Suomen suuri tarina on tarina siitä, miten meistä tuli länsimaalainen, moderni demokratia. Tarinassa on ollut vaikeuksia eikä tarina ole vielä lopussa, mutta Suomen satavuotisen taipaleen vuoksi on hyvä vähän pohtia sitä, kuinka vartioimme demokratiamme hyviä puolia ja kehitämme heikkouksia tulevaisuudessa.
Kuluneet muutama vuosi eivät ole olleet demokratian puolustajalle helppoja. Trumpit ja brexitit ovat ravistelleet itse kunkin meistä käsitystä siitä, mitä jollakin tapaa toimivissa demokratioissa ylipäätään voi sattua. Selväksi on tullut, että demokratialla ei ole turvavaijeria eikä turvaverkkoa. Panokset demokratian kehittämisessä ovat korkeat.
Demokratia tarvitsee lakeja, hyviä tapoja ja vahvoja normeja
Vaikka demokratialla ei ole turvavaijeria, on meillä vielä tasapainoaisti ja jotenkin pysymme nuoralla ainakin useimmiten. Meille on rakennettu vahvaa laillista pohjaa. Suomessa sitä tehtiin jo ennen itsenäisyyttä rauhallisissa olosuhteissa ja se oli varmaan pelastuksemme pahempina aikoina. Vahva perustuslaki ja riittävä lain kunnioitus ovat perusta, jolla yhteiskuntamme toimii.
Usein unohtuu, että senkin jälkeen hämmentävän tärkeää on, että päättäjät toimivat säällisesti. Itseni ja monta muutakin tarkkailijaa yllätti se, miten tiukasti sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kumottiin kertaalleen perustuslakivaliokunnassa. Suomen perustuslakivaliokunta on hieno esimerkki siitä, miten vahvasti meidän järjestelmämme rakentuu vain säälliselle tapakulttuurille joissakin asioissa. Periaatteessa hallituksella on kyllä siinäkin valiokunnassa enemmistö ja sen kautta mahdollisuus runnoa läpi, mitä haluaa, mutta hallitukset toisensa perään ovat nöyrtyneet valiokunnan edessä.
Voi hyvin kysyä, pitäisikö normien lisäksi valiokuntaa suojella lailla, mutta on samalla hyvä tunnistaa se, että useissa tilanteissa olemme demokratiassa kovin hampaattomia, jos vallassa olijat alkavat käyttäytyä huonosti. Jos valheista tulee tavallisia, alkaa totuuskin hämärtyä. Siksi on minusta ihan tärkeää olla tiukkana siitä, ettei eduskunnalle valehdella.
Minusta on aika sama, sanotaanko eduskunnassa jotakuta valehtelijaksi, mutta on todella tärkeää, ettei siellä valehdella. On hassuja tapoja ja on tärkeitä tapoja. Ehkä auttaisi, että näitä eroteltaisi enemmän. Tavallaan on helpompi ymmärtää normeja, jos niitä olisi vähän mutta ne olisivat helvetin tärkeitä.
Demokratiaa ei ole ilman puolueita ja puolueet vaikuttavat kaikkeen
Jostain melko maalailevasta paperista bongasin hienon metaforan demokraattiselle järjestelmällemme: politiikka toimii demokratiassa kuin jalkapallo, sen fanit ja sen seuraajat. Ensinnäkin osa ihmisistä on tosi kiinnostuneita jalkapallosta ja pelaavat sitä toistuvasti. Osa ihmisistä on faneja ja osa katsoo vain isoimmat ottelut. Satunnaisesti katsovat eivät oikein tunne edes sääntöjä, mutta kaikki muiden huomio kuitenkin pistää katsomaan MM-kisojen finaalin. Samalla tapaa jalkapalloharrastus kilpailee ihmisten ajasta samaan tapaan kuin politiikka kilpailee ajasta muiden harrastusten kanssa ja samaan tapaan kuin jalkapallossa politiikan seuraaminen on hauskempaa, kun tietää, mitä puolta kannattaa.
Tällainen vertaus voi tuntua jostakusta vähän epäreilulta. Meistä useimmat haluaisivat nähdä itsensä vapaina toimijoina, jotka vertailevat erilaisia näkemyksiä ja neutraalisti poimimme sieltä seasta hyvät. Eivät hyvät ideat jää puoluerajoista kiinni. Ei niiden pidäkään jäädä, mutta usein ne hiukan kuitenkin jäävät. Yksi tärkeä osoitus tästä on siinä, että puolueiden mielipiteet asioihin vaikuttavat jonkin verran myös kannattajien mielipiteisiin asioista.
Demokratiaa ei ole ilman ristiriitoja
Usein meistä itse kukin alkaa kaivata järkeviä ja ehkä teknokraattisiakin ratkaisuja. On kuitenkin niin, että demokraattinen järjestelmämme on tapa välittää niitä konflikteja, mitä yhteiskunnassamme on. Jos meillä ei olisi konflikteja, ei mitään monimutkaisia järjestelmiä edes tarvittaisi. Mielipide-eroja on kuitenkin melkoinen määrä. Haluamme toisille lisää ja toisilta pois. Haluamme tehdä asioita samoin kuin viimeksi tai toisin. Uskomme, että asiat paranevat, kun teemme sitä tai tätä.
Tällaiset erot eivät ole itsessään vaarallisia, mutta niiden hallinta on kuitenkin aivan demokratian keskiössä. Hyvässä demokratiassa tietenkin yritetään nähdä toisen tarkoitusperien hyvyys ja jokaisen hyvän demokratian kannattajan pitää tasaisin väliajoin tutkia omien ajatustensa järkevyyttä suhteessa toisiin, mutta aina lopulta päädytään siihen, että tarvitaan jonkinlaisia päätöksiä. Silloin meillä äänestetään päättäjien kesken ja päätös saadaan tehtyä. Toisissa järjestelmissä tai esimerkiksi yrityksissä, usein päätösvalta on rajatummalla joukolla ihmisiä ja usein näyttää siltä, että päätöksiin vain päädytään ilman samankaltaista erimielisyyttä. Tällainen näennäinen hiljaisuus on paljon nolompaa kuin rehellinen keskustelu erimielisyyksistä. Konflikti ja kiihkeäkin keskustelukulttuuri ovat ihan terveen demokratian merkkejä.
Demokratian ongelmia ei korjata vain lisäämällä demokratiaa
Pitkään oli muotia puheissa vaatia demokratian ongelmien korjaamista lisäämällä demokratiaa. Ehkä nyt näyttää siltä, että päättäjämme ovat vähän hölmöjä, joten miksi emme päättäisi asiasta suoralla kansanäänestyksellä? Olen minäkin hiukan ollut tällä linjalla. Olen kuitenkin nyt asioita seurailtuani päätynyt siihen, että tämä on korkeintaan joskus pieni lisä järjestelmäämme, mutta aika usein on ihan järkevää antaa ihmisten valita demokraattisesti päättäjät ja antaa päättäjien tehdä päätökset riittävän perehtymisen jälkeen.
Suurin ongelma suorassa demokratiassa on, että siinäkin valta tuppaa asumaan aika samoissa paikoissa kuin edustuksellisessa demokratiassa. Ei vaikkapa Brexit olisi mennyt läpi, jos konservatiivit olisivat olleet aidosti sitä vastaan ja itseasiassa pelkkä Labourin vähän ryhdikkäämpi ote asiaan olisi varmaan riittänyt kääntämään tuloksen. Valtaa käytettiin tällä kertaa lähinnä toimimalla passiivisesti ja sillä vaalit kääntyivät.
Suoran demokratian vastustaminen voi kuulostaa jostakin tämän lukijasta tuskaiselta ajatukselta. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että järjestelmäämmekin on luotu aika paljon hidasteita myös poliittiselle päätöksenteolle. Niiden merkityksen useimmat ymmärtävät: on ihan hyvä, että perustuslakia on vaikea muuttaa ja että oikeuslaitos ei ole poliittisessa ohjauksessa yksittäisten tuomioiden osalta. Nämä hidasteet ovat olemassa syystä. Samoin joskus on syynsä sille, miksi päätökset kannattaa tehdä välillisesti.
Vallan pitäisi pääosin olla siellä, missä kansa ajattelee vallan olevan
Demokratiassamme on kuitenkin paikkoja, jotka eivät ole omiaan lisäämään kansan luottamusta järjestelmäämme. Suomessa toistuvasti presidentinvaaleissa äänestysprosentti on korkeampi kuin monissa muissa vaaleissa. Toisaalta samalla presidentiltä on viety valtaoikeuksista merkittävä osa. Toki presidentti Niinistöä ei varmasti voi väittää edes historiallisesti vallattomaksi presidentiksi, mutta syynä on enemmän muun poliittisen johdon heikkous (ja ei mitenkään vähäisessä määrin se, että presidentti on muun hallituksen tapaan oikeisto-konservatiivinen), mutta samalla presidentinvaaleissa on jopa viritetty sote-keskustelua – ikään kuin se nyt presidentin tontille putoaisi kunnolla kuitenkaan. Presidentti kiinnostaa ihmisiä, mutta presidentin vaihtumisesta seuraavia muutoksia harva huomaisi omassa elämässään. Kunnanvaltuusto tai EU-parlamentti kiinnostaa harvempia, vaikka ne vaikuttavat monen elämään paljon suoremmin.
Tällainen tilanne, jossa valta on eri paikassa kuin kansan enemmistö ajattelee sen olevan, on omiaan lisäämään epäluottamusta päättäjiin. Voimaton demokraattisesti valittu päättäjä on huono mainos demokratialle. Esimerkiksi presidentti-instituution kohdalla on vähän vaarana se, että siihen ladataan liikaa odotuksia valtaan nähden. Toisaalta esimerkiksi maakuntauudistus voi pahimmillaan sekoittaa ihmisten mielen siitä, missä mikäkin asia varsinaisesti päätetään. Liiallinen vallan hajauttaminen voi sotkea vastuut.
Raha voi pilata demokratian, jos emme ole varovaisia
Suomen ja maailman suuria ongelmia ovat tuloerot ja varallisuuserot. Ensimmäisen suuruudesta on väännetty enemmänkin viime aikoina, mutta harva uskaltaa väittää, etteivätkö varallisuuserot olisi lisääntymään päin. Omaisuuden kasautuminen muutamille rikkaille aiheuttaa kitkaa, joka näkyy myös politiikan puolella.
Tiedämme, että mainokset tehoavat politikassa. Tiedämme, että mainoksia saa rahalla. Raha ei ratkaise kaikkea, mutta samalla tiedän minäkin nuoria, joilta ovat ensimmäiset valtuustopaikat jääneet saamatta taloudellisesti niukan kampanjan vuoksi. Rikkaiden vanhempien lapsina näistä tyypeistä olisi ihan hyvin voinut tulla merkittäviä politiikkoja. Raha vaikuttaa Suomessakin politiikkaan.
Samalla nyt tuntuu olevan menossa erilaisten viestintä- / vaikuttajaviestintä- / lobbausfirmojen uusi nousu. Politiikkaan tullaan ja politiikasta lähdetään niiden kautta. Kaikki toiminta ei tässä ole mitenkään epäilyttävää, mutta on vaikea väittää, etteikö suuri osa toiminnasta olisi sellaista, jossa saadaan jonkinlaista etua amatöörivoimin toimivaan poliittiseen vaikuttamiseen nähden. Rahalla saa siis vaikutusvaltaa.
Rahan ja politiikan sekoittuminen voi tietenkin pahimmillaan aiheuttaa kansan tahdon tai kansan parhaan vastaista politiikkaa, mutta sitäkin akuutimpi vaara on luottamuksen rapautuminen järjestelmää kohtaan. Lobbausrekisterit ja nykyistä alemmat yksittäisen ihmisen lahjoitusrajat voisivat auttaa asioita aika paljon samoin kuin pyörivä ovi –ilmiöön puuttuminen. Näiden kanssa hidastelu voi olla iso riski järjestelmämme luotettavuudelle.
Julkinen politiikan resursointi on isänmaallista ja sitä pitää puolustaa
Suurin este yksityiselle rahan voimalla politiikassa on julkinen raha politiikassa. Jos meillä ei olisi puoluetukea, suuri osa puolueiden energiasta menisi rikkaiden ihmisten varojen keräämiseen. Nyt tämä on kovin paljon vähemmän houkutteleva tapa käyttää puolueen aikaa ja resursseja, koska lahjoitusvaroja ei kuitenkaan kerätä niin paljoa, että ne suhteessa olisivat kovin merkittävät puoluetukeen nähden.
Vaikka ehdokkaat Suomessa yleensä tekevät omia kampanjoita, on puolueen rahoitus jonkinlainen takananoja, joka estää ainakin osan töpöimmistä jutuista. Puoluetuen lisäksi tärkeää on, että poliitikkojen ympärillä on myös riittävä määrä avustajaresursseja. On hankalaa, jos poliitikko joutuu nojaamaan lobbareihin, kun muuta tiedonhankintaa ei ole ehditty tehdä. On huolestuttavaa, että toistuvasti kuulee tarinoita poliitikoista, joille lobbarit joutuvat kertomaan asioiden nykytilan ennen kuin pääsee siihen omaan lobbaustavoitteseen.
Huomisen päättäjät eivät tule tyhjästä
Suomessa kuulee silloin tällöin hyvin nihkeitä mielipiteitä esimerkiksi nuorten osallistumisesta politiikkaan. Puolueiden nuorisojärjestöt ovat broileritehtaita. Ikään kuin olisi häpeä, että meillä koulutetaan uutta sukupolvea poliittisia päättäjiä. Vaikka monella elää romanttinen kuva politiikan ulkopuolisesta, joka pistää asiat kuntoon, voisi tätä mielikuvaa ehkä päivittää nykypäivään vähän enemmän. Käytännössä politiikkaan on aina voitava tulla ulkoa mukaan, mutta usein auttaa, jos silloin saa apua myös pidempään mukana olleilta. Muunlaiset yritykset aiheuttavat maailmalla kaikenlaisia pulmia.
Meidän olisi viisaampi alkaa miettiä, minkälaisen koulun läpi haluamme politiikan lupausten menevän. Juuri nyt tuntuu, että luomamme ympäristö käytännössä opettaa huomisen päättäjiä trollauksen logiikasta: kannattaa sanoa vähän liian tiukasti, että omat mielipiteet ylipäätään näkyvät. Tilaa harkituille ja maltillisille mielipiteille on aika vähän. Kun meillä nyt kuitenkin on Yleisradion kaltaisia toimijoita, on järkyttävää, ettei poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajille tarjota esimerkiksi TV-aikaa kuin täysin satunnaisesti.
Huomisen päättäjät tulevat osaamaan huomiotalouden logiikan hemmetin hyvin. On lähinnä iloinen sattuma, jos heistä osa ymmärtää politiikan sisältöjä. Ylipäätään sisällöllistä osaamista pitäisi alkaa arvostaa paljon enemmän. Puolueiden merkittävimpien ohjelmien päivittämisen pitäisi olla merkittävimpiä tekoja, jonka puolueet tekevät. Mediassa näitä tuskin huomataan.
Koska media olemme jokainen meistä nykyään, voi varmaan jokainen miettiä, voisiko joskus antaa huomiota myös muulle kuin riittävän ärsyttäviä huomiotalouden koukkuja laukoville toimijoille.
Lopuksi
Suomen demokratia voi sadan vuoden iässä ihan hyvin. Pelkästään järjestelmän nykyisen luotettavuuden ylläpitäminen tulee vaatimaan paljon työtä. Aidosti toimivassa demokratiassa vastuu tästä on jokaisella. Demokratian toimivuuden pitäisi olla asia, josta jokainen suomalainen kantaa huolta.
Monella tapaa aiempien vuosien kaunis ajatus osallistuvasta demokratiasta on tullut todeksi. Politiikkaan osallistuminen on nykyään helpompaa kuin koskaan. Lähes jokaisella on käytössään media ja taidot siihen, että yrittää vaikuttaa toisten mielipiteisiin. Somemme on täynnä poliittista vaikuttamista, mutta asiat, joista siellä riitelemme, ovat usein melko symbolisia ja eivät ehkä ne yhteisen suuntaamme kannalta aina tärkeimpiä. Yksi ratkaistavista kysymyksistä on se, miten saisimme kiinnitettyä huomiomme tarkemmin sen mukaan, mikä on aidosti tärkeää. Tässä kaikilla lienee vastuu eikä sitä oikein voida siirtää.
Leave a Reply