Minä olen punavihersokea. En näe jotain punaisen sävyä maailmassa lainkaan. Kun asia silloin tällöin tulee puheeksi, tavanomaisella näöllä varustetut ihmiset usein kysyvät, miltä se maailma sitten näyttää. Sanon, että aikalailla siltä niin kuin teistäkin. Ne mansikat ja puolukat vaan hukkuvat sinne vihreään eivätkä pompahda sieltä esille. Vaikka punavihersokeus kulkeekin meidän suvussamme, meni aika kauan ennen kun tajusin olevani punavihersokea. Ihminen nimittäin ei tajua signaalin puutetta vain signaalin ja silmästäni ei tule signaalia aivoihin asti.
Olen miettinyt, että ideologian ja värien näkemisen välillä on löydettävissä jonkinlainen analogia. Kun EK:n tyyppi esittää monimutkaisen uuden idean, joka kuitenkin lopulta vaatii työntekijöitä tekemään suuria myönnytyksiä, minä näen oikeistolaisen ideologian. Kun vasemmistolainen päätyy monimutkaisen kuvion kautta esittämään valtion yritysomistusten lisäämistä, minä näen vasemmistolaisen ideologian.
Ihminen voi olla myös ideologialle sokea. Tästä täysin tyylipuhtaan suorituksen voi katsoa EVA:n julkaisemasta Pelastakaa puolueet! -pamfletista. Kirjan kirjoittajat, Taru Tujunen, Mikael Jungner ja Matti Apunen, osoittavat tekstillään, etteivät he näe ideologioita.
Esimerkiksi pamfletti esittää kirjassa hehkutettavalle tavoittelemisen arvoiselle uudelle puolueelle seuraavaa:
“Uudelle puolueelle ei ole ongelma etsiä ja rekrytoida vahvistuksia ei-ideologisin perustein esimerkiksi ekonomistien, ohjelmistoinsinöörien, tilastotieteilijöiden, matemaatikkojen tai politologien joukosta.”
Sinällään tietenkin näin henkisesti kvantitatiivisten tieteiden puolelta tulevana arvostan kovasti sitä, että kirjoittajat arvostavat myös muita kuin valtiotieteilijöitä, mutta päähuomioni kuitenkin kiinnittyy sanapariin “ei-ideologisin perustein”. Rekrytointi poliittiseen työhön pitäisi siis tehdä “ei-ideologisin perustein”. Minä väitän, että kirjoittajilla on täysin hukassa se, mikä lopulta on liima, joka pitää puolueet kasassa. Minulle vastaus on yksinkertainen: puolueet pitää yhdessä ja erottaa toisista puolueista ideologia. Jos rekrytoinnit tehdään ilman ideologista pohdintaa, niin onnea vaan puolueen pitämiseen kasassa ja yhteisellä missiolla.
Kirjassa on myös hyviä pointteja, mutta niitä on vaikea erottaa räikeän ilmeisen sokeuden alta. Vähän samoin kuin teillä olisi vaikeuksia nähdä – todennäköisesti lähes olemattomia – taiteellisia meriittejä minun luontoaiheisissa maalauksissa, jos teoksen mansikat ja puolukat olisivat vihreitä.
Rationalismi ja ideologia
Olen itse käyttänyt kesääni ajattelutaitojen hiomiseen. Tähän aivan mainion ja hemmetin suositeltavan keinon tarjoaa Eliezer Yudkowskyn Rationality: From AI to Zombies. Yudkowskyn on tekoälytutkija, jonka Overcoming Bias ja Less Wrong -blogien ympärille on muotoutunut kohtuullisen kokoinen mutta sitäkin innokkaampi yhteisö. Mm. uusateisteista ja skeptikoista koostuva porukka on innostunut luomaan uutta älyllistä yhteisöä “rationaalisuuden” ympärille. Touhun pääajatuksen voisi kai lyhyesti kuvailla tarkan ja mahdollisimman tarkasti todellisuutta vastaavan ajattelun tavoitteluna. Rationaalisuus on sen tietämistä, miten asiat ovat ja miten eri teot vaikuttavat siihen.
Kirjaa lukiessani pohdin, miten ideologisuus voi sopia rationalismiin.
Ideologian voisi kai määritellä jotenkin niin, että se on vastaus kysymykseen siitä, mitä arvostamme ja mitä yhteiskuntana meidän pitäisi tavoitella. Eli kokoomuslainen välittää keskimäärin vähemmän siitä, miten vaikkapa tulot jakautuvat köyhempien ja rikkaimpien välillä kuin sosiaalidemokraatti.
Käytännössä näin suppea ideologian määritelmä ei kuitenkaan riitä. Varmaan kaikki suomalaiset puolueet katsovat, että köyhyyden vähentäminen on hyvä asia – ainakin jos köyhyys määritellään absoluutttisesti vaikkapa euromäärän perusteella. Käytännössä useimpien kokoomuslaisten argumentti on, että paras tapa vähentää köyhyyttä on kasvattaa kakkua, kun taas vasemmalla katsotaan, että köyhyys vähenee parhaiten suoraan köyhyyttä vähentämällä. Ideologia siis määrittää paitsi tavoitteita myös keinoja.
Ideologia siis laajenee arvo-kysymysten lisäksi keino-kysymyksiin. Tällainen holtiton laajeneminen taas käytännössä tarkoittaa jonkinlaista käsitystä siitä, minkälainen maailma on ja mitä tietyt toimet maailmassa tekevät. Juuri tämän laajentuman vuoksi ideologia on käytännössä kuvaus todellisuudesta ja arvojen kanssa ihan kokonainen maailmankatsomus.
Koska jaamme yhteisen maailman, voidaan ideologiat teoriassa asettaa vastakkain empiirisissä kokeissa. Jos henkilö A sanoo ideologiansa perusteella, että köyhyyden pitäisi vähentyä nykyisllä politiikkatoimilla ja henkilö B:n ideologia on vastaan, voidaan periaatteessa jonkin ajan kuluttua todeta kumman kuvaus todellisuudesta oli tarkempi. Kuten hyvin tiedämme, näin ei tahdo todellisuudessa oikein käydä. Taloustiede on kokonaisuudessaan empiriaan nojaava tiede, mutta silti sen sisällä on useampia erilaisia oppisuuntauksia. Merkittävä osa niistä taitaa osua aika hyvin yksiin taloudellisten ajattelijoiden omien poliittisten näkemysten kanssa. Kun mennään isompiin ja kompleksisempiin kysymyksiin, puuttuu empiria melkein kokonaan.
Yudkowskyn kirjan yksi lukuisista pointeista on, että mielipiteen vaihtaminen on aivan tavattoman vaikeaa. Se on vielä vaikeampaa, kun mielipide on omalle identiteetille perustavaa laatua oleva. Mielipiteen vaihtaminen ryhmässä on vielä vaikeampaa monenlaisten sosiaalisten prosessien vuoksi. Koska ideologiat väistämättä ovat sarja vahvasti identiteettiin liittyviä mielipiteitä, joita pyöritellään ryhmissä, on aika selvää, että empirian vaikutus ideologiaan jää usein ja helposti kovin pieneksi.
Rationalismi ja ideologisuus eivät ole kovinkaan yhteensopivat kaverit.
Ideologia joka tarkkailee itseään
Yudkowsky kirjoittaa [oma suomennos]:
“Hiiret näkevät, mutta eivät ymmärrä näkemistä. Sinä voit ymmärtää näkemistä ja juuri siksi voit tehdä asioita, joita hiiret eivät voi tehdä. Hämmästele hetki tämän seikan ihmeellisyyttä, koska se on todellakin ihmeellistä.”
Elämme uskomattoman monimutkaisessa maailmassa. Rehellisesti juuri kukaan ei oikein voi itse muodostaa aivan kokonaista kuvaa maailman tai edes Suomen toiminnasta. Jopa asioista hyvin kiinnostunut joutuu väistämättä nojautumaan ajatuksien muotoilussa muiden selvittämiin ja raportoimiin asioihin. Yksittäinen tutkija voi käyttää koko uransa jonkin mallin yksityiskohdan selvittämiseen. Meillä muilla ei ole siihen aikaan. Puhumattakaan sitten siitä, joka tekee äänestyspäätöksen vain muutaman minuutin pohdinnalla. Tarvitsemme kainalosauvoja, että pääsemme ylös tietämättömyydestä. Käytännössä tarvitsemme ideologiaa peittämään ne kohdat, joita emme tunne tarkemmin.
Myönnän ainakin rehellisesti valinneeni poliittisia mielipiteitä välillä lähinnä luotettavien ja fiksujen ihmisten suositusten mukaan. Suurin kysymys matkalla kohti parempaa maailman ymmärtämistä on kuitenkin se, mitä tehdä, kun lopulta on aikaa palata tällaisen poliittisen mielipiteen pariin. Jos silloin pystyy potkimaan ideologian kainalosauvat pois ja ymmärtää miten asia ihan todellisuudessa toimii, on ottanut jonkinlaisen pienen loikan rationalismia kohti myös politiikassa.
Jos taas ei näe ideologiaa, on täysin sokea niille kainalosauvoille, joita meistä kaikilla on melkoinen määrä. Jos rehellisiä ollaan, aktiivisen sisältöihin keskittyvän poliitikon ajatuskehikko maailmasta on kainalosauvoista rakennettu talo. Esimerkiksi Taru Tujusen, Matti Apusen ja Mikael Jungnerin talot on rakennettu kainalosauvoista, mutta käytännössä he näkevät vain muiden talojen heikkouden mutta eivät omansa.
Yudkowskyn käyttää tajunnastamme vertausta, jossa rationaalinen mieli on itseään korjaava linssi. Me voimme ajatella ajattelevamme. Me voimme tutustua tieteeliseen kirjallisuuteen kognitiomme rajoista. Me voimme ymmärtää yleisiä linssimme vääristymiä ja sitten kompensoida niitä ja nähdä vähän tarkemmin sen, mitä todellisuus on.
Politiikassa katsomme kaikki maailmaa jonkinlaisen peilitalon ja kaleidoskoopin läpi. Kyllä me samaa todellisuutta tarkailemme, mutta jokaisella on niin hirveä määrä peilejä, savua ja vääristymiä todellisuuden ja itsen välissä, että on helppo ymmärtää, miksi emme aina ole oikein samaa mieltä edes siitä, mitä tapahtuu.
Ideologian on pystyttävä korjaamaan itseään ja korjaamisen perusedellytys on, että näkee virheet. Ideologian pitää nähdä itsensä ideologiana.
Pieniä askelia järkeä kohti
Yksi akuuteimpia ongelmia on siinä, että jokaisen poliittisen toimijan on kuitenkin itsekkäistä syistä järkevää vakuuttaa kaikille, että juuri heidän näkökulmansa on täysin virheetön ja vääristymätön. Jopa Pelastakaa puolueet! -pamfletin kirjoittajista vähän miettii, olisiko noin korkealla ja noin kokenut ja noin fiksu porukka ihan oikeasti sitä mieltä, että ideologiaa ei oikeastaan edes ole tai sillä ei ole väliä. Onko sokeus vain taktista esittämistä?
Yksi pieni askel parempaa ideologiaa kohti olisi tarkempi arvojen ja keinojen erittely poliitikkojen puheissa. Olen itse ollut aina todella allerginen pelkälle arvopuheelle. Mikään ei ole minusta niin kulunut ajatus kuin se, että puolueiden (ja ties minkä kaikkien muiden organisaatioiden) pitäisi puhua enemmän arvoista, mistä sitten seuraa se, että puolueet kuluttavat aikaansa arvojen listaamiseen hengettöminä rimpsuina. Lopputuloksena meillä on arvojen listauksia, joiden pohjalta on vaikea erottaa vakuutusyhtiön listaa vasemmistopuolueen vastaavasta.
Mutta pelkän arvojen listaamisen sijaan olisi hyvä, jos poliittiset toimijat kykenisivät kertomaan sekä arvot että keinot. Ja ennen kaikkea toimijat voisivat esitellä, miten keinot toteuttavat, mitäkin arvoa. Mikä päättelyketju johtaa apteekkimonopolin ylläpitämisestä siihen, että kaikista pidetään huolta tai siihen että kilpailu on reilua? Mikä päättelyketju johtaa lihatalouden myynninedistämistuesta siihen, että Suomi on omavaraisempi tai eläinystävällisempi? Näin ontot ajatukset paljastuvat aika tyhjiksi, jos ja kun päättelyketjua ei löydy. Päättelyketju lisäisi ainakin vähän empirian osuutta ideologian rakentamisessa karsimalla hölmöimpiä haaroja pois.
Ideologia on välttämättömyys, joten sen on paras olla jotenkin toimiva.
Ideologia voi mielen tapaan tarkkailla vääristymiään ja korjata niitä. Sen pitäisi olla nykypäivänä homman lähtökohta. Nöyrästi esitän, että tämä olisi hyvä tapa myös puolueiden pelastamiseen, koska ideologia on ja tulee olemaan se liima, joka pitää toimivat puolueet yhdessä.
