Erkki Perälä selvitti varsin tarkkanäköisellä analyysillään minulle, mittä Jussi Halla-aho oikeastaan pyrki tekemään käsittämättömän sovinistisella Facebook-statuksellaan. Perälä kirjoittaa Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia -notessaan:
Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia:
Halla-ahon ei tarvitse yleensä itse ääneen ilmaista omia ennakkoluulojaan, sillä vähemmän valveutuneet seurakunnan jäsenet tekevät sen auliisti hänen puolestaan. Halla-aho ikään kuin sytyttää soihdun, jonka debiili lauma sitten tuikkaa porstuan alle.
Provosoimalla ja tabuja rikkomalla Halla-aho muokkaa yhteiskunnan keskusteluilmapiiriä vähä vähältä julkiselle rasismille ja muulle öykkäröinnille suotuisammaksi. Samalla hän antaa vähemmän valveutuneille seuraajilleen luvan käyttäytyä huonosti, mikä johtaa harmittomimmillaan anonyymiin nettihuuteluun ja herjaamiseen, vakavimmillaan häiriköintiin ja rasistisesti motivoituun väkivaltaan.
Martti Tulenheimo taas puolestaan nimeää Erkin esittelemän ilmiön ja laajentaa sitä:
Erkki Perälä on oivaltanut analyysissään Erään yhteiskunnallisen keskustelun anatomia täsmälleen sen, mistä performatiivisessa politiikanteossa on kyse: provokatiivisuudesta. Kun perinteiset poliitikot välttelevät räjähdysherkkiä aiheita ja niistä keskustelemista, postmoderni poliitikko pesee heillä lattiaa.
Tulenheimo ja Perälä ovat mielestäni saaneet kiinni jostain hyvin oleellisesta. Jos tämä on tulevaisuus, miten siihen pitää vastata? Miten postmoderni politiikka voitetaan?
Näkisin ainakin kolme mahdollista lähestystapaa:
1) Vahvistetaan substanssipolitiikkaa
Keskitytään faktoihin. Taistellaan substanssista. Osoitetaan, ettei kaikkien tarvitse “alentua” performatiiviseen politiikkaan. Omalla esimerkillä tehdään selväksi, että on kuitenkin kyse tärkeistä asioista.
Esimerkit: Tarkkaa periaateohjelmien laadinta, maahanmuuttokeskustelu Husein Muhammedin tapaan, Keskustan “asiaa”-vaalikampanja (vaikka siitä puuttui se asia)
2) Omaksutaan postmodernin politiikan välineet
Vedetään homma överiksi. Laitetaan muoto ennen sisältöä. Keksitään jostain arvoliberaali halla-aho tai halla-ahoja, jotka räväkkyydellään kaappaavat keskustelun pois perussuomalaiselta politiikalta.
Esimerkit: Greenpeacen kampanjat, Vihreiden naimalakko
3) Hyökätään itse postmodernia politiikkaa vastaan
Kyseenalaistetaan, onko homma karannut käsistä jo pahemman kerran. Puhutaan keskustelun ongelmista. Tehdään postmoderni politiikkaa harjoittavat naurunalaisiksi. Tehdään naurun jälkeen vakavaa politiikkaa.
Esimerkit: Jon Stewartin ja Stephen Colbertin Rally to Restore Sanity and/or Fear teki naurettavaksi Glenn Beckin hörhön performatiivisen mielenosoituksen ja Lehti on parodioinut mainiosti Halla-ahon seikkailuja (esimerkiksi Halla-ahon performanssi hätkähdytti Tampereella). En kuitenkaan usko, että kukaan on saanut väännettyä ilmiölle naureskelua vielä miksikään vakavaksi.