Pariisissa yöllä tapahtuneiden hirveiden tekojen jälkeen alkavat ensimmäiset poliittiset johtopäätökset tulla esiin. Järkytyksen vallassa ei tietenkään kannattaisi tehdä kuin välttämättömät päätökset. Suurin osa asioista voi odottaa tunnekuohun yli. Mutta nykyaikana ei usein odoteta.

Kun tekijöiden uskonto alkoi paljastua, sosiaalinen media alkoi täyttyä yrityksistä liittää veriteot meneillään olevaan pakolaiskriisiin. Myös ulkoministeri Timo Soini flirttaili tämän linjan kanssa televisiossa. Nyt leikitään sellaisilla voimilla, että kaikkien pitäisi olla varovaisia.

Kuten useat tahot ovat ehtineet jo todeta, yön terrorin ja pakolaiskriisin liitos on erityisen epäreilu. Onhan merkittävä osa Syyrian pakolaisista paennut nimenomaan ISIS:n terroria ja samanlaisia tapahtumia ja tekoja kuin mitä Pariisissa tapahtui.

Pohijimmiltaan olemme kuitenkin yhden tärkeän periaatteen äärellä. Ihmiset pitäisi kohdata yksilöinä. Ihmisten kohtelu jollakin erityisellä tavalla vain siksi, että tämä kuuluu johonkin ryhmään on kertakaikkiaan väärin.

Häviävän pieni osa muslimeista on tehnyt veritekoja, siitä ei voi päätellä, miten se sinun kohtaama muslimi toimii.

Häviävän pieni osa norjalaisista on tehnyt veritekoja, siitä ei voi päätellä, miten se sinun kohtaama norjalainen toimii.

Nykypäivänä asia on melkein kaikille ilmeinen yksilötasolla. Esimerkiksi silloin kun kohtaa yhden muslimin tai yhden perussuomalaisen tai yhden vihreän, on aika helppo ymmärtää, ettei sen yhden yksilön tarvitse kantaa kaikkia ryhmän jäseniin liitettyjä ominaisuuksia eli on helppo kohdata ihminen yksilönä.

Mutta monen linja alkaa horjua, kun aletaan puhua esimerkiksi siitä, miten valtion pitäisi kohdella jotakin ryhmää. Silloin on helppo unohtaa, että lopulta ihmiset ovat yksilöitä.

Moni ajattelee, että rasismi-sanaa viljellä nykyään liian liberaalisti, mutta pitäisi olla kaikille selvää, että henkilön kohtelu eri tavoin vain siksi, että hän kuuluu johonkin etniseen ryhmään on todellakin rasismia.

Kaikki yllä sanottu on itsestään selvää. Tunnekuohussa nykyaikaisen sivistyksen perusideat on liian helppo unohtaa. Siksi meidän pitää muistaa muistuttaa toisiamme niistä nimenomaan kauhun hetkinä. Ihmisoikeuksien idea on universaali. Ihmisten kohtaaminen yksilöinä on ehkä paras ihmiskunnan idea. Sitä eivät saa hävittää terroristit ja kauhu.

Olen viime aikoina lukenut 60- ja 70-lukujen Yhdysvalloista. Kuten monista historian vaiheista, tuostakin voi ammentaa paljon. Mutta ehkä tänä päivänä erityisen paljon, sillä tuo aika oli USA:ssa suurten sisäisten ristiriitojen käsittelyä. Poliittisesti monella tapaa hyvin kamalaa aikaa. Ja meille tuttua aikaa.

Yksi hahmo nousee tuosta ajanjaksosta tietenkin kaiken yläpuolelle: Richard Nixon – synkän politiikan synkkä keisari. Nixon oli hyvin erikoinen mies. Rasisti, sovinisti, fasisti, tarvittaessa häikäilemätön populisti ja maailman paras käänteinen painija.

Nixon nimittäin osasi vääntää tilanteessa kuin tilanteessa itsensä näyttämään julkisuudessa siltä, että Nixon itse olisi jotenkin hyökkäyksen kohteelta. Ei haitannut, että kaikilla objektiivisilla mittareilla mies oli niskan päällä, mutta jotenkin suurelle ylöisölle hän esitti, että hän oli vain viaton uhri. Ihan niin kuin se valkoinen keskiluokka, joka hänet toistuvasti äänesti valtaan.

Nixon oli mies, jonka ei olisi pitänyt pärjätä, mutta hän silti pärjäsi. Nixon oli sen porukan ääni, joka pelkäsi muutosta, joka maailmalla jylläsi silloinkin. Eikö kuulosta tutulta?

Nixonista voidaan myös oppia, miten edistyksellisen porukan EI pidä reagoida. Vasemmisto Yhdysvalloissa juoksi vasemmalle. Vasemmisto vetäytyi teorioihin. Hipit pilviinsä. Vasemmistosta tuli pelottava tavalliselle kansalle. Sille porukalle, jota Nixon sanoi hiljaiseksi enemmistöksi.

Vain pienellä ohjailulla, Nixon pystyi puhumaan hiljaisen enemmistön äänenä.

Nixon voitti toisen kautensa AIVAN suvereenisti.

Minusta meidän vihreiden pitää muistaa, että Suomessa vallasta kamppaillaan nimenomaan siellä tavallisten ihmisten keskellä.

Suomen pakolaiskeskustelu on erityisen selvästi kenttä, jossa nyt käydään nyt suurta poliittista matsia. Melkein yhtä suurta kuin mustien ihmisoikeuksien tai Vietnamin kohdalla silloin joskus Yhdysvalloissa.

Hiljainen enemmistö on Suomessa ihan hyvä. Sillä on pelkoja. Se on varovainen. Mutta se on myös ihan hyvä. Se haluaa hyvää maailman ihmisille ja se ymmärtää, että joskus pitää auttaa.

Hiljainen enemmistö ei osallistu pakolaisia puolustaviin miekkareihin. Oikeastaan se ei osallistu mielenosoituksiin – ehkä se mietti sitä vakavammin sinä yhtenä lakkoperjantaina.

Mutta silti hiljainen enemmistö ei Suomessa suvaitse natseja. Hiljainen enemmistö pitää Ku Klux Klanin varusteisiin pukeutumista aika helvetin outona. Se pitää kansallismielisten taisteluhuutojen englanniksi kirjoittelua Facebookiin merkillisenä. Se pitää äärioikeiston polttopullo-osaamista pelottavana.

Silloin kun hiljainen enemmistö on eettisesti oikeassa, meidän pitää kyetä olemaan sen puolella. Se on se tapa, millä rasismi kukistetaan. Se on se tapa, millä Suomea voi parantaa.

Suomen hiljainen enemmistö on mahdollista pitää meidän puolella. Koska rasistien ja muiden sekoilijoiden porukka on aivan kummallista, pelottavaa ja urpoa.

Meidän pitää olla se tavallinen puoli.

Ja me olemme.

Puhe esitetty hieman lyhennetyssä muodossa akuutin aikapulan vuoksi.

Selvittyäni ensijärkytyksestä kuultuani natsien tekemistä pahoinpitelyistä, aloin pohtia, miten ihmeessä asia pääsi siihen asti. Vaikka on varmasti julkisessa keskustelussa tarpeellista pohtia, kuinka suuri vaikutus vaikkapa perussuomalaisten kansanedustajien sekoiluilla ja yhteistyöllä on natsiporukkaan, on myös hyvä muistaa, että poliisin ja erityisesti Supon olisi pitänyt kyetä estämään väkivallanteon ihan siellä Jyväskylän kaduilla ihan kiihottajista riippumatta.

Suomen vastarintaliikkeen toiminta on nimittäin ollut niin silmiinpistävän väkivaltaista ja voimalla mässäilevää, että oletus ongelmien syntymisestä heidän tapahtumiensa yhteydessä pitäisi olla enemmin oletusarvo kuin yllättävä tapahtuma.

Helposti sitä tällainen amatööri luulisi, että nimenomaan suojelupoliisin pitäisi pystyä parempaan. Mieleeni tulee esimerkiksi entisen poliisijohtaja Paateron idea lähettää vakoojia ulkomaille tietenkin suojelupoliisin suojissa. Ongelma-analyysi ainakin näin lainsäädäntötoiveiden puolesta tuntuu aika paljon keskittyvän erilaisiin ulkomaisiin ongelmiin paljon vähemmän kuin natsien kaltaisiin kotikutoisiin ongelmiin.

Supo toimii toki alalla, jossa on luonnollista, että salaisuuksiakin on. Salaisten paikkojen ongelma demokratiassa vain on, että niiden kehittäminen on aika vaikeaa. Ei ole edes sitä hidasta ja tuskallista kehityssykliä, jossa kansalaiset huomaavat virheen, pitävät ääntä ja joku poliitikko ehkä ryhtyy ristiretkelle ongelman korjaamiseksi. Supoa on vaikea kehittää demokraattisin keinoin.

Meille kansalaisille jää kuitenkin mahdollisuudeksi arvioida toteutumaa. Tunnetut natsit tekivät väkivaltaisia tekoja tunnetussa julkisessa tapahtumassa ja vaikuttaa vieläpä siltä, että asiat olivat ainakin jonkin verran etukäteen sovittuja. Eli mönkään meni Supolta ainakin jonkin verran. Ehkä asiassa on jotain lieventäviä selittäviä tekijöitä, mutta julkisuudessa näkyy oikeastaan vain Supon epäonnistuminen.

Supo voisi tietenkin selittää asiaa jossain määrin hyvin päin julkisuudessa. Harmillisesti vain tämäkin näyttää menneen aika pahasti mönkään. Iltasanomat kirjoittaa:

“Sivullisten on turha pelätä kadulla kävelyä. Nämä Suomessa tapahtuneet väkivaltaiset hyökkäykset ovat kohdistuneet poliittisiin vastustajiin ja vähemmistöihin. Mitään oikeutusta se ei teoille tietenkään anna, koska ovathan vähemmistöt ja poliittiset vastustajat myös sivullisia, supon viestintäpäällikkö Jyri Rantala rauhoittelee.”

Natsien poliittisena vastustajana ja joihinkin vähemmistöihin kuuluvana (*), en ole varsinaisesti vakuuttunut siitä, että Suojelupoliisi kykenee suojelemaan minua jatkossa.

Jos eläisimme jossakin muussa maassa, näin näkyvän ja kuuluvan epäonnistumisen jälkeen jonkinlainen tutkiva komissio selvittämään ensin, mikä meni pieleen ja osoittamaan sitten, mitä pitää korjata, ettei sama toistu. Ehkä se ei ole suomalainen tapa, mutta poliitikkojen pitäisi ihan oikeasti näyttää, että jotain tehdään. Ja ainoa tapa saada poliitikot tekemään mitään, on nostaa asiasta kansalaisina meteli.

En tietenkään suhtautuisi korjausehdotuksiin suoraan myönteisesti. Kaikkea poliisin toimintaa pitää punnita tiukasti kansalaisoikeuksien näkökulmasta. Nyt olemme jo kuulleet vähän epätoivoisia yrityksiä liittää esimerkiksi kiristyvä Internet-valvonta tähän tapaukseen, vaikka varmaan perinteisempi peitetoiminta tai informantit tuottaisivat luotettavampaa tietoa ja niiden kohdalla ei hukuttaisi turhaan tietoon.

(*) En ole ihan varma mihin, mutta enköhän minä jotain natseja ärsyttävää aina ole, kuten suurin osa kaikista muistakin suomalaisista. Ja en voi täysin ymmärtää, miltä tämä tuntuu jonkun ilmeisen selvästi natsien epäsuosiossa olevan vähemmistön mielestä.

Viime aikoina on tuntunut siltä, että Suomella riittää ongelmia. Suomen näkökulmasta on mielestäni olemassa kuusi erityisen tärkeä ongelmaa, joiden jokaisen ratkaiseminen vaatisi tuntuvasti enemmän panostusta kuin nykyisin.

Luettelen ensin näkemäni ongelmat ja avaan ne parilla virkkeellä. Sitten tarjoan pienen huomion siitä, millaisia ratkaisuja pitäisi hakea.

1. Talouden kysyntälama

Suomen taloudella menee juuri tänään huonosti. Nokia kaatui ja metsäteollisuudella tökkii. Se tarkoittaa, että ihmiset menettävät työpaikkoja tai pelkäävät työpaikan menetystä. Se taas tarkoittaa, että ihmiset alkavat säästää. Ja kun ihmiset säästävät, yritysten investoinnit siirtyvät myöhemmälle. Ja se taas tarkoittaa, että työpaikkoja ei synny tai suorastaan häviää ja niin ollaan syöksykierteessä. Nykyisen tilanteen syy alkaa toki yhä enemmän olla vain valtion ja kuntien tekemät leikkaukset, jotka ovat kiihdyttäneet kierrettä entisestään.

2. Eurokriisi

Viime päivinä taloudesta kiinnostuneet ovat taas olleet huolissaan Kreikasta. Maa sai ensin paljon lainaa, kun markkinat (eli lähinnä pankit) kuvittelivat eurooppalaisen yhteisvastuun takaavan maan lainat viime kädessä yhteisvastuullisesti. No sitten EU ei löytänyt itseään, asiaa lähdettiin korjaamaan ja nyt ollaan tilanteessa, jossa velat on siirretty tavallisten kreikkalaisten maksettavaksi. Ja sitten on pakotettu kreikkalaiset leikkauskuuriin, joka pahentaa sairautta. Ongelman lähde, eli huonosti toimiva valuutta-alue, on edelleen korjaamatta ja tulee aiheuttamaan uusia kriisejä jatkossa Kreikassa ja muualla. On tärkeä huomata, että ongelma eivät ole apuun kuluvat rahat vaan pääasiassa jatkuva kriisien aiheuttama epävarmuus.

3. Kestävyysvaje

Kaikkien vakavien setien suosikkikriisi eläkepommiin liittyvä kestävyysvaje on todellinen ongelma. Pidemmällä aikavälillä Suomella on vaikeuksia saada tulot ja menot vastaamaan riittävän hyvin toisiaan. Olemme tulleet luvanneeksi aika paljon ja maksajia on aika vähän.

4. Digitalisaation tuoma rakennemurros

Maailma muuttuu ympärillä ripeästi. Näin on maailma tehnyt pitkään ja automaation tuomasta työttömyydestä on myös varoiteltu vuosikymmeniä. On kuitenkin jotain merkkejä siitä, että olemme lähellä pistettä, jossa syntyy suurehkoja haasteita löytää töitä kaikille tai ainakin vähiten koulutetuille. Hyvinvointivaltiosta on suurelta osin rakennettu suuren työllisyysasteen varaan, joten tämän oletuksen pettäminen on ongelma.

5. Ilmastonmuutos ja/tai hiilikuplan raju puhkeaminen

Ilmastonmuutos on tuttu tieteellinen tosiasia varmasti kaikille. Yleiskuvan saa vaikkapa Esquiren mainiosta, masentavasta ja tuoreesta jutusta. Hiilikuplan puhkeaminen on taas jonkinlainen myönteisempi skenaario, jossa ilmastonmuutos otettaisiin todesta ja fossiilisia polttoaineita omistavien firmojen taseista pyyhkiytyisi valtava määrä miljardeja euroja. Tässä olisi varmasti sulateltavaa markkinoille. Mutta kävi tässä miten tahansa on nyt jo selvää, että myös sopeutumiseen tarvitaan valtavasti panostuksia.

6. Putin

Naapurimaassamme on tapahtunut pitkään kummia. Maa on ottanut hatarasta demokratiasta loikkia kohti puhdasta diktatuuria. Diktatuurin lisäksi maa ei noudata rajoja ja on onnistuneesti nostanut ydinaseisiin liittyvät apokalyptiset skenaariot jälleen mahdollisiksi. Samalla maan naapurimaihin kohdistamat vaikutusyritykset hakevat rajaa törkeän ja jotenkin hyväksyttävän välillä. Esimerkiksi Suomessa taidetaan painia yhden sellaisen kanssa Fennovoiman kohdalla.

 

Ratkaisujen ääriviivoja

Valtava kasa ongelmia vaatisi valtavan määrän yrittämistä ja erehtymistä ratkaisujen löytämiseksi. Ongelmamme on kuitenkin selvitä näistä – osittain liioittelematta – eksistentiaalisen tason ongelmista jollakin reitillä ja on varmaan selvä, että kaikkia erehdyksiä ei vain voi koittaa ja sitten todeta vääräksi. Ensimmäisellä yrittämällä pitäisi onnistua.

Minusta näyttää siltä, että yhden ongelman ratkaisun on johdettava luontevasti toisen ratkaisuun. Meidän on toimittava toimintasankarin tavoin eli loikattava ensimmäisen esteen päältä seuraavalle ja siitä sitten seuraavalle. Akrobatian taitomme tulevat olemaan koetuksella.

On kuitenkin mahdollista nähdä hyviä ratkaisuketjuja myös. Esimerkiksi ilmastonmuutos ei odota ja suhdannekuoppa pitäisi taittaa. Olisi täysin loogista pystyttää vahva ympäristöteknologiaa tukeva ohjelma, joka edistäisi kysyntää ja pyrkisi hakemaan ilmastonmuutosta helpottavissa asioissa levitettäviä ratkaisuja. Samalla rohkea investointi voisi tehdä poliittisesti helpommaksi tehdä myös pitkällä aikavälin kestävyysvajeetta korjaavia ratkaisuja.

On myös tärkeä varmistaa, että ratkaisut pelaavat suurin piirtein samaan suuntaan. Ydinvoimaa rakentamalla voi varmaan tehdä jotain päästöjen vähentämiseksi, mutta nykyolosuhteissa se näyttää olevan likeistä toimintaa Venäjän nykyhallinnon kanssa ja vahvistaa riippuvuuttamme siitä, kun taas uusiutuviin satsaaminen voisi vähentää riippuvuutta ja auttaa ratkaisussa vähintään yhtä paljon.

On tietenkin selvä, että meillä on lueteltujen lisäksi muita ongelmia ja puhun tässä vain ja ainoastaan Suomesta. Muualla riittää vielä kaikenlaista muuta. Useat muut ongelmat sisältävät myös aivan yhtä kovia poliittisia konflikteja. Pienempien poliittisten konfliktien etuna ovat näkyvät voitot ja usein inhimillisempi mittakaava ja ymmärrettävyys. Ei ole ihme, että tasa-arvoiseen avioliittoon liittyvä keskustelu pitää nähtävästi käydä meillä toiseen kertaan. Se on konflikti, jonka molemman osapuolen mielipiteet voidaan änkeä paljoa menettämättä muutamaan virkkeeseen. Ja asiasta voidaan äänestää Suomen eduskunnassa ja asialle tapahtuu sitten jotain selvästi ihmisiä koskettavaa. Ja tällaisilla pienillä konflikteilla on minullekin merkitystä, mutta niihin liittyvä palo pitäisi jotenkin siirtää myös suurempien ongelmien ratkaisuun.

Ratkaisujen löytämisen eräs merkittävä ongelma on osittain siinä, että suuret ja isot kysymykset ovat usein jokseenkin samalla viivalla pienempien kysymysten kanssa poliittisessa keskustelussa. Hetkittäin tuntuu, että joku Ranskan vallankumouksessa periytyvä vasemmisto-oikeisto –akselikaan ei ole oikein riittävä kuvaamaan ratkaisua edes muutamaan näistä isommista, vaikka saattaakin kuvata melko hyvin joitakin pienempiä konflikteja.

 

Jos kirjoitus herätti ajatuksia ja haluaisit jatkossa ilmoituksen blogikirjoituksistani, tilaa uutiskirjeeni! Tilaus onnistuu tämän sivun vasemmasta yläkulmasta.

Kuvalähde: The Bigger Picture by F Delventhal, CC BY 2.0

“For a successful technology, reality must take precedence over public relations, for nature cannot be fooled.”

– Richard Feynman Challengerin sukkulaturman loppuraportin liitteessään.

 

Eurokriisin uusinta käännettä eli Kreikan kolmannen paketin käsittelyä käsitellessä on varsin helppo eksyä sivuteille. On helppoa lähteä arpomaan, saadaanko paketti läpi eri parlamenteista, euroryhmistä tai vaikka IMF:stä. Tämä on kuitenkin vain pintaa. Politiikasta muodostuvan pinnan alla lepäävät kysymykset taloudesta.

Hutiin eivät ikävä kyllä mene vain minunkaltaiset pikkublogistit vaan ongelma näyttää pesiytyneen myös päättäjien pöytiin. Sielläkin on riidelty enemmän pinnasta kuin vedestä. Asia näkyy hyvin Yanis Varoufakisiin suhtautumisessa. Mies on mahdollisesti ärsyttävä itsetietoinen jääräpää, mutta en pidä mitenkään epäuskottavana hänen kertomustaan siitä, että talousargumentit ohitettiin ilman dialogia euroryhmässä.

Euroopan johtajat eivät ole miettineet peruskysymystä: jos neuvoteltu paketti pistetään toimeen, selviääkö Kreikka kriisistä ylöspäin? Liioittelen varmaan hieman siinä mutta vain hiukan. Kiinnosti asia johtajia nimittäin sen verran, että johtajat yrittivät salata IMF:n paperin siitä, ettei Kreikka selviä. No paperi toki vuosi eteenpäin Reuterisille ja maailmalle eikä tosiasiassa asiaan kovinkaan tarkkaa tutkimusta vaadita, sillä hyvin raa’alla yksinkertaistuksellakin näkee, että nousu ei tunnu uskottavalta.

Eurooppa on lopulta vaikean valinnan äärellä. Yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa ja siihen kuuluvia tasausmekanismeja on osoittautunut sietämättömäksi projektiksi. Nyt europäättäjien pitäisi joko kyetä luopumaan rakkaasta projektistaan tai rakentamaan todellinen talousunioni. Ikävä kyllä molemmat ratkaisuvaihtoehdot vaatisivat valtavan määrän poliittista pääomaa, jota ei näytä johtajilta löytyvän. Näin Euroopan kansalaiset jäävät odottamaan todellista ratkaisua ja tilalle tarjotaan pieniä laastareita ja inkrementaaliparannuksia. Jos seisoo toinen jalka jo lätäkössä ja voima ei riitä kuin pieneen askeleen, voi olla aika varma, että myös toinen sukka kastuu.

Nyt olisi aika todelliselle johtamiselle. Ei sille että mukaillaan yleistä mielipidettä vaan sellaiselle johtamiselle, jossa käännettään yleinen mielipide sellaiseen suuntaan, jolla päästään kuivin jaloin uuteen, parempaan maailmaan. Harmillisesti tällaista johtamista näyttää olevan kovin vähän tarjolla. Aiheesta kirjoitti mainiosti Umair Haque kirjoituksessaan The End of Leadership siitä, miten nykyjohtajat ovat johtajien sijaan demagogeja:

“Demagogues reduce us to being empty, twisted, broken husks of the people we should have been. People who, in the act of wasting their days on spite, greed, envy, and anger, fail to develop, grow, become themselves — and do great and mighty, noble and soaring things. That is why history condemns not just demagogues. But also the people who eagerly follow them. For they are prisoners. But they are also jailers. Each of whom holds the key to the cell next door.”

Kun fysiikan nobelisti Richard Feynman selvitti Challengerin turmaan johtaneita ongelmia, hän halusi alleviivata raportissaan sitä, että ongelmat kumpusivat laajamittaisista systemaattisista ongelmista, jotka vain lopulta näkyivät sukkulaturmaan johtaneessa huolimattomuudessa. Teknologiaa ja turvallisuutta ei laitettu etusijalle vaan muut seikat. Euroopan johtajat näyttävät laittavan valtavan talouskriisin ratkaisussa etusijalle pikkupolitikoinnin ja lyhyen aikavälin helppouden. Harmillisesti näyttää siltä, että pikkupolitikoinnilla ei voi huijata kansantaloutta.

Yksi minuun eniten vaikutuksen tehneitä ideoita Osmo Soininvaaran ajattelussa aikoinaan oli vapaa-ajan arvon nostaminen julkiseen keskusteluun. Oli rohkea sanoa hyvänäkin taloudellisena aikana, että työ ei ole kaikki kaikessa vaan myös sen ulkopuolisella ajalla on väliä ja sillä on ehkä erityisen paljon arvoa ja tuota arvoa ei arvosteta tarpeeksi. Luonnontieteitä lukevan nuoren mieleen ei vaan millään mahtunut, miksi yhä automatisoituvassa maailmassa pitäisi raataa yhtä kovaa kuin aiemmin.

Miksi Bertrand Russell saattoi kirjoittaa seuraavasti vuonna 1932 ja kuulostaa ihan nykypäivään sopivalta?

“Modern methods of production have given us the possibility of ease and security for all; we have chosen, instead, to have overwork for some and starvation for others. Hitherto we have continued to be as energetic as we were before there were machines; in this we have been foolish, but there is no reason to go on being foolish forever.“

Maailman talous on kuitenkin kääntynyt vähän toiseen tilaan kuin tähän keskusteluun perehtyessäni ja ei liene realistista vaatia ainakaan merkittävää vapaa-ajan lisäystä. Hallitus tuntuu pikemminkin potkivan ihmisiä olemaan töissä pikemminkin hieman enemmän. Toki vapaa-ajan määrä ei ole se tapa, millä suuri osa keskustelijoista asiaan perehtyy. Toimi tuntuu lähinnä tavoittelevan takaportin kautta palkanalennusta ja on kyseenalainen lähiaikojen työllistämisvaikutuksiltaan.

Soininvaaralla oli kuitenkin aikoinaan toinen hyvä näkökulma vapaa-aikaan: Vapaa-aika on arvokkaampaa, kun siitä saa nauttia samaan aikaan kuin perheet ja kaverit nauttivat siitä. Tässä on yksi selitys sille, miksi työttömänä “nautittu” vapaa-aika ei oikein tunnu kivalta. Selitys kuvaa myös, miksi työntekijänä viikonloppua odottaa vapaan lisäksi myös siksi, että silloin helpommin näkee kavereita työviikkoa vapaammissa tunnelmissa.

Toisaalta on hyvä miettiä laajempaa kysymystä siitä, minkälaisissa tilanteissa valtio voi olla avuksi. Usein puhutaan esimerkiksi ulkoisvaikutusten hillitsemisestä erilaisin toimin. On helppo unohtaa, että pelkkä koordinaatio on joskus riittävä apu. On kummasti mukavampi ajaa tiellä, kun tietää, että kaikilla on yhteinen käsitys siitä, että ajetaan oikealla tai vasemmalla puolella. Yhteinen valinta on parempi kuin ei valintaa.

Kun vapaa-ajan lisääminen tuntuu tässä hetkessä kaukaiselta päämäärältä, on syytä katsoa realistisempaa tavoitetta vapaa-ajan koordinoinnista. Jos vapaa-aikaa ei voida saada enempää, voitaisiko sitä edes viettää paremmin tai ainakin yhtä hyvin kuin nyt?

Vapaa-ajan käyttöä on toki koordinoitu sivilisaation aamunkoitosta asti. Suomessa sunnuntai on vieläkin erityisessä roolissa. Nyt uusi hallitus on luvannut purkaa kauppojen aukiolorajoituksia. Se on varmaan ihan hyvää sopeutumista nykyaikaan. Olen itse kuitenkin pitänyt melko paljon nykyisestä kompromissista, jossa työntekijöitä palkitaan varsin runsaskätisesti sunnuntaina työskentelystä, vaikka kauppa saakin jo nyt käydä sunnuntaisin aika vapaasti.

Käytännössä palkkakustannusten noususta seuraa, että osa kahviloista ja vastaavista pysyy kiinni sunnuntaisin. Ja on myös totta, että sunnuntaihommat siirtyvät helposti pienessä yrityksessä yrittäjälle itselleen. Kalleimmat tunnit kannattaa tietenkin pyrkiä itse täyttämään. Jos kahvila pysyy kiinni, on se tietenkin tappio kansantaloudelle. Toisaalta kun kahvila pysyy kiinni, työntekijät ovat yleensä vapaalla. Ja jos töihin päätyy, saa siitä sentään kohtuullisen korvauksen.

Tavallaan jossain ideaalisessa maailmassa voitaisi ajatella, että päivien tunneista käytäisi jonkinlaista huutokauppaa ja tekijät valikoituisivat kysynnän ja tarjonnan mukaan. Meillä on kuitenkin käytännössä siirretty neuvottelu pois yksittäisiltä työntekijöiltä ja työnantajilta ylemmälle tasolle. Ideaalitodellisuudessa voi ohjata ajattelua, mutta reaalinen todellisuus pitää silti tunnistaa.

Ihan mielenkiintoista olisi kuulla, minkälaiseen hinnoitteluun vapaat markkinat päätyisivät. Ehkä jostain Uberin kaltaisista toimijoista voisi tällaista dataa saada. Toki näissä olisi omat edustavuuteen ja muuhun liittyvät probleemat totuuden ja tutkijan välissä, mutta aihe olisi siitä huolimatta mielenkiintoinen.

Jonkin verran asiaa voitaisi helpottaa parantamalla työntekijöiden mahdollisuutta valita työaikojaan. Hyvät ja kätevät tietojärjestelmät esimerkiksi voisivat helpottaa koordinaatiota monen kohdalla huomattavan paljon. Joustavien käytänteiden sopimisen pitäisi olla työnantajan ja työntekijän etu. Vaikutukset oikeiden ihmisten elämään voisivat usein olla suuremmat kuin raskaammissa toimenpiteissä.

Vapaa-ajan arvoa on lopulta vaikea mitata. On helppo kuvitella sen ruokkivan innovaatioita, lisäävän terveyttä ja onnellisuutta ja kaikenlaista muuta, mutta lopulta asiasta on vaikea sanoa mitään kovin tarkkaa ja kvantitatiivistä. Esimerkiksi Russelin essee kuvaa asiaa minun intuitiooni sopivalla tavalla, vaikka vahva todistusvoima siitä puuttuu.

Itse näkisin nykyisen kompromissin hyvänä, mutta on toki selvä, että on vaikea sanoa, pitäisikö extrapalkkion olla 10, 50 vai 100 prosenttia. Liian suuri prosentti vähentää liian paljon kauppaa ja vie yrittäjän vapaat ilman korvausta. Liian pieni prosentti vähentää ihmisten yhdessä viettämäänsä vapaa-aikaa.

Hyvän vapaa-ajan pitäisi olla yksi yhteiskunnan tärkeimpiä tavoitteita. Siitä ei kannata luopua – ainakaan ihan halvalla. Politiikassa on myös hyvä muistaa, että suunnalla on tyypillisesti merkitystä enemmän kuin puheissa ilmennetyillä arvoilla. Jos nyt jättää sunnuntain koordinoidun vapaa-ajan puolustamisen väliin, on asian pitäminen juhlapuheissa turhaa puuhaa.

Jaakko Stenhäll kirjoitti Facebook-päivitykseensä hyvin oleellisen ajatuksen:

”[…] perussuomalaisten nousu on hyvin suurelta osin sukua konservatismin nousulle 1960-luvun Yhdysvalloissa ja Timo Soini on jonkinlainen Richard Nixonin reinkarnaatio.”

Jaan melko suurelta osin myös Jaakon pessimismin oivalluksesta seuraavien päätelmien suhteen:

“Mandaattia ei haeta niinkään kaikkein sorretuimpien ihmisten epäkohtien korjaamisesta, vaan sen oikeutuksesta, että on vain olemassa _suuri joukko_ ihmisiä, joiden epäkohdat unohtuvat jos pontevasti ajetaan vaikkapa vähemmistöjen asiaa – ja sellainenhan saa ihmisen loukkaantumaan. Onhan kaikkien elämä kovaa.

En oikein tiedä, onko tästä saatavissa irti mitään toimintaohjetta politiikkaan, sillä tuollaisella mekaniikalla toimivaa populismia vastaan on vaikea kamppailla. Solidaarisuutta heikompia kohtaan on vaikea löytää silloin, jos riittävän suuri osa kansasta kokee itse itsensä sorretuksi.“

Kannattaa lukea koko status – eipä se ole kauheasti pidempi kuin nämä lainaukset.

Miksi perussuomalaisuus uppoaa suureen osaan kansasta?

Lyhyesti voisi sanoa, että perussuomalaisten menestys selittyy suurelta osin hyvinvoivien kateudella. Heteroseksuaalit, kantasuomalaiset, työlliset ihmiset ovat kateellisia vähemmistöjen aseman saamalle huomiolle. He ovat huolissaan, että joku varastaa heidän töissään keräämät hedelmät ja se joku voi olla pakolainen, maahanmuuttaja, vihreä tai ihan mitä tahansa muuta uutta ja erikoista.

Perussuomalaisuus on tietenkin vähintään välillä voimakasta muukalaisvihamielisyyttä ja kateutta vähemmistöjä kohtaan, mutta rasismi ei ole ainakaan täsmälleen se sana, jolla pääporukan käsitystä maailmasta kannattaa kuvata. Pieni tai isompi määrä rasismia ei myöskään ole pääjengille äänestystä estävä elementti. Kateus vähemmistöjä kohtaan yliajaa aika paljon äärioikeiston kanssa törttöilyä.

Kun miettii hallitusohjelmaa, on tällä hetkellä helppo ymmärtää, miksi se sopi perussuomalaisille. Kovin moni minunkin hyväosaisista Facebook-tutuistani huomasi, että itseasiassa hallitusohjelma ei juurikaan tee omasta elämästä vaikeampaa. Tämä ei ole sattuma tai vahinko vaan harkittu teko. Eivätkö hyväosaiset joudu maksumiehiksi? Itse väittäisin, että aika monet itseasiassa joutuvat. He vain eivät tajua sitä vielä.

Hallitusohjelman leikkaukset tulevat lisäämään työttömyyttä ja tuhoamaan mahdollisuuksia ihan tavallisilta suomalaisilta. Ja tavallisilla hyvinvoivilla suomalaisilla on lapsia, joiden koulutusmahdollisuudet heikentyvät selvästi leikkausten myötä. Ei ole sattumaa, että varhaiskasvatuksen leikkaukset ovat jo tuoneet kansaa kaduille.

Perusuomalaisten menestys voi kääntyä, jos käy ilmi, että puolue työskentelee “tavallisten”, hyvinvoivien suomalaisten etua vastaan. Hallitusohjelmassa on kylvetty tähän jo siemenet.

Toinen mahdollinen kulma voi avautua, jos Soini vaipuu ylimielisyyteen ja alkaa tehdä toistuvia virheitä. Jotain häivähdyksiä on jo nähty – vai mitä sanotte kyselytunnit kännykkää räpeltävästä ulkoministeristä, joka laukoo tällaisen itsekkyyden Iltasanomille: “Ei minua mikään tällaisessa maailmassa huoleta, kun perussuomalaiset menestyy“?

Olen paljon skeptisempi siitä, että perussuomalaisten vauhti vähenisi jonkun äärioikeistoyhteyden paljastuttua. Ne äänestäjät, joihin paljastuksilla voi olla merkitystä, ovat jo vaihtaneet hevosta. Samalla perussuomalaisuuden, rasismin ja fasismin yhdistämisellä saattaa olla ikävä vastareaktio: osa perussuomalaisia äänestäneistä alkaa kokea syytökset loukkauksina myös itseään kohtaan. Esimerkiksi aika monen vihreän kokemus tavallisten perussuomalaisten kanssa toiminnasta lähtee siitä, että he vakuuttavat, etteivät ole rasisteja (*). Jos defenssi on nyt jo aika korkea perussuomalaisten aktiiveilla, on se varmaan melko korkea muuallakin. Ja vielä pahempi vaihe on, jos sanat rasismi ja fasismi alkavat menettää nykyisen tehonsa loukkauksina. Siitä ei vielä ole hirveän vahvoja merkkejä, mutta nykytiellä jatkean niitä varmaan nähdään myös.

Ei varmasti ole syytä hyssytellä äärioikeiston ja perussuomalaisten yhteyksiä. On kuitenkin hyvä huomata, että pelkkänä toimena se tuskin riittää. Tarvitaan myös muunlaista viestintää ja esimerkiksi perussuomalaisten uusi asema hallituspuolueena avaa paljon muitakin mahdollisuuksia viestintään.

(*) Usein selitys jatkuu siten, että ongelmat ovat maahanmuuttajien kulttuurissa eivätkä rodussa tai geeneissä. Genetiikan ja rotuopin puolustajat lienevät olevan aika hämärä pieni vähemmistö, kun omia ennakkoluuloja voi puolustaa salonkikelpoisemmalla ”ongelma on kulttuurissa”-selityksellä. Käytännössä eroa ei oikeastaan juuri ole, koska samat ihmiset näkevät kulttuurin vahvasti juurtuneeksi esimerkiski maahanmuuttajiin ja samalla kaikenlainen maahanmuuttajien kotouttaminen nähdään turhana. Jonkinlaisen tarkkuuden saavuttamiseksi ja helppojen väistöjen tarjoamisen välttämiseksi kannattaisi ehkä puhua esimerkiksi muukalaisvastaisuudesta rasismin sijaan.