Category: demokratia

  • Äänestyssuosituksia eduskuntavaaleihin

    Suomessa on taas pian vaalit. Tärkein valinta on puolueen valinta. Minusta nyt on aika äänestää vihreitä. Tämä on varmasti yllättävä valinta, joten perustelen.

    Nyt on aika laittaa ilmastonmuutoksen torjunta oikeasti etusijalle. Nyt on aika laittaa rahaa reilusti koulutukseen. Ja nyt on aika pitää heikompien puolta.

    Minusta vihreät tekevät näistä kaikkia uskottavimmin.

    Ehdokasvalinta on vaikeampi kysymys. Ehdokkaan valinnassa ehdotan nöyrästi, että katsot vaikkapa muutaman vuoden vanhat ohjeeni. Minusta niissä on edelleen ihan hyvä perusviesti.

    Koska on kuitenkin kiva päteä vielä vähän lisää, ajattelin koota yhden hyvän ehdokkaan kustakin vaalipiiristä. Tämä on lähinnä vaikea tehtävä siksi, että niitä hyviä ehdokkaita on kaikissa vaalipiireissä valtavasti.

    Helsinki

    Emma Kari

    Emma Kari

    Vaikka on tavallaan tylsää äänestää ihmistä, joka menee varmasti läpi, Emma Kari ansaitsee joka äänen. Tuin häntä vihreiden puheenjohtajaksi, koska tiesin, että Emma saa aikaiseksi todellista muutosta. Kaikki ottavat nyt kunnian Helsingin hiilivoimaloiden sulkemisesta. Emma on se, joka prässäsi ne läpi Helsingin vihreän valtuustoryhmän puheenjohtajana läpi. Moni osaa viisastella, miten asioita pitäisi tehdä ideaalimaailmassa. Oikeassa maailmassa muutosta ei kukaan minun tuntemani ihminen osaa tehdä niin hyvin kuin Emma.

    Häme

    Mirka Soinikoski

    Mirka Soinikoski

    Mirka Soinikoski ymmärtää lääkärinä hyvin sosiaali- ja terveyspalveluiden arkea. Hänellä on oikea ymmärrys siitä, että ilmastokriisi vaatii toimia. Hän on hyvä ehdokas edustamaan Hämettä!

    Kaakkois-Suomi

    Veli Liikanen

    Veli Liikanen

    Veli Liikanen on niitä tyyppejä, joita kehutaan aina selän takanakin. Olen työskennellyt Velin kanssa esimerkiksi vihreiden puoluehallituksessa. Hän oli jatkuvasti järkevä ääni kaikessa päätöksenteossa. Hänestä on helppo pitää ja juuri sen vuoksi hän saa myös asioita aikaan: luulenpa, että tällaisen helsinkiläisen vihreänkin näkökulma on laajentunut tämän mikkelin miehen vuoksi melkoisesti.

    Keski-Suomi

    Bella Forsgrén

    Bella Forsgrén

    Bella Forsgrén on niitä ihmisiä, joiden moraaliseen kompassiin voi luottaa. Hän on koko sydämellä mukana niissä asioissa, mihin uskoo. Hän pitäisi heikoimpien puolta ja pitäisi vaikkapa opiskelijan puolta aivan täysillä.

    Lappi

    Riikka Karppinen

    Riikka Karppinen

    Karppinen on yksi niistä kovista luonnonsuojelijoista, joita minä arvostan. Hänellä on nyt todellinen mahdollisuus mennä läpi. Se on hämmästyttävää, mutta osoittaa, että kovalla ja määrätietoisella työllä voi suomalaisessa politiikassa pärjätä. Karppinen ajaa sen Lapin etua, joka uskoo ympäristön olevan kansallisaarre, jota pitää vaalia.

    Oulu

    Jenni Pitko

    Jenni Pitko

    Oululaisena arkkitehtina Jenni Pitko ymmärtää kaupunkien roolin maailman suurten kriisien ratkaisemisessa. Ilmastokriisi ei ratkea ilman kaupunkien toimia. Pitko pitäisi rautateiden puolta ja se jos mikä on tässä maassa tarpeen.

    Pirkanmaa

    Iiris Suomela

    Iiris Suomela

    Iiris Suomela on politiikko, josta on helppo käyttää vain ylisanoja. Älykkäin, karismaattisin, hauskin ja vihreiden tulevaisuus. Sellaisia sanoja minun ystäväpiriistäni hänestä käytetään. Ja hiton hyvästä syystä. Iiris laittaa sedät kuriin, puolueen kannat progressiviiseksi ja Suomen fiksummalle tielle.

    Satakunta

    Tarmo Thorström

    Tarmo Thorström

    Tarmo Thorström on todellinen käytännön kulttuurintekijä Raumalla. Sellaisia uusia voimia, joita Rauma tarvitsee. Hänellä on arvot kunnossa ja keinot hallinnassa. Pitsinnypläyksen ohessa tietysti.

    Savo-Karjala

    Wilma Poutanen

    Wilma Poutanen

    Wilma Poutanen ajaa tärkeitä asioita: ympäristöä, koulutusta, eriarvoistumisen torjumista ja tasa-arvoa. Nämä asiat tarvitsevat puolustajaansa.

    Uusimaa

    Saara Hyrkkö

    Saara Hyrkkö

    Tunnen Saaran puoluehallitustöistä ja nyt myös Espoon sote-lautakunnan puheenjohtajana. Saara on ihminen, jonka tekemisen taitoa ja intoa ihaillaan laajasti. Hän saa asioita aikaan, koska hän tekee töitä paljon ja hänellä on hyvät arvot. Saara tekee asioita älykkäästi ja tehokkaasti.

    Vaasa

    Taru Yli-Panula

    Taru Yli-Panula

    Taru Yli-Panula on niitä ihmisiä, jotka kunnolla ravistelevat niitä paikkoja, missä on. Hän on tehnyt minuun vaikutuksen tiukalla feministisellä asenteellaan. Hän ei siitä tingi.

    Varsinais-Suomi

    Lasse Miettinen

    Lasse Miettinen

    Lasse on ollut puoluesihteeri suuren osan siitä ajasta, kun olen toiminut vihreissä. Olen pitänyt häntä huikeana poliittisena ajattelijana. Hän on niitä harvoja ihmisiä, jolla on jatkuvasti mielessä se, miten Suomesta saadaan ilmastokriisin ratkaisija. Puoluesihteerinä on ohjannut vihreät vaalivoittoihin. Sitä työtä ovat tehneet tuhannet ihmiset, mutta en minä varmaan kovin montaa ihmistä suututa, jos sanon, että Lassen rooli siinä ollut aivan ratkaiseva.

  • Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta -raportista

    Selailin läpi Sitran julkaiseman Elina Kiiski Katajan kirjoittaman raportin Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta. Lyhyeksi Facebook-räntiksi tarkoittamani teksti venyi niin pitkäksi, että päädyin julkaisemaan sen tässä blogissani.

    Sinällään yleistunnelma raportista on varsin hyvä. Siinä käsitellään erityisesti deliberatiivisen demokratian näkökulmasta asioita varsin hyvin ja asiallisesti. Pidän myös siitä, että demokratiaa ei nähdä omana saarekkeenaan, vaan esimerkiksi tulonjakoon liittyviä ongelmia nähdään tosi tärkeänä – ehkä jää hiukan auki, miten ne pitäisi ratkaista, mutta jo ratkaisun etsiminen osoittaa minusta hyvää kokonaisvaltaista ajattelua. Mietin kuitenkin vähän sitä, että konkreettisten askelten pitäisi olla vahvempia. Käyn läpi alla nopeasti ehdotetut askeleet.

    Ehdotus A: Vauraudenjaon polttavat kysymykset ratkaistava.

    Varmaan ilmeinen kysymys on, että miten hitossa. Asian tärkeys tavallaan tunnustetaan laajalti, mutta vallanpitäjissä vähemmän. Miten vaikkapa kaikista rikkaimman promillen ahneus oikeasti pidettäisi aisoissa?

    Ehdotus B: Luottamuksen ja dialogin vahvistaminen

    Hieno juttu. Erityisen hyvä ajatus siitä, että useilla instituutioilla kuten kyläkouluilla ja kirjastoilla on piilofunktio luottamuksen lisäämisessä ja dialogin herättelyssä. Tätä pitäisi tehdä näkyvämmäksi. Oikein hyvä.

    Ehdotus C: Kuulemisesta kansalaiskeskusteluun

    Deliberatiivisen demokratian ihanteita mukaillen toivotaan, että esimerkiksi eduskunnan pitäisi kyetä dialogiin kansalaisten kanssa. Olen periaatteessa tällaisen ajattelun puolella ja luulen, että esimerkiksi pienten ryhmäkeskustelun ja tiedonjakelun malleista voisi saada hyviä juttuja aikaiseksi. Toisaalta joskus minusta tuntuu, että näitä järjestelmiä eniten ajavilta unohtuu, että myös edustuksellisessa demokratiassa vaaleissa valituilla on oikeus vallankäyttöön. Jos vaikkapa satunnaisesti valitulle joukolle ihmisiä annetaan ihan oikeaa valtaa, on selvää, että tämä valta joskus on ristiriidassa demokraattisesti valittujen päättäjien vallankäytön kanssa. Mitä silloin kuuluu tehdä? Kai voidaan käydä dialogia, mutta kuka lopulta päättää? Tavoite on kuitenkin ehdottomasti hyvä ja on varmasti hyvä, ettei kuuleminen jäisi tosiaan vain muodollisuudeksi.

    Raportti haluaisi myös, että puolueet hyödyntäisivät kansalaiskeskusteluita omassa ohjelmatyössään. Tämä on varmaan hyvä ajatus, mutta rehellisesti sanottuna ihan siinä oman jäsenistön osallistamisessakin riittää vielä melkoisesti sarkaa.

    Ehdotus D: Puolueiden toimintamallien radikaali uudistaminen

    Tämä osa nojaa aika paljon SDP:n ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön Kenen demokratia? -raporttiin ja EVA pamflettiin Pelastakaa puolueet. Rehellisesti sanottuna kummatkin pamfletit tuntuvat hiukan ohittavan nuoremmissa puolueissa tehdyn demokratiatyön. Käytännössä tunnutaan toivovan, että puolueiden pitäisi olla moniäänisempiä. Ihan kiva mutta toisaalta sitten käy mielessä, meneekö kaikki linjaaminen vain puuhasteluksi. Joku jossain joskus käyttää valtaa aina, jos se ei ole puolueen virallinen hieman hierarkkinen organisaatio – se on joku porukka jossain. Tässä nähdään, että asia paranisi ihan itsestään vain jakamalla valta verkostoille. Eikö äänestäjillä kuitenkin ole oikeus vähän tietää, mitä saa, jos äänestää puoluetta? Kuka päättää, mitä hallitusneuvotteluissa halutaan? Puolueiden pitää olla moniäänisiä, koska ne koostuvat monista eri linjoilla olevista ihmisistä, mutta toisaalta puolueella on niitä hetkiä, kun pitää päättää, mitä kannatetaan ja mitä ei. Mitä silloin tehdään?

    Tässä yksi minussa pahoja väristyksiä herättänyt kappale:

    ”Tulevaisuuden puolueet eivät antaisi suoria toimintaohjeita vaan loisivat skenaarioita, joista valittaisiin paras vaihtoehto ja puolueet kohdentaisivat energiansa siihen, miten ne parhaiten parantaisivat todennäköisyyksiään kulkea parhaita skenaarioita kohti. ”

    Ymmärrän sen, että tulevaisuudentutkijat pitävät skenaarioita arvokkaana työkaluna. Ymmärrän myös sen, että on hyvä hahmottaa, että usein tavoitteisiin voidaan päästä käyttäen useampia keinoja. Olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että meille jää aika torsoja ohjelmia, jos puolueet vain maalavat muutaman tulevaisuuden ja valitsevat niistä yhden johon pyrkivät. Jonkun jossain joskus pitää jälleen valita ne keinot, joita puolue kannattaa ja sillä jollakulla jossain joskus on valtava määrä valtaa.

    Yhdyn täysin siihen, että puolueet käyttävät digitaalisia työkaluja liian vähän. Toisaalta koen vähän ristiriitaisena sen, että esimerkiksi jäsenäänestyksiä halutaan lisää ”linjakysymyksistä”. Eikö tuossa aiemmin haluttu skenaarioita? Sinällään internet ei myöskään ole erityisen tarpeellinen väline esimerkiksi puheenjohtajasta äänestämiseen, kuten vaikkapa vihreiden esimerkki osoittaa.

    Aiheesta raportissa halutaan, että puolueet vuorovaikuttaisivat ulkopuolisen maailman kanssa lisää. Ihan hyvä idea totta kai. Tässä on paljon perää. Itse toivoisin, että esimerkiksi tieteen kovimpia nimiä uskallettaisi vetää hihasta ja pyytää kommentoimaan vaikkapa puolueiden ohjelmia. Tällaisen työn pitäisi olla ihan tärkeä tapa vaikuttaa yhteiskuntaan. Mutta toisaalta se on todella vaikeaa, jos puolue on vain verkosto toisistaan välittämättömiä ihmisiä, jotka huutavat aivan eri linjoja ja sitten joku jossain joskus päättää. Puolueet eivät minusta voi olla ihan hulivilijengejä ja muita ihmisiä kiinnostavia vaikuttamisen paikkoja. Ainakin tässä on helposti ristiriita.

    Kaipaisin jotain enemmän. Missä ovat vaikkapa puolueiden ohjelmatyön sankareiden kouluttaminen julkisin varoin? Ehkä kouluttaminen tekemään vaikkapa yhteistyötä? Missä on resurssien ohjaaminen tähän jotenkin väkipakolla?

    Ehdotus E: Pitkän aikavälin politiikan työkalujen hyödyntäminen

    Raportti toteaa, että on hyvä olla esimerkiksi tulevaisuusvaliokunnan, tulevaisuuskatsausten ja * köh * Sitran kaltaisia tahoja, jotka katsovat asioita pidemmällä perspektiivillä. Mikäpä siinä! Itse ehkä miettisin, miten tätä tietoa saataisi enemmän vaikkapa puolueiden ohjelmatyön käyttöön. Aika monet raportit ja vastaavat jäävät vain kellumaan nettiin aika harvan lukemana. Toisaalta raportti ei oikein mieti tällaisten työkalujen suurinta hankaluutta: Jos niillä on ihan oikeasti, oikeasti valtaa rajoittaa päätöksentekoa, on käsissämme helposti ristiriita nykyisin valitun poliittisen johdon ja jonkun aiemmin muotoillun menetelmän välillä. Tämä voi olla ongelma tai voi olla olematta, mutta se on epäilemättä syynä siihen, miksi lainsäätäjät harvoin rajoittavat seuraavien lainsäätäjien toimintaa.

    Ehdotus F: Uudistuva, avoin ja ihmiskeskeinen hallinto

    Lisää kokeiluja ja parempaa hallintoa. Eipä tätä vastustaakaan voi.

    Ehdotus G: Yhteiset oppimisprosessit päätöksentekoa varten

    Kun aiemmin nostin esiin huonoja väristyksiä herättäneen kappaleen, lienee hyvä nostaa parempia väristyksiä aiheuttanut kappale:

    ”Toistaiseksi tiedontuotannon rahoitusta ei ole suunnattu niin, että tämän kaltaisia päätöksentekijöiden ja eri tahojen yhteisiä oppimisprosesseja nähtäisiin osana hallintoa. Rahoitus on suunnattu vahvasti tiedontuotantoon (tutkimusrahoitus) ja joiltakin osin tiedon hyödyntämiseen vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa (strateginen tutkimusrahoitus). Tulevaisuudessa voi näiden lisäksi kuitenkin nousta esiin uusi tiedon ulottuvuus, joka nimenomaan kattaisi tiedon yhteisen prosessoimisen, tulkitsemisen sekä hyödyntämiseen ongelmanratkaisussa.”

    Tässä näen ihan paljon todellisiakin ongelmia. Suuri haaste on kuitenkin löytää ihan oikeasti ne isommista linjoista päättävät toimijat. Helposti moni näennäinen politiikan tekijöiden ja tieteentekijöiden dialogia hakeva tapahtuma menee poliitikon esiintymisareenaksi. Ja politiikkoihin kohdistuva viestintä menee helposti aika häikäilemättömäksi lobbaamiseksi. Tällaisesta olisi hyvä päästä vähän eteenpäin, mutta eihän se ihan helppoa ole. Politiikkojen pitäisi miettiä kovin paljon enemmän sitä tietoympäristöä, missä he toimivat. Ehkä joku tällainen yhteinen ponnistelu voisi olla hyvä ja arvostan sitä, että se nähdään tässä oppimisen muotona. Se voi olla hyvä idea.

    Ehdotus H: Läpi elämän kestävä koulutus

    Laadukkaan koulutuksen puolesta puhuvat kaikki ja sitä puolustavat melkein kaikki (kuvittele tähän merkitsevä katse kohti hallituspuolueita ja niiden leikkauksia). Olen melko vakuuttunut, että tässä pitäisi tehdä jotain. Tässä puhutaan Singaporen oppimistilistä ylistävään sävyyn ja mikäpä siinä, mutta toisaalta tulee vähän mieleen, että on meillä aika iso vapaan sivistystyön kenttä Suomessakin. Mikä sen ongelma on? Miksi koulutusseteli olisi selvästi sitä parempi vaihtoehto? Olisiko koulutusseteli ylipäätään vaihtoehto sille? Miten paljon rahaa tähän tarvittaisi? Eli oikein mainiota ja tärkeää, mutta vaikeita valintoja toteuttamisessa olisi edessä vielä-.

    Ehdotus I: Globaalia päätöksentekoa ja lähidemokratiaa

    En taida ihan saada kiinni, mitä näillä varsinaisilla ehdotuksilla tässä halutaan. Ilmeisesti globaaleja ongelmia pitäisi ratkaista jotenkin globaalisti, mikä kuulostaa kivalta. Myös pitäisi ratkaista lokaaleja ongelmia lokaalisti, mikä myös kuulostaa kivalta.

    Ehdotus J: Identiteettipolitiikka on vaikea mutta pakollinen keskustelunaihe

    Raportti haluaa taklata identiteettipolitiikan deliberatiivisilla menetelmillä ja sovittelulla. Näitä on varmaan hyvä harrastaa, mutta hiukan tohdin epäillä, onko näin valtavan kovaa voimaa ihan oikeasti mahdollista ottaa hallintaan näin yksinkertaisesti. On myös vähän vaikea nähdä, että identiteettipolitiikka ja arvopolitiikka olisi jotenkin itsestään ristiriitaisempaa kuin ”muu” politiikka. Nähdäkseni kaikessa politiikassa on mukana konflikti – muutoin asia ei ole oikein poliittinen.

    Ehdotus K: Teknologia uhasta demokratian palvelijaksi

    Ehdotuksessa todetaan, että algoritmeja pitäisi valvoa lisää ja vaikkapa valheita pitäisi laittaa enemmän kuriin. Ikävä kyllä päävaatimus jää vain lisätutkimuksen vaatimiseksi ja päätöksentekijöiden ”havahtumiseen”. Itse toivoisin, että voisimme jo pikkuhiljaa siirtyä toiveiden esittämisestä vaatimuksiin vaikkapa Facebookin kokoisille toimijoille. EU näytti aika hyvin tietä Right to be Forgotten -säädöksillä. Uskon, että tässä olisi lopulta paljon enemmän toimintavapautta kuin mitä suuri osa ihmisistä kuvittelee. Meillä vain on vallassa liikaa poliitikkoja, jotka ajattelevat, että on yritysmyönteistä politiikkaa olla vaatimatta mitään isoimmilta yrityksiltä. Sekin pitäisi uskaltaa sanoa ääneen.

    Ehdotus L: Radikaalit uudistukset käyttöön

    Kappaleessa on ihan mielenkiintoista visiointia. Esimerkiksi siinä ehdotetaan, että osa edustajista voisi olla arvalla valittuja. Ihan hauska ajatusleikki, mutta toisaalta voi minusta ihan aiheesta kysyä, miten se toimisi edustuksellisen demokratian kanssa. Jos eduskuntapuolueet saisivat ulkoa päin satunnaisen määrän lisätyyppejä mukaansa kauden alussa, tapahtuisiko mitään radikaalia uutta oikeasti? Entä mitä tapahtuisi edustuksellisen demokratian uskottavuudelle?

    Kappaleessa mietitään edustuksellisen demokratian kausien rajaamista yhteen tai kahteen. Ihan hyvä idea ja olemmehan me vihreätkin tätä vähän ehdotelleet esimerkiksi rotaatiosääntöjen muodossa kansanedustajille. Me kuitenkin lähdimme siitä, että takaisinkin saisi tulla, kunhan vähän aikaa jaksaisi käydä katsomassa katsomon puolta. Itse näkisin suureksi haasteeksi sen, saisivatko kauden tai pari istuvat edustajat aidosti kiinni siitä, mitä tapahtuu vai valuisiko valta virkamiehille, puolueorganisaatioiden vaihtumattomille osille tai joillekin muille?

    Raportti haluaa ottaa keinoälyn mukaan hallitukseen ministerin paikalle ja valiokunnaksi. Nooooooh. Tässä taidetaan mennä vähän asioiden edelle. Todellisessa maailmassa Amazonin markkinointitekoäly yrittää kaupata ihmiselle imuria, koska hän osti imurin viime viikolla. Ihan hyvää visiointia jotain tulevaa varten, mutta sanotaan nyt niin, että suhtaudun melkoisen skeptisesti ajatukseen vielä tänään.

    Päätöksentekijöille halutaan kursseja, joissa käydään katsomassa tavallista elämää. Kaunis ajatus mutta takaan, että se menisi vähän sirkukseksi. Kansanedustajille ja muille politiikoille julkisuus on tärkeä areena ja julkisuus kulkee nykyään kätevästi kännykässä mukana. Jokainen poliitikko yrittää edustaa kansaa ja yrittää löytää yhtymäkohtia heidän arkeensa. Se miten tämä yhteys ihan, ihan oikeasti varmistettaisi, on minusta aika vaikea kysymys.

    Puolueet halutaan vaihtaa ”aatteellisiin intressiryhmiin”. Sitten kun tietäisin, mikä näiden ero on, voisin ottaa asiaan kantaa. Puoluekenttä voi olla osin vanha, mutta ei se nyt ihan edusta niitä konflikteja, mitä se edusti joskus kauan sitten. Kansa voi ihan hyvin kuntavaaleissa äänestää johtoon piraatit, natsit ja eläinoikeuspuolueen. Se on kansan oikeus, mutta en tajua, miten tätä nyt suoraan pitäisi potkia eteenpäin. Meistä monella on ihan kelpo koti jossakin puolueessa ja onpa näitä puolueita joku ilmestynyt kentälle vähän eri historian vaiheissa.

    Yhteenveto

    Selailemisen arvoinen raportti, vaikka en kaikesta olekaan samaa mieltä. Meillä on ehkä vähän liian vähän kanssakäymistä tämän alan käytännön tekijöiden ja teoreetikkojen välillä ja se hiukan näkyy tässäkin. Yksi tekijä voi olla siinäkin, että puolueet ovat aidosti aika eri vaiheissa osallistamisen kanssa. Osa turhautumisestani tulee varmasti siitä, että vihreiden pienen pieniä askelia ei oikein huomata. Varmaan toisen puolueen kannattajalla tai tekijällä olisi sama tunnelma, mutta hiukan eri kohdissa.

  • Avoimuus ei enää riitä

    Minun ja Jaakko Stenhällin kirjoitus radikaalista avoimuudesta ja sen ilmiöistä ilmestyi Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton lehdessä Rönsyssä. Kirjoitus on osa laajempaa pohdintaa radikaalista avoimuudesta, johon liittyy myös Uusi puolue -hanke.

    Radikaalin avoimuuden pohjalla on avoimen yhteiskunnan käsite. Karl Popper (1902- 1994) tarkoitti 1945 julkaistussa kirjassaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset avoimella yhteiskunnalla yhteiskuntaa, jonka kansa voi suljetusta yhteiskunnasta poiketen vaihtaa johtajiansa ilman väkivaltaista vallankumousta. Suomi on tämän määritelmän mukaan lähes kiistatta avoin yhteiskunta.

    Keinot tehdä avoimesta yhteiskunnasta radikaalisti avoin tarjoaa myöhempi teknologian kehitys ja erityisesti siitä kummunnut yhteiskunnallinen keskustelu. 1990-luvulla syntynyt tietotekniikan ammattilaisista koostunut liike ajoi avointa lähdekoodia omanlaisenaan utopistisena mallina siitä, kuinka asiat voisivat toimia tietoyhteiskunnassa. Lähdekoodin vapaus nähtiin takeena siitä, että käyttäjä saa jakaa, muokata ja muuten viritellä ohjelmiaan. Osa avoimen lähdekoodin esitaistelijoista koki taistelun kohdistuvan suurten yritysten ylivaltaa kohtaan ja osa taas näki avoimen lähdekoodin lähinnä aiempaa tehokkaampana työkaluna, joka uudistaisi ohjelmistokehitystä, taloudelliset hyödyt samalla turvaten.

    2000-luvulle tultaessa näytti siltä, että avoin lähdekoodi jälkimmäisessä merkityksessä oli voittamassa. Monet 2000-luvun yrityksistä nojasivat vahvasti avoimeen lähdekoodiin ja pohjasivat avoimiin sisältöihin. Avoin lähdekoodi oli siirtynyt lähemmäksi valtavirtaa, vaikka puutteita vielä löytyikin. Samalla sosiaalinen media loi uuden toiminnan tason, joka teki tiedonvälityksestä internetissä kaikille mahdollista. Uudet radikaalit muutokset alkoivat tuntua mahdollisilta.

    Radikaali avoimuuden kevät 2011

    Vuoden 2010 lopulla maailman diplomaattipiirit menivät täydellisen sekaisin
    pienen Wikileaks-yhteisön julkaistua valtavan määrän diplomaattisia sähkeitä.
    Kabinettikeskustelut siirrettiin pakolla internetiin. Suomen maatalouden kummallista historiallista jäännettä, turkistarhausta, ravistelivat Oikeutta eläimille -järjestön järkyttävät videot. Turkistarhojen raaka todellisuus tuotiin ihmisten olohuoneisiin. Samalla Popperin määritelmän mukaisten suljettujen yhteiskuntien yli alkoi puhaltaa uusi tuuli. Arabit lähtivät kaduille ja organisoinnin apuna toimivat uuden sosiaalisen median tarjoamat välineet: Facebook ja Twitter.

    Helsingin Sanomien uutistoimituksen toimittaja Jussi Pullinen kuvaili kevättä 2011 nettiaktivismin hurjaksi kevääksi. Pienen propellihattujengin toiminnasta oli pikku hiljaa muotoutunut maailmaa muuttava voima. Tieto ei enää pysynyt siellä, missä valtaapitävät sen halusivat pysyvän.

    Vihreät hyväksyivät keväällä Radikaalisti avoin yhteiskunta -ohjelman, joka on päivitys aiempiin tietoyhteiskuntalinjapapereihin. Käsitteenä radikaalisti avoin yhteiskunta nousee avoimesta yhteiskunnan käsitteestä ja kuvaa sitä, että demokratiakin voi kehittyä. Aiemmin käsitettä on käyttänyt mm. TED-konferenssi. Konferenssi, jonka piti puhua teknologiasta, viihteestä ja designista, tuli maailmankuuluksi päättämällä toimia radikaalin avoimesti: konferenssin ohjelmaan osallistuminen maksaa, mutta kaikki materiaali on vapaasti jaettavissa.

    Miksei Suomi tule kansalaisten luo?

    Suomen politiikkaa vaati vielä ravistelua. Puolueissa muutokset ovat olleet hitaita.
    Muualla valtion tuottaman tiedon jakamiseen keskittyvät hankkeet ovat saaneet hyvän
    vastaanoton. Meilläkin valtioneuvosto on tehnyt periaatepäätöksen avata valtion tuottama tieto maksutta kaikkien käyttöön, mutta asia ei ole herättänyt suurta innostusta. Kirjoittajaryhmä Aitomurto, Heikka, Kilipinen ja Posio julkaisi osuvasti keväällä pamfletin Uusi Kultakausi. Sosiaalinen media muuttaa kaiken., joka nosti keskusteluun maailman muutoksen nopeuden ja Suomen hitaan reagoinnin.

    Julkinen sektori voisi kuitenkin omalla toiminnallaan kiihdyttää muutosta. Jos
    esimerkiksi eduskunnan pöytäkirjat olisivat helposti ja järkevästi saatavilla, voisivat ne tarjota hyvän maaperän erilaiselle kansalaistoiminnalle. Tällä hetkellä eduskunnan sivustoja on jopa vaikea linkittää sosiaaliseen mediaan, mikä kertoo toisaalta kyvyttömyydestä ja toisaalta haluttomuudesta muuttua. Muutamat kansalaisaktivistit ovat pystyneet kiertämään rajoitukset, mutta tulokset ovat vielä heikkoja.

    Samalla julkinen sektori on kehittänyt palveluita kansalaisten kuulemiseen. Tällaiset palvelut kuitenkin jäävät harvojen huviksi, jos palvelut jatkossakin toimivat aivan omina saarekkeinaan. Harmillisesti tämä kertoo sosiaalista mediaa edeltäneen maailman periaatteiden seuraamisesta. Oletuksena on edelleen, että kansalaiset tulevat tiedon luokse nettiin, eikä sosiaalisen median periaatteen mukaisesti viedä keskustelua sinne, missä kansalaiset jo ovat.

    Edustuksellinen demokratia suoraan valvontaan

    Kuvaava esimerkki julkisen sektorin hitaudesta on turkulaisen vihreän varavaltuutetun Ville-Veikko Mastomäen ympäristö- ja kaavoitusasioiden lautakunnalle perustama Facebook-ryhmä. Mastomäki otti vallan omiin käsiinsä ja perusti ryhmät muilta kyselemättä, saaden tiukkaa palautetta kaupungin valtaapitäviltä. Ongelmaa aiheutti ryhmän nimi, jonka perusteella ryhmää saattoi pitää kaupungin virallisena kanavana. Itse kansalaiskeskustelun arvo ei kaupunkia juuri vaikuttanut kiinnostavan.

    Mastomäen esimerkki osoittaa sen, että suuri osa julkisen hallinnon tuottamasta tiedosta ja tiedontarpeista ei itse asiassa sijaitse valtiollisella tasolla, vaan avattavaa riittää myös kunnissa. Toisaalta esimerkki muistuttaa myös siitä, miten suljettuja päätöksentekoelimet Suomessa ovat. Suomen päätökset tehdään eduskunnassa valiokunnissa ja kunnissa lautakunnissa. Kummatkin näistä elimistä toimivat savuverhon takana ja “hyvä veli”- verkoston kunniasäännöt kieltävät puhumasta mitään elimissä käydyistä keskusteluista. Valiokuntien ja lautakuntien avaamiselle ei tosiasiassa ole muita esteitä kuin muutoksen pelko. Osa järjestelmän sisällä ajattelee, että päätöksentekijöille pitää sallia tyhmät kysymykset ja reilu neuvottelu ja että nämä kaikki pohjautuvat vain valiokuntien ja lautakuntien luottamuksellisuuteen.

    Toisaalta tälläkin hetkellä valta on esimerkiksi eduskunnassa osin valunut valiokuntien ulkopuolelle, kun päätökset tehdään käytännössä hallituspuolueiden johdon toimesta. Samalla tuntuu kummalliselta, etteivät ihmiset voisi tottua siihen, että päättäjät uskaltaisivat kysyä avoimesti kysymyksiä. Jos kysymys on niin tyhmä, ettei sitä uskaltaisi kysyä kansan kuullen, onko kysyjän todella viisasta olla päättämässä yhteisistä asioista? Julkishallinnon avoimuuden pitäisi olla oletusarvo ja kansalaisten perusoikeus.

    Kuluttajien uusi nousu

    Radikaalisti avoimen yhteiskunnan ei tule jäädä pelkäksi paikallishallinnon tai eduskunnan vahtikoiraksi. Myös yritysten toimintaa on mahdollista tarkastella tiukemmin kuin ennen. Toiminnan luonteeseen kuuluu uudenlaisen terveen jännitteen luominen niin yritysten välille kuin kuluttajienkin suuntaan. Samalla tämä kaventaa yritysten mahdollisuuksia perinteisen julkisuuskuvan ylläpitoon.

    Tiedon lähteille pääsemiseen tarvitaan radikaalia avoimuutta: esimerkiksi kuluttaja-asiamiehelle tulleet valitukset tai eläinlääkärien tekemät ilmoitukset on vaadittava näkyville. Myös Oikeutta eläimille -järjestön tekemä turkistarhakuvaukset ovat kaiken ohella paljastaneet myös sen, millaist
    a tietoa tarvitaan. Mikseivät eläinlääkärien tarkistuskäynnit toimisi aktivistien mallin mukaisesti ja julkaisisi kaikkea saamaansa materiaalia osana työtään?

    Valveutuneet yritykset voivat saada etumatkaa ilman viranomaisten väliintuloakin. McDonald’s mainostaa, kuinka kuhunkin hampurilaiseen käytetty lihaerä voidaan jäljittää tarvittaessa yksittäiseen nautaan asti. Jäämmekin odottamaan, milloin yritys tuottaa verkkosivuilleen ajantasaisesti päivittyvää informaatiota maatila- ja teurastamoverkostostaan. Kouriintuntuvampi projekti yritykseltä olisi ottaa vaikkapa kuva jokaisesta naudasta ennen teurastusta, jotta kuluttaja tietää syövänsä stressittömän eläimen lihaa. Muutokseen ei tarvita muuta kuin eettisyyteen ehdottomasti sitoutunut edelläkävijäyritys, jolloin muiden olisi pakko seurata perässä.

    Seurannassa ei tarvitse luottaa pelkästään edelläkävijäyritysten hyväntahtoisuuteen.
    Yhdysvalloissa jalansijaa saanut tuoteopas GoodGuide on esimerkki siitä, mitä yksityiset asiantuntijat ja käyttäjät voivat luoda. Viimeaikaiset lisäaine- ja kanannahkapullakohut luovat hyvää pohjaa toiminnan kysynnälle myös Suomessa. Tällä on suorat vaikutuksensa myös yritysten väliseen kilpailuun, jossa puutteet paljastuvat aiempaa nopeammin ja laajemmin.

    Avoimilla kilpailuilla ratkaisuja yhteiskunnan ongelmiin

    Radikaalisti avoimessa yhteiskunnassa on helpompi luoda mahdollisuuksia pienille yrityksille ja kansalaisille kilpailemaan suuryritysten rinnalle. Tämä voi esimerkiksi onnistua luomalla avoimia kilpailuja ratkaistavista asioista, joiden tulokset tuodaan avoimesti hyödynnettäväksi. Ikuisuusprojektina ollut sähköinen resepti olisi voitu kehittää yhdellä räväkällä kilpailulla 20 vuotta kestäneen ministeriöjohtoisen puuhastelun sijaan. Yksityisellä puolella edelläkävijänä on ollut Helsingin Sanomat, jonka säätiö hakee kilpailulla uusia avoimia ratkaisuja tiedonvälityksen parantamiseen.

    Avoimet kilpailut antavat mahdollisuuksia erityisesti pienille yrityksille, joita on aiemmin ohitettu. Pienillä yrityksillä ja yksittäisillä kansalaisilla on sellaista notkeutta ja ennakkoluulottomuutta, joka karsiutuu suuremmissa yrityksissä pois. Vakiintuneet ja suuret toimijat joutuvat löytämään itsestään uusia puolia – tai taipumaan kilpailussa.

    Kohti radikaalisti avointa puoluetta ja yhteiskuntaa

    Radikaalisti avoin yhteiskunta ei synny itsestään – ei ainakaan nopeasti. Radikaalille avoimuudelle ei myöskään löydy helposti kopioitavia valmiita malleja ulkomailta vaan meidän pitää itse luoda omaan poliittiseen kulttuuriimme sopivat mallit.

    Kehityksellä on myös vastustajansa. Suljettuihin kabinetteihin tottuneita poliitikkoja löytynee joka puolueesta. Asiasta onkin turha tehdä vastakkainasetteluja poliittisten puolueiden välille, vaan kehitys on saatava politiikkaa läpileikkaavaksi periaatteeksi. Tämä vaatii myös toimintakulttuurin muutosta eri järjestöiltä, kansalaisjärjestöt mukaan lukien. Yksittäisen toimijan pitää pystyä kyseenalaistamaan nykyisen toimintatavat ja nähtävä vaihtoehtoja. Haasteena on kuitenkin ihmisille tyypillinen ominaisuus nähdä vanhat tavat luonnollisina ja vaihtoehdot epäilyttävinä.

    Radikaalisti avoimessa yhteiskunnassa on lopulta kyse siitä mitä Popper aikanaan edellytti avoimelta yhteiskunnalta. Kansalaisten on puolustettava omia oikeuksiaan, uudessa ajassa uusin keinoin. Radikaalisti avoimella yhteiskunnalla on myös vihollisensa avoimen yhteiskunnan tapaan. Avoin yhteiskunta löysi kuitenkin puolustajansa. Onko meistä radikaalin avoimuuden esitaistelijoiksi?

  • Pohdiskelua Uudesta Kultakaudesta

    Tanja Aitamurron, Taneli Heikan, Petteri Kilpisen ja Matti Posion Uusi Kultakausi – Kuinka sosiaalinen media mullistaa kaiken on erinomainen pamfletti. Ajattelin vähän nostaa esiin kirjan herättämiä ajatuksia talouteen liittyvän pohdiskelun välissä.

    Pamfletin pääsanoma on, että teknologia muuttaa yhteiskuntaa tällä hetkellä paljon ja Suomi on viime vuosina pudonnut kelkasta. Suomi ei ole pystynyt avamaan valtionhallintoa nykyaikaisilla tavoilla. Avoin data on viime aikoina eksynyt valtion ohjelmiin, mutta toistaiseksi näytöt ovat vähäiset. Sosiaalista mediaa ei käytetä julkisella sektorilla, mutta sillä voitaisiin siirtää valta kansalle. Talous muuttuu palvelutaloudeksi ja palveluiden on oltava digitaalisia. Kirjoittajat kutsuvat tätä digisosiaaliseksi taloudeksi. Uusi teknologia tarkoittaa myös uudenlaista johtajuutta työelämän muuttuessa verkostomaiseksi ja lyhytikäisten tiimien muuttuessa normiksi.

    Pamfletissa on hieman paatoksellinen tyyli, joka väistämättä tuo mieleen Heikan edellisen projektin: Lumedemokratian. Tyyli on tässäkin ehkä hivenen ylitseampuvaa ja liioittelevaa, mutta tämä taitaa vähän kuulua raivokkaan pamfletin juttuun. Minusta Suomessakin on valopilkkuja sosiaalisen median suhteen, mutta kirjan ravisteleva viesti heikkenisi, jos niitä nostettaisiin esiin. Julkiselta sektorilta näitä valopilkkuja ei tosin taida löytyä yhtään.

    Pamfletti huutaa sankarinörttien perään, jotka veisivät läpi esimerkiksi avoimen datan aloitteita. Tähän en voi kuin yhtyä. Jyrki Kasvi on vähän liian yksin eduskunnassa. Ongelma on se, että tätä alaa ei oikein nosta kukaan esiin missään muussa puolueessa. Olen myös itse syvästi pettynyt siihen, miten huonoa poliittisten nuorisojärjestöjen kiinnostus aihetta kohtaan on. Tällä ei ole niin kauheasti väliä nykypolitiikkaan, koska vihreitä lukuunottamatta puolueissa nuorisojärjestön merkitys on lopulta aika vähäinen nuorisojärjestön ollessa vain pieni osa puoluetta. Nuorisojärjestöjen tietotekniikan tajuttomuus antaa kuitenkin lohduttoman kuvan tulevaisuudesta: minun polveni poliitikot eivät vältätmättä ole juuri parempia tietoyhteiskunta-asioissa kuin nykyiset kansanedustajat.

    Mielestäni Suomen fundamentaalimpi ongelma on se, että teknologiaan keskittyneet ihmiset on karsinoitu tiukasti omaan “siilonsa” erottamalla teknilliset yliopistot “tavallisista” – edes Aalto yliopistossa eivät nämä rajat mene tarpeeksi rikki. Valtakunnassamme yhteiskuntatieteilijän ja tietoteknikan lukijan välinen keskustelu baarissa on huomattavan harvinainen. Kukaan ihminen ei tule tajuamaan avoimen datan auvoisuutta ilman pitkää selitystä ja meidän yhteiskuntatieteilijät eivät näitä selityksiä kuule tarpeeksi. Samalla yhteiskunnasta kiinnostuneet teekkarit jäävät ilman poliittisen vaikuttamisen työkaluja. Teekkarin tulevaisuus onkin vain hiljainen kiroilu tai epätehokas poliittinen vaikuttaminen (kts piraatit), kun oikeasti pitäisi olla vaikuttamassa poliitikkoihin tai vaihtamassa poliitikkoja.

    Kenties poliittisen osaamattomuutensa vuoksi tietotekniikan ammattilaiset ovat keskittyneet liian synkkään uhkakuvien maalailuun. Suurin osa energiasta on käytetty erilaisten uhkakuvien maalailuun Orwellin hengessä – huolimatta siitä, ettei Orwellin kirjojen pointti niin paljoa edes ollut teknologian uhka, vaan enemmänkin vanhanaikainen totalitarismin. Tässä uhkailussa on yleensä ollut ihan paljon tärkeääkin sisältöä, mutta tietotekniikan ihmisiltä on puuttunut positiivinen tulevaisuuden visio. Ilman visiota, ei ole toivoakaan liikkeestä.

    Tässä kirjassa kuitenkin tarjotaan hyvä tulevaisuus, johon pitäisi vain uskaltautua tarttua. Ehkä tämän kustannuksella jonkin verran sivuutetaan hyvää suomalaista keskustelua aihepiirin läheisyydestä. Kirja tarjoaa jatkoajatuksena nykyisille vaaleille Internet-äänestystä Viron malliin. Olen tässä tiukasti Effin ja muiden veneessä: äänestäminen on niin tärkeä yhteiskunnan peruskivi, että sen pitää toimia kaikissa olosuhteissa ja täysin pomminvarmasti. Suomessa edes sähköinen äänestys ei toiminut ja internet-äänestämisessä on suurempia ongelmia. (Muinainen ja silti hyvä kirjoituksemme aiheesta).

    Samoin kirjassa pidetään tekjiänoikeuksia mitättömänä asiana, jotka ratkaistaan Creative Commons -lisenssien avulla. Arvostan itse valtavasti Creative Commonsia, mutta näkisin silti Creative Commonsin luojan Lawrence Lessigin tapaan, että itse järjestelmässä on paljon korjattavaa. Moderni tietoyhteiskunta sosiaalisine medioineen kaikkineen rakentuu vahvasti yhdistelun pohjalta ja tuo yhdistely vaatii raaka-ainetta. Tulevaisuuden raaka-aine on public domainissa. Tekijänoikeudet ovat sitä paitsi vahvat vain siksi, että niitä puolustaa tiivis eturyhmä. Nettikansaa ei todellakaan kuunnella tekijänoikeuksiin liittyvissä asioissa. Jos sosiaalista mediaa kuunneltaisi, joku vähintään tekisi jotain tekijänoikeusrikkojien mielettömille tuomioille ja vetäisi stopin suoja-aikojen holtittomaan pidentelyyn. Tällä hetkellä nämä valitukset eivät kabinetteihin asti kuulu.

    Vihreiden puoluevaltuuskunta käsittelee 26. – 27.3. kokouksessaan puolueen uutta tietoyhteiskuntapoliititsta ohjelmaa. Ohjelman nimi on Radikaalisti avoin yhteiskunta ja sen sisältö on linjassa tämän pamfletin kanssa ja avaa minusta hienosti sitä, millaisena me Vihreissä haluaisimme nähdä tulevaisuuden tietoyhteiskunnan. Radikaalisti avoin yhteiskunta on jatkoa vanhalle avoimelle yhteiskunnalle. Yhteiskunnan oletus on radikaalissa yhteiskunnassa avoimuuden puolella nykyisen salailun sijaan ja päätöksen teko on läpinäkyvää. On tietenkin mahdollista, että tästäkin ohjelmasta tulee vain pölyttyvä paperi, mutta ainakin itsessäni tämä herättää valtavan suuria odotuksia. Tähän on helppo innostua mukaan vähän samoin kuin itse innostuin Uusi Kultakausi – Kuinka sosiaalinen media mullistaa kaiken -kirjasta: viime yö meni aikalailla tätä lukiessa.

    Radikaalisti avoin yhteiskunta -ohjelmaa voi kommentoida minulle kaikilla mahdollisilla välineillä. Sisältöön voi vielä vaikuttaa.

    (Vihreiden ohjelmaprosessit ovat käsittääkseni Suomen avoimemmasta päästä siitä huolimatta, toivon, että puoluekokouksessa voimme vaatia puoluetta avamaan prosessit kokonaisuudessaan. Ainakin ohjelmista olisi kaikissa työvaihessa oltava verkossa versio, jota voisi kommentoida erilaisissa sosiaalisissa medioissa.)

    Muutos 18.3.2011: Lisätty sanat “Mielestäni” alleviivaamaan sitä ettei asiaa käsitellä kirjassa. Nyt teksti kuuluu siis: “Mielestäni Suomen fundamentaalimpi ongelma on se, että teknologiaan keskittyneet ihmiset on karsinoitu tiukasti omaan “siilonsa” erottamalla teknilliset yliopistot “tavallisista” – edes Aalto yliopistossa eivät nämä rajat mene tarpeeksi rikki.”