Category: koulutuspolitiikka

  • Pohdiskelua Uudesta Kultakaudesta

    Tanja Aitamurron, Taneli Heikan, Petteri Kilpisen ja Matti Posion Uusi Kultakausi – Kuinka sosiaalinen media mullistaa kaiken on erinomainen pamfletti. Ajattelin vähän nostaa esiin kirjan herättämiä ajatuksia talouteen liittyvän pohdiskelun välissä.

    Pamfletin pääsanoma on, että teknologia muuttaa yhteiskuntaa tällä hetkellä paljon ja Suomi on viime vuosina pudonnut kelkasta. Suomi ei ole pystynyt avamaan valtionhallintoa nykyaikaisilla tavoilla. Avoin data on viime aikoina eksynyt valtion ohjelmiin, mutta toistaiseksi näytöt ovat vähäiset. Sosiaalista mediaa ei käytetä julkisella sektorilla, mutta sillä voitaisiin siirtää valta kansalle. Talous muuttuu palvelutaloudeksi ja palveluiden on oltava digitaalisia. Kirjoittajat kutsuvat tätä digisosiaaliseksi taloudeksi. Uusi teknologia tarkoittaa myös uudenlaista johtajuutta työelämän muuttuessa verkostomaiseksi ja lyhytikäisten tiimien muuttuessa normiksi.

    Pamfletissa on hieman paatoksellinen tyyli, joka väistämättä tuo mieleen Heikan edellisen projektin: Lumedemokratian. Tyyli on tässäkin ehkä hivenen ylitseampuvaa ja liioittelevaa, mutta tämä taitaa vähän kuulua raivokkaan pamfletin juttuun. Minusta Suomessakin on valopilkkuja sosiaalisen median suhteen, mutta kirjan ravisteleva viesti heikkenisi, jos niitä nostettaisiin esiin. Julkiselta sektorilta näitä valopilkkuja ei tosin taida löytyä yhtään.

    Pamfletti huutaa sankarinörttien perään, jotka veisivät läpi esimerkiksi avoimen datan aloitteita. Tähän en voi kuin yhtyä. Jyrki Kasvi on vähän liian yksin eduskunnassa. Ongelma on se, että tätä alaa ei oikein nosta kukaan esiin missään muussa puolueessa. Olen myös itse syvästi pettynyt siihen, miten huonoa poliittisten nuorisojärjestöjen kiinnostus aihetta kohtaan on. Tällä ei ole niin kauheasti väliä nykypolitiikkaan, koska vihreitä lukuunottamatta puolueissa nuorisojärjestön merkitys on lopulta aika vähäinen nuorisojärjestön ollessa vain pieni osa puoluetta. Nuorisojärjestöjen tietotekniikan tajuttomuus antaa kuitenkin lohduttoman kuvan tulevaisuudesta: minun polveni poliitikot eivät vältätmättä ole juuri parempia tietoyhteiskunta-asioissa kuin nykyiset kansanedustajat.

    Mielestäni Suomen fundamentaalimpi ongelma on se, että teknologiaan keskittyneet ihmiset on karsinoitu tiukasti omaan “siilonsa” erottamalla teknilliset yliopistot “tavallisista” – edes Aalto yliopistossa eivät nämä rajat mene tarpeeksi rikki. Valtakunnassamme yhteiskuntatieteilijän ja tietoteknikan lukijan välinen keskustelu baarissa on huomattavan harvinainen. Kukaan ihminen ei tule tajuamaan avoimen datan auvoisuutta ilman pitkää selitystä ja meidän yhteiskuntatieteilijät eivät näitä selityksiä kuule tarpeeksi. Samalla yhteiskunnasta kiinnostuneet teekkarit jäävät ilman poliittisen vaikuttamisen työkaluja. Teekkarin tulevaisuus onkin vain hiljainen kiroilu tai epätehokas poliittinen vaikuttaminen (kts piraatit), kun oikeasti pitäisi olla vaikuttamassa poliitikkoihin tai vaihtamassa poliitikkoja.

    Kenties poliittisen osaamattomuutensa vuoksi tietotekniikan ammattilaiset ovat keskittyneet liian synkkään uhkakuvien maalailuun. Suurin osa energiasta on käytetty erilaisten uhkakuvien maalailuun Orwellin hengessä – huolimatta siitä, ettei Orwellin kirjojen pointti niin paljoa edes ollut teknologian uhka, vaan enemmänkin vanhanaikainen totalitarismin. Tässä uhkailussa on yleensä ollut ihan paljon tärkeääkin sisältöä, mutta tietotekniikan ihmisiltä on puuttunut positiivinen tulevaisuuden visio. Ilman visiota, ei ole toivoakaan liikkeestä.

    Tässä kirjassa kuitenkin tarjotaan hyvä tulevaisuus, johon pitäisi vain uskaltautua tarttua. Ehkä tämän kustannuksella jonkin verran sivuutetaan hyvää suomalaista keskustelua aihepiirin läheisyydestä. Kirja tarjoaa jatkoajatuksena nykyisille vaaleille Internet-äänestystä Viron malliin. Olen tässä tiukasti Effin ja muiden veneessä: äänestäminen on niin tärkeä yhteiskunnan peruskivi, että sen pitää toimia kaikissa olosuhteissa ja täysin pomminvarmasti. Suomessa edes sähköinen äänestys ei toiminut ja internet-äänestämisessä on suurempia ongelmia. (Muinainen ja silti hyvä kirjoituksemme aiheesta).

    Samoin kirjassa pidetään tekjiänoikeuksia mitättömänä asiana, jotka ratkaistaan Creative Commons -lisenssien avulla. Arvostan itse valtavasti Creative Commonsia, mutta näkisin silti Creative Commonsin luojan Lawrence Lessigin tapaan, että itse järjestelmässä on paljon korjattavaa. Moderni tietoyhteiskunta sosiaalisine medioineen kaikkineen rakentuu vahvasti yhdistelun pohjalta ja tuo yhdistely vaatii raaka-ainetta. Tulevaisuuden raaka-aine on public domainissa. Tekijänoikeudet ovat sitä paitsi vahvat vain siksi, että niitä puolustaa tiivis eturyhmä. Nettikansaa ei todellakaan kuunnella tekijänoikeuksiin liittyvissä asioissa. Jos sosiaalista mediaa kuunneltaisi, joku vähintään tekisi jotain tekijänoikeusrikkojien mielettömille tuomioille ja vetäisi stopin suoja-aikojen holtittomaan pidentelyyn. Tällä hetkellä nämä valitukset eivät kabinetteihin asti kuulu.

    Vihreiden puoluevaltuuskunta käsittelee 26. – 27.3. kokouksessaan puolueen uutta tietoyhteiskuntapoliititsta ohjelmaa. Ohjelman nimi on Radikaalisti avoin yhteiskunta ja sen sisältö on linjassa tämän pamfletin kanssa ja avaa minusta hienosti sitä, millaisena me Vihreissä haluaisimme nähdä tulevaisuuden tietoyhteiskunnan. Radikaalisti avoin yhteiskunta on jatkoa vanhalle avoimelle yhteiskunnalle. Yhteiskunnan oletus on radikaalissa yhteiskunnassa avoimuuden puolella nykyisen salailun sijaan ja päätöksen teko on läpinäkyvää. On tietenkin mahdollista, että tästäkin ohjelmasta tulee vain pölyttyvä paperi, mutta ainakin itsessäni tämä herättää valtavan suuria odotuksia. Tähän on helppo innostua mukaan vähän samoin kuin itse innostuin Uusi Kultakausi – Kuinka sosiaalinen media mullistaa kaiken -kirjasta: viime yö meni aikalailla tätä lukiessa.

    Radikaalisti avoin yhteiskunta -ohjelmaa voi kommentoida minulle kaikilla mahdollisilla välineillä. Sisältöön voi vielä vaikuttaa.

    (Vihreiden ohjelmaprosessit ovat käsittääkseni Suomen avoimemmasta päästä siitä huolimatta, toivon, että puoluekokouksessa voimme vaatia puoluetta avamaan prosessit kokonaisuudessaan. Ainakin ohjelmista olisi kaikissa työvaihessa oltava verkossa versio, jota voisi kommentoida erilaisissa sosiaalisissa medioissa.)

    Muutos 18.3.2011: Lisätty sanat “Mielestäni” alleviivaamaan sitä ettei asiaa käsitellä kirjassa. Nyt teksti kuuluu siis: “Mielestäni Suomen fundamentaalimpi ongelma on se, että teknologiaan keskittyneet ihmiset on karsinoitu tiukasti omaan “siilonsa” erottamalla teknilliset yliopistot “tavallisista” – edes Aalto yliopistossa eivät nämä rajat mene tarpeeksi rikki.”

  • Opettajista ja kouluista

    The New Yorkerissa julkaistu Malcolm Gladwellin artikkeli Most Likely To Succeed oli ainakin tästä opettajaharjoittelijasta erittäin mielenkiintoista luettavaa.

  • Nykytieteen suurin tarina ansaitsee tulla kuulluksi

    Luonnontieteemme pystyy kertomaan nykyään mitä ihmeellisimmän tarinan siitä, miten ihmiskunta on syntynyt tälle planeetallemme. On huikeaa, mitä tiedämme alkuräjähdyksen jälkeen syntyneestä aineesta, tähtien syttymisestä, planeetoiden muodustumisesta ja alkueliöiden muuttumisesta ajatteleviksi ihmisiksi. Ikävä kyllä nykykoulu ei opeta tätä tarinaa lapsille ja nuorille keskitetysti vaan heidän on poimittava irrallisia faktoja sieltä täältä.

    Yhteiskunnalla on velvollisuus jakaa tieteensä suurimmat saavutukset, sillä muutenhan niistä ei ole mitään iloa muuta kuin pienelle joukolle tutkijoita. Vaikkapa kosmologialta on turha odottaa valtavaa määrää rahaa tuottavia sovelluksia. Rahan sijaan kosmologia tuottaa tietoa paikastamme universumissa. Tämä tieto menee hukkaan, jos sitä ei siirretä mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä. Nykyisin suurin osa tieteen saavutuksista jää harmillisen pienen joukon iloksi. Suomen kouluissa on siis alettava opettaa luonnontieteen suurta tarinaa.

    Peruskoulujärjestelmämme opettaa lapsille palasia tieteen tarinasta, mutta epäonnistuu niiden kokoamisessa kokonaisuudeksi. Oppilaat oppivat evoluution perusteita biologiassa, maapallon alkuperästä maantiedossa ja aineen olemuksesta fysiikassa, mutta missään vaiheessa tätä kaikkea ei pyritäkään yhdistämään yhdeksi suureksi tapahtumaketjuksi. Jotta tämänkaltainen yhdistäminen olisi mahdollista, pitää asian opettamisen vastuu siirtää yhdelle taholle. Minusta olisi harkittava, jopa täysin erillisen oppiaineen muodostamista, jos kokonaisuus vaikuttaa liiaksi ainerajoja rikkovalta. Tietysti evoluutiota on käsiteltävä biologiassa vastaisuudessakin, mutta evoluutiota on myös syytä pohtia viimeisempänä osana alkuräjähdyksessä syntyneen materiaalin matkaa meiksi.

    Uskon vakaasti, että hyvin opetettuna tämä ainekokonaisuus toisi uudenlaista motivaatiota oppilaille. Uskonnon korvaajaksi uudistuksesta ei taatusti olisi, mutta varmasti nykytieteen alkeellinenkin ymmärtäminen toisi lisää syvyyttä esimerkiksi juuri uskonnon omaksumiseen. Nykymaailmassa on turhan muodikasta kysyä ensin, mitä tiede ei vielä pysty selittämään ja unohtaa kysyä, mitä se kykenee. Tietämyksen aukkoja ei tietenkään pidä piilotella, sillä nöyrä tietämättömyys on tieteen suurimpia vahvuuksia.

    Huomisen maailma tarvitsee taatusti erilaisia ajatuksia ja siksi Suomen olisi aika uudistaa luonnontieteidensä opetusta rohkeasti ja reippaasti välittämättä siitä, mitä muualla tehdään. Ei siis anneta ainerajojen häiritä vaan luodaan uusi poikkitieteellinen kokonaisuus. Ehkä vuosikymmenen kuluttua peruskoulun suorittanut nuori tuntisi nykytieteen ”luomistarun” edes yhtä hyvin kuin nykynuori tuhansia vuosia vanhat paimenkansojen tarinat.

    Kirjoitin tämän tekstin oikeastaan Nuori Vihreä Vaikuttaja -kurssia varten mielipidekirjoituksena melkoisessa kiireessä. Seisoin kuitenkin ajatuksen takana. Tämä on pidempi versio ja melkoisen epäiskevä mielipidekirjoitukseksi. Ei oikein huvita semmoinen mutkien oikominen, mitä lehtikirjoittelu vaatisi. Hauskempaa koota omia ajatuksia ilman välikäsiä (onneksi en tunne sääliä tämän blogin kolmea lukijaa kohtaan). Ajatus vaatinee joka tapauksessa melkoisesti pureskelua vielä.

  • Lukukausimaksuista

    Viime aikoina on käyty huolestuttavan paljon keskustelua lukukausimaksuista. Ajatuksena lukukausimaksut suomalaisille opiskelijoille olisivat melkoinen loikka taaksepäin aikoihin, jolloin varallisuus ja sivistys vain periytyivät ja nousukkaat olivat lähinnä epäilyttäviä.

    Minusta ilmainen koulutus takaa paikan, jossa yhteiskuntaluokasta toiseen nouseminen voi onnistua. Maailmaan tullessaan on Suomenkin kansalaisella jo melkoinen määrä yhteiskunnan rakennelmista johtuvia haittoja ja esteitä asuinpaikasta sukupuoleen, jotka estävät enemmän tai vähemmän etenemistä yhteiskunnassamme. On valtava sääli, että suurin näistä esteistä taitaa tällä hetkellä olla vanhempien koulutus ja varallisuus. Muutamien tai jopa useimpien hyytyminen ei tosiaan tarkoita, että esteiden raivaaminen pitäisi lopettaa. Maksullinen koulutus olisi esteenä valtava ja tekisi vanhempien varallisuudesta vielä nykyistäkin isomman esteen. Esteitä pitää vähentää – ei lisätä!

    Maksut ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille ovat eri tavalla huono idea. Jos Suomi tosiaan haluaisi aktiivisia maahanmuuttajia, en näe juuri parempia hakijoita kuin nämä Suomeen opiskelemaan haluavat. On varmaan totta, että osa lähtee kotiin ilmaisen koulutuksensa kanssa, mutta varmastikin osa jää ja osa tulee takaisin jonkin ajan kuluttua. Sitä paitsi yliopistosysteemimme on niin sekaisin, että sitä pitäisi parantaa melkoisen paljon, että kukaan haluaisi siitä maksaa.

    Oleellisin argumentti lukukausimaksuja vastaan on kuitenkin se, että sivistys on itseisarvo. Tieto taitaa olla paras asia, mitä yhteiskunta voi tuottaa. Ilmainen koulutus takaa tiedon jakautumisen ja tuottamisen isolle joukolle kansalaisia. Kukaan täysipäinen ei ole ehdottanut maksuja peruskouluihin. En näe juurikaan eroa yliopistomaksujen ja peruskoulumaksujen välillä. Kummatkin rajoittaisivat kansalaisten pääsyä sivistyksen luokse tasavertaisina.

    Jos tarkoitus kaikissa näissä ideoissa on vain opintoaikojen nopeuttaminen, pitäisi minusta välillä kokeilla porkkanaakin. Mitä jos opiskelija saisi vielä maksamattomista opintorahoistaan vaikkapa puolet könttäsummana valmistuttuaan? Kohtuullinen opintorahakin olisi tietysti jo radikaali kokeilu…