Päätin lukea Riina Tanskasen ja Samu Kuopan Kapitalismin suuri illuusio -teoksen, kun teoksen tekijöiden haastattelua haukuttiin netissä. Kun teos, kirjailijat ja jopa heidän haastattelunsa olemassaolo, aiheuttavat näin paljon raivoa, ollaan varmasti jonkun kiinnostavan äärellä. Ja ihan kyllä oltiinkin.
Teos on aikalailla perustavanlaatuinen maailmanselitys kapitalismin kautta. Se on aika tyylipuhdas lista asioita, jotka ovat systeemissä pielessä, kuten lukujen otsikoista näkee “Väkivaltainen kaappauskoneisto”, “Eriarvoisuuden systeemi”, “Jatkuva kasvu tuhoaa kaiken”, “Hoiva on talouden perusta”, “Kapitalistinen orjatalous”, “Politiikka rahan vallassa”, “Velkaa ja vallan käyttöä”, “Työ ja ahdistus” ja “Kapitalismia ei voi korjata”.
Sen verran on sydän minulla vasemmalla puolella, että nyökyttelin pitkälti kirjan mukana. Kapitalismihan on aika nihkeä juttu monelta osin. Retoriikka on siis ihan toimivaa. Ei aina oivaltavaa mutta toimivaa ja hyvää perusasioiden läpikäyntiä vaikkapa politiikasta tuoreesti kiinnostuneelle.
Kirjassa olevat sarjakuvat tuovat ilmaa retoriikan keskelle ja antavat lukijalle tilaa hieman hengittää. Oikein toimiva ratkaisu, vaikka eihän saarna lopu sarjakuvien kohdallakaan.
Se, mitä vähän jäin kaipaamaan kirjalta, oli heittäytyminen mukaan suomalaiseen poliittiseen keskusteluun.
Esimerkit tulevat laajasta määrästä kirjallisuutta ja vaikka ovatkin monet tuttuja englanninkielistä talouskirjallisuutta lukeneelle, tarjoavat ne varmasti kokemuksia vähemmän näitä lukeneille. Kun on koko maailman esimerkit käytössä, löytyy tosi, tosi huonoja esimerkkejä kapitalismista. Vielä siistimpää olisi tietysti lukea Suomesta ja sen historiasta löytyvistä esimerkeistä, mutta niiden löytämisen haasteet ymmärrän.
Ristiriitaisemmalta tuntuva, mutta selvästi tietoinen valinta, on, ettei kirjassa ole yhtään yritystä vastata ilmeiseen kysymykseen siitä, mitä sitten pitäisi tehdä. Lukijana (en tunne kirjoittajia enkä ole kohua herättäneitä haastattelujakaan kuunnellut) sitä miettii, onko kirjoittajien ollut helpompi pitää ironista ja kriittistä etäisyyttä asioihin näin. Olisiko esitys korkeammista päästöveroista, korkeammasta sosiaaliturvasta tai vasemmistoliiton ohjelmien copypaste sitten kuitenkin noloa? Vähän surullista jos niin. Suomi tarvitsee terävää ajattelua. Ja ihan siihen, kun mietitään, mitä huomenna tehdään.
Vai onko syy ideoiden vähyyteen, että täytyy kirjaimellisesti laittaa (väkivaltainen) kapina pystyyn? Sittenkin aihetta jotenkin kierrellään kaukaa. Eikö sekin ole vähän nössöä jos analyysiin uskoisi täysillä?
Poliittinen analyysi kotimaan politiikassa on kirjassa kevyttä. Onko todella, todella kukaan missään Suomessa esittänyt sote-henkilökunnan tuomista maahan monikulttuurisuuden edistämiseksi? Kovin isoissa pöydissä ei, koska kaikki ymmärtävät asenneilmaston ja sen, minkälaista hallaa asian edistämiselle tuollainen argumentti nykyään tekisi. Sekin tietysti kertoo ongelmista, mutta sellaisista, joihin pitäisi pureutua lisää.
Kirjan mukaan SDP on pilalla, koska 90-luvulla se teki rauhan kapitalismin kanssa. Ok. Vasemmistoliitto ei hengaa tarpeeksi persujen tapaan tyhjenevien syrjäseutujen kauppojen edessä, vaan keskittyy kaupunkeihin. Ok. Helppo sanoa, mutta vaikea korjata. (Vihreitä ei kirjassa oikein ole, mikä lienee hyvä verenpaineelleni.) VM on puolueita vahvempi kirjan pohjalta – ehkä reflektio eroihin Marinin hallituksen aikoihin voisi avata jotain kuitenkin?
Mutta entäs se kapitalismi sitten? Selittääkö se kaikki? Muutamat kohdat kyllä vähän pistävät miettimään, että maailmassa on vähän enemmän monimutkaisuutta ja ulottuvuuksia kuin kapitalismi ja sen vastavoima. Tunnistan, että seuraava on hieman jälkiviisasta, mutta liian herkullista ohittaa. Kirja toteaa:
”Saamelaisten oikeus omaan alueeseensa ja sen hallintaan kaatuu aina uudestaan, sillä riskiä näiden mineraalien menettämisestä ei haluta ottaa. Vihreän kapitalismin ja kaivosteollisuuden edut ovat yksi keskeinen taustasyy sille, miksi saamelaiskäräjälakia ei saada uudistettua.”
Ja nythän on niin, että tuo laki on annettu eduskunnalle, ja käsitykseni mukaan se on menossa läpi. Oikeistohallitus siis jyrää kapitalismin tässä asiassa. Väitän, että tämä on ihan aidosti kohta, jossa kirjan maailmanselitys falskaa. Vasemmisto-oikeisto vääntö tai työn ja pääoman ristiriita ovat keskeinen yhteiskunnallinen rintamalinja, mutta on paljon muuta. Paljon.
Toinen jatkoajattelun paikka on ongelmien linkittymisessä. Kirja dumaa talouskasvun, mutta vaatii rahaa hoivan työntekijöille. Joidenkin rikastuminen nykyisestä on selvästi siis jollain tapaa tavoiteltavaa. Ehkä voi mennä tulontasauksen taakse turvaan, mutta itse uskon tässä materiaaliin: kyllä se jotain tuo ja on myös historiassa tuonut ihan ihmisille.
Itse näen vieläkin markkinamekanismeissa paljon hyvää. On paikkoja, joissa vain kaiken kapitalismin vastustaminen veisi meidät uusiin ongelmiin. Hyvä ja kirkkain esimerkki on asuntopolitiikasta: kaupunkien asuntojen niukkuutta on yritetty punaisemmilla vippaskonteilla muualla korjata, mutta lopulta vain rakentaminen näyttää auttavan. Ja samalla näen kirjoittajien tapaan valtavassa määrässä sektoreita sen vaaran, että markkinat keskittyvät, valta keskittyy samalla, ja pian kaikki vain hyppivät rahakkaimpien pillin mukaan suoraan kielekkeeltä alas. Tämä lohikäärmeellä ratsastaminen on vaikeaa, mutta toisaalta kapasiteettia toimintaan se tuottaa.
Ja mihin kapasiteettia tarvitaan? Kirja vaikenee kapitalismin muuttuvasta luonteesta. Itse näen imperialismin aikakauden vähän erillisenä kapitalismista. Eivät ne siirtomaat viisaita olleet taloudellisesti. Enemmän ne olivat “arvovallan” hakemista.
Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan on enemmän imperialistisen maailman klangi kuin kapitalistisen. Kirja ei juuri siitä puhu.
Toisaalta kirja ei näe päivä päivältä selkeämmin näkyvää kapitalismin jakautumista demokraattiseen ja autoritääriseen kapitalismiin. Maailma järisee nyt ja muutos pitäisi nähdä kirkkaasti.
Ilmasto- ja ympäristöliikkeessä usein paljon kuuluva ja sieltä tuttu kasvukriittisyys on kirjan linja. Harmi, että kasvun kritiikki nojaa aika vahvasti siihen näissä piireissä paljon jaettuun GTK:n mineraaliraporttiin. Olisi hyvä, ettei sitä otettaisi ympäristöporukan perusteesiksi. Raportin laskelmat eivät vaikuta uskottavilta. Itse muistuttaisin, että taloudellisen toimeliaisuuden jäädyttäminenkään ei riitä ilmastokriisin ratkaisuun. Tarvitaan puhtaita ratkaisuja järjettömässä mittaluokassa ja sellaisella nopeudella, jossa hyvin monenlaiset reunaehdot sosiaalisesti, poliittiseen ja taloudelliseen pitää taklata. Itse tiedän, että ilmasto, luonto ja ihmiset tulevat kärsimään valtavasti. Kyse on enää kärsimyksen määrästä. Ja toivon, että vahingot ovat jotenkin kestettäviä ja hieman tässä pitää mukautua siihen, että kovin moni maailmassa aiheellisesti kaipaa lisää aineellistakin hyvinvointia.
Ja kuten jo mainitsin kirjailijatkin haluavat rahaa hoivan tekijöille. Kai sekin johtaisi lisäkulutukseen? Kirjailijat varmaan veisivät paljon pois rikkailta, mutta silti tässä on kiinnostavaa hankausta. Myös kirja tuntuu vähän unohtavan muualta maailmasta tulevan sote-henkilöstön kyvyn päättää omasta hyvinvoinnistaan – työkeikkojen tekeminen köyhemmistä maista rikkaimpiin lienee kuitenkin suurimpia varallisuuserojen tasausmekanismeja, mitä on, ja ihmisillä on tietenkin kykyä tehdä tällaisia valintoja.
Itselleni suuri hankaus kasvukriitikin kanssa tulee siitä, että tarvitsemme paljon valtavaa kapasiteettia vihreään siirtymään, mutta myös siihen, mihin BKT:n mittaaminen aina kritiikeissä muistetaan keksityn: maanpuolustukseen. Ukrainan aseistaminen, ja kai myös omamme, vaatii rahaa. Jos sitä painettaisiin lisää, inflaatio varmaan olisi tekijänä mukana. Sinällään silti niinkin pitäisi tehdä. Nyt ei ole ainakaan kaikissa asioissa budjettirajoitteiden aika. Ja kaikki tämä samaan aikaan, kun maailma puskee eteenpäin parempia syöpähoitoja ja muuta korkeaa teknologiaa kohtaan, josta tuskin kykenisimme kieltäytymään.
Mutta minusta on hienoa, että maailmaa analysoidaan Suomesta tosissaan. Kyllä tämä kannattaa lukea. Ja sitten ajatella itse. Kiitän internetin nihkeilijöitä ja mössöttäjiä lukuvinkistä.
