Kirjoitimme alla olevan tekstin yhdessä Jaakko Stenhällin kanssa.
Vasemmistonuorten tuore poliittinen ohjelma on ottanut nykyisen rahoitusjärjestelmän kritisoinnin talouspoliittiseksi keihäänkärjekseen. Analyysiä ja toimenpideohjelmaa rahatalouden uudistamiseksi on pidetty esillä myös esimerkiksi Antti Ronkaisen ja Li Anderssonin Vihreään Lankaan kirjoittamassa mielipiteessä sekä Ronkaisen Megafoniin kirjoittamassa artikkelissa. Vasemmistonuoret ovat analyysillään siirtyneet kummalliseen seurakuntaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa samantapaiset analyysit ovat viehättäneet erityisesti valtion minimointiin keskittyviä libertariaaneja ja kultakantaa kaipailevia ryhmiä.
Vasemmistonuorten huomiinsa ottama analyysi rahoituksen uudistamisesta on houkutteleva. Periaatteellisella tasolla kuulostaa mukavalta, että rahoitusta tulisi käyttää pankkien sijaan kaiken hyödyllisen rahoittamiseen, kuten perustuloon ja terveydenhuoltoon. Analyysissä kuitenkin ohitetaan huolettomasti se, miten talouden, talouskasvun ja rahan suhde todellisuudessa toimii.
Ronkaisen ajamassa analyyissä tulkinta kiteytyy seuraavasti: Raha on velkaa. Velasta pitää maksaa korkoa. Tämä johtaa perinteisen korko-orjuuden käsitteeseen, jossa ajatellaan että talouden on kasvettava, jotta korko voitaisiin maksaa. Ajattelu on täysin virheellinen, erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkään korko ei katoa taloudesta mihinkään vaan menee pankkien osinkojen ja palkkojen kautta uudelleen kiertoon. Lisäksi osaa velasta ei myöskään makseta koskaan takaisin, jolloin korko on hyvinkin perusteltu rahoituksen kustannuksena.
“Raha on velkaa”-analyysin havaitsemiin “ongelmiin” tarjotaan usein ratkaisuna korotonta luottoa tarjoavaa kansanpankkia. Tämä ajatus ei kuitenkaan saavuta edes kuviteltuun ongelmaan ratkaisua. Jonkun pitäisi kansan omistamassa pankissakin päättää kelle ja miten paljon velkaa myönnetään. Koska mikään järjestelmä ei ole virheetön, kävisi kansanpankissakin joskus niin, ettei velanmaksu syystä tai toisesta onnistuisi. Tällöin pitäisi päättää, kuka kantaisi riskin hävityistä rahoista ja koroista. Lisäksi kansanpankin pitäisi löytää uudet menetelmät sen tunnistamiseen, mitkä hankkeet ovat rahoituksen arvoisia. Täysin koroton luotto kun varmaan kiinnostaisi monia ihmisiä, osakemarkkinoilla spekuloivia pankkiireja unohtamatta.
Poispääsyä ongelmasta ei tuo myöskään hellitty ajatus, jossa valtio ryntää setelipainolle aina, kun kansanpankki tekee virheen. Silloin unohdettaisiin, että rahoitus on joka tapauksessa niukkuteen perustuva järjestelmä. Jos rahaa painetaan aivan holtittomasti, tulee jossain vaiheessa ongelmia, ainakin jos talous elää vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Miten ostaa soijaa ja kaakaopapuja ulkomaailman silmissä arvottomalla rahalla? Monet täysin pätevät ihmiset katsovat, että valtioiden pitäisi käyttää enemmän velkarahaa elvytykseen, mutta on paljon uskaliaampaa väittää, että setelipainorahoitus tai ns. keskuspankkirahan pumppaaminen ei kohtaisi ongelmia missään vaiheessa.
Julkisten palvelujen turvaaminen on kuitenkin helpompaa tilanteessa, jossa talous kasvaa. Nykyjärjestelmässä talouden kasvu sinänsä ei kuitenkaan ole välttämättömyys, eikä talousjärjestelmän sisällä ole mitään pakkoa kasvuun. Tilanteessa, jossa tuottavuus ei juuri kasva ja työvoiman määrä ei tule lisääntymään, on reipas talouskasvu melko vaikeaa saavuttaa, rahoitusjärjestelmän ominaisuuksista riippumatta.
Pelkästään pelimerkkejen laatuun keskityttävät ratkaisut eivät näin ollen voi ratkaista punavihreitä vaivaavia ongelmia. Julkiset palvelut pitää rahoittaa jatkossakin. Onneksi vasemmisto on perinteisesti tarjonnut hyvän keinon hoitaa yhteiskunnan tarvitsemat palvelut: verotuksen. Vasemmiston on syytä palata perusviestiinsä: korkeammalla veroasteella voidaan taata hyvät julkiset palvelut kaikille. Epävarmuus tämän linjan pitävyydestä heijastui myös hallitusneuvotteluissa, joihin vasemmisto tuli takaisin sen jälkeen, kun verotuksen osuutta talouden tasapainotuksesta oli pudotettu. Rahajärjestelmän muutokset tai kansanpankkijärjestelmän luonti eivät sen sijaan olleet pöydällä missään vaiheessa.
Vasemmistolaisen talouspoliitikan toivoisi keskittyvän myös talouden pelisääntöjen selkeyttämiseen: liikepankkien ja vakausmekanismien toimintaa ja vastuita tulee alistaa suuremmalle julkisuudelle ja niiden riskejä ei saa ulkoistaa. Samalla talousjärjestelmän tulee ottaa nykyistä paremmin huomioon ympäristölle ja sosiaaliselle kehitykselle aiheuttamansa haitat. Rohkean ja ohjaavan veropolitiikan vaatiminen olisi myös tässä suotavaa.
Heikki Sairanen
Jaakko Stenhäll