Olen viime aikoina lukenut 60- ja 70-lukujen Yhdysvalloista. Kuten monista historian vaiheista, tuostakin voi ammentaa paljon. Mutta ehkä tänä päivänä erityisen paljon, sillä tuo aika oli USA:ssa suurten sisäisten ristiriitojen käsittelyä. Poliittisesti monella tapaa hyvin kamalaa aikaa. Ja meille tuttua aikaa.
Yksi hahmo nousee tuosta ajanjaksosta tietenkin kaiken yläpuolelle: Richard Nixon – synkän politiikan synkkä keisari. Nixon oli hyvin erikoinen mies. Rasisti, sovinisti, fasisti, tarvittaessa häikäilemätön populisti ja maailman paras käänteinen painija.
Nixon nimittäin osasi vääntää tilanteessa kuin tilanteessa itsensä näyttämään julkisuudessa siltä, että Nixon itse olisi jotenkin hyökkäyksen kohteelta. Ei haitannut, että kaikilla objektiivisilla mittareilla mies oli niskan päällä, mutta jotenkin suurelle ylöisölle hän esitti, että hän oli vain viaton uhri. Ihan niin kuin se valkoinen keskiluokka, joka hänet toistuvasti äänesti valtaan.
Nixon oli mies, jonka ei olisi pitänyt pärjätä, mutta hän silti pärjäsi. Nixon oli sen porukan ääni, joka pelkäsi muutosta, joka maailmalla jylläsi silloinkin. Eikö kuulosta tutulta?
Nixonista voidaan myös oppia, miten edistyksellisen porukan EI pidä reagoida. Vasemmisto Yhdysvalloissa juoksi vasemmalle. Vasemmisto vetäytyi teorioihin. Hipit pilviinsä. Vasemmistosta tuli pelottava tavalliselle kansalle. Sille porukalle, jota Nixon sanoi hiljaiseksi enemmistöksi.
Vain pienellä ohjailulla, Nixon pystyi puhumaan hiljaisen enemmistön äänenä.
Nixon voitti toisen kautensa AIVAN suvereenisti.
Minusta meidän vihreiden pitää muistaa, että Suomessa vallasta kamppaillaan nimenomaan siellä tavallisten ihmisten keskellä.
Suomen pakolaiskeskustelu on erityisen selvästi kenttä, jossa nyt käydään nyt suurta poliittista matsia. Melkein yhtä suurta kuin mustien ihmisoikeuksien tai Vietnamin kohdalla silloin joskus Yhdysvalloissa.
Hiljainen enemmistö on Suomessa ihan hyvä. Sillä on pelkoja. Se on varovainen. Mutta se on myös ihan hyvä. Se haluaa hyvää maailman ihmisille ja se ymmärtää, että joskus pitää auttaa.
Hiljainen enemmistö ei osallistu pakolaisia puolustaviin miekkareihin. Oikeastaan se ei osallistu mielenosoituksiin – ehkä se mietti sitä vakavammin sinä yhtenä lakkoperjantaina.
Mutta silti hiljainen enemmistö ei Suomessa suvaitse natseja. Hiljainen enemmistö pitää Ku Klux Klanin varusteisiin pukeutumista aika helvetin outona. Se pitää kansallismielisten taisteluhuutojen englanniksi kirjoittelua Facebookiin merkillisenä. Se pitää äärioikeiston polttopullo-osaamista pelottavana.
Silloin kun hiljainen enemmistö on eettisesti oikeassa, meidän pitää kyetä olemaan sen puolella. Se on se tapa, millä rasismi kukistetaan. Se on se tapa, millä Suomea voi parantaa.
Suomen hiljainen enemmistö on mahdollista pitää meidän puolella. Koska rasistien ja muiden sekoilijoiden porukka on aivan kummallista, pelottavaa ja urpoa.
Meidän pitää olla se tavallinen puoli.
Ja me olemme.
Puhe esitetty hieman lyhennetyssä muodossa akuutin aikapulan vuoksi.
Leave a Reply