansaan.
Kokoomuksen ja demarien johdolla Kataisen hallitus lähti leikkausten tielle. Aluksi oikeastaan poliittisen lukon vuoksi melko olemattomasti, sitten varoen ja lopulta päätös päätökseltä kiihtyvällä tahdilla. Urpilainen syystä tai toisesta ei kyennyt toimimaan leikkauspolitiikan vastavoimana, vaikka se usein olisi ollut vasemmistolaisen valtionvarain ministerin luonnollinen rooli. Urpilaisen talouslinjan takaa paljastunevat muutamat vahvat virkamiehet ja erityisesti pari demarien puoluekirjalla varustettua vakavaa talousmiestä kun asiaa joku joskus penkoo.
Leikkaukset eivät kuitenkaan vielä ole tuoneet meitä pinnalle. Voipa jopa kysyä, veivätkö ne meitä vähän syvemmälle, kun ne todenteolla alkoivat näkyä tänä vuonna.
Hallituksen kurssi kääntyi ehkä vähän kesällä lähinnä Rinteen valinnan myötä. Rinne kuuntelee sellaisia tahoja, jotka suoraan hyötyvät elvytyksestä ainakin, kun se tehdään rakentamalla. Toisaalta nettona hallitus jatkaa leikkausten tietä silti. Kunnat leikkaavat, mutta saadaan sentään vähän raiteita korvauksena. Rinteen valinta ja kesällä hieman kääntynyt talousleikkauspolitiikka eivät tosiaan aiheuttaneet, minkäänlaista paniikkireaktiota markkinoilla vaan korkomme painuvat tasaisesti alaspäin. Alla on Suomen Pankin keräämästä datasta piirretty kuvaaja valtionvelan koroista.
Suomen taloudella on varmasti edessään suuria haasteita. Olisi tärkeä saada kurssi korjattua kuitenkin mahdollisimman pian, jotta voisimme selvitä vaikkapa eläkepommista jotenkin järkevästi. Akuutti ongelma ei ole velkaantuminen vaan talouskasvun puute.
Hämäläisen tekstin perusteella pelkään taas vähän enemmän sitä, että vallitseva ihmisten päissä oleva malli taloudesta ja sen toiminnasta on Suomessa viritetty liiallisen velkapelkoiseksi. Saksalaisten inflaatiopelko on jäänyt selkäytimeen, vaikka Saksan syvempien traumojen synnylle oleellisempaa on hyperinflaation jälkeen harjoitettu teknokraattinen leikkauspolitiikka. Ehkä meillä suomalaisilla on vähän samanlainen suhde julkisen talouden kasvuun 90-luvun laman seurauksena?
Kuvalähde: Artikkelikuva – Gabriel S. Delgado C., Escotofobia, CC BY 2.0