Joskus vuosia sitten Vihreässä langassa oli kova keskustelu parhaan argumentin periaattesta. Keskustelua käytiin siitä, miten poliittikka toimii. Kaiketi näkökulmia oli jokseenkin kaksi. Parhaan argumentin -kannattajat olivat sitä mieltä, että ihmiset toimivat oikein, kunhan perustelut ovat hyviä ja johdonmukaisia. Toisaalta osa porukasta uskoi siihen, että valta pitää ottaa ja päätöksiä pitää vain runnoa läpi eikä ole luottamista siihen, että pelkät tiedot ja hyvät argumentit riittävät. Eli kaiketi ensimmäisen ryhmän kannattajat näkisivät, että ihmiset eivät toimi kuin vihreät, koska emme ole tarpeeksi hioneet argumenttejamme hyviksi ja vastaansanomattomiksi. Toinen ryhmä näkisi, että ihmiset saadaan toimimaan oikein vaan runnommalla asioita läpi.
Tässä keskustelussa on vähän samaa luonnetta kuin Popperin ja Kuhnin käsitykissä tieteen luonteesta. Popperilaiset näkevät, että tiede perustuu hypoteesien muotoiluun ja sitten pyrkimykseen falsifoida hypoteesit. Newtonin teoriat korvautuvat suhteellisuusteorialla, kun saatiin empiiristä tietoa, joka falsifoi Newtonin painovoimateorian ja joka taas ei kyennyt falsifoimaan suhteellisuusteoriaa. Kuhńilaiset taas näkevät tieteen sotkuisempana prosessina: tiede muuttuu itseasiassa huomattavan paljon sillä, että tiedemiehet vaihtuvat ja nuoret tutkijat ovat tottuneet uuteen paradigmaan. Einsteinin teorioista tuli fysiikan paradigma vasta siinä vaiheessa, kun tiedemiesten sukupolvi vaihtui. Millään tarkemmalla totuudella ei ole niinkään merkitystä vaan tiede elää ikään kuin omaa elämäänsä eikä ole niin paljon kiinni empiirisissä totuuksissa kuin ehkä haluaisi kuvitella.
Itseasiassa kummassakin keskustelussa on löydettävissä jonkinlainen keskitie. Poliitiikassa paras argumentti ei aina voita, mutta sen pitäisi voittaa. Paras argumentti on kuvaus siitä, millaista poliittinen keskustelu olisi idealitilanteessa, mutta ei kovinkaan tarkka kuvaus siitä, millaista politiikkaa nyt on. Tosin on tunnustettava, että ideaalitilanteessakin varmaan syntyy kiistoja, joita ei voi pelkällä parhaalla argumentilla ratkaista. Jos joku pitää köyhien aseman parantamista tärkenä ja toinen pitää köyhyyttä vain itseaiheutettuna ongelmana, tuskin tästä ristiriidasta päästään ihan pelkillä argumenteilla yli – edes ideaalitilanteessa.
Todellinen politiikka on sotkuista ja siinä on suuri vaikutus sillä, miten osapuolet ovat esimerkiksi sisäisesti organisoituneet. Kauppapolitiikan nykypäivä ja historia ovat täynnä esimerkkejä siitä, että tuottajien eturyhmät ovat keskimäärin paljon vahvempia kuin kuluttajien. Syynä on se, että esimerkiksi maanviljöiden on helppo puhaltaa yhteen hiileen, kun kaikille kysymys vaikkapa maataloustuesta on taloudellisesti hyvin merkitsevä kaikille ryhmän jäsenille. Sen sijaan tavalliselle kansalaiselle maataloustuen muutokset eivät lopulta ole kovinkaan ratkaisevia, kun asian hyödyt ja haitat jakautuvat ryhmälle niin, ettei yhdelle ihmiselle taloudellinen vaikutus ole koskaan järin suuri.
Tieteessä taas asioiden pitäisi tapahtua niin kuin Popper kertoo, mutta kiistämättä tiede näyttää kuitenkin välillä toimivan aika paljon ideaalista poiketen. Itseasiassa se toimii aika inhimillisesti, sillä ovathan tutkijatkin lopulta aika inhimillisiä toimijoita.
Poliittisen keskustelun pitäisi olla erityisesti jokseenkin samat arvot omaavien ihmisten välillä lähempänä paras argumentti -pohjaista kuin vain sitä, kuka huutaa parhaiten koordinoidusti ja kovempaa. Samalla on varmaan syytä tunnustaa, että maailma eroaa ideaalista kuitenkin aika tuntuvasti ja vaatii välillä tarkkaa organisoitumista, jotta hyvät asiat saa eteenpäin. Esimerkiksi vihreiden sisäisen keskustelussa pitäisi parhaan argumentin voittaa ja siihen pitäisi pyrkiä kaikissa prosesseissa esimerkiksi ohjelmatyössä.
Kirjoitus on toinen osa 40 osaista kirjoitussarjaa, jossa käsitellään erilaisia politiikkaan liittyviä asioita.
Comments
3 responses to “Politiikan ja tieteen luonteesta”
Kommentoinpa mitä tulee mieleen.
Mä näen, samoin kuin sinä, että parhaan argumentin teorian mukaisen prosessin pitäisi toimia erityisesti (Vihreän) puolueen sisällä. On todella eri asia, että se sitten toimisi suomalaisessa yhteiskunnassa kokonaisuudessaan. Demokratia on epätäydellistä, keskustelu on polarisoitunutta ja asioita ei punnita niiden kaikkien niiden etujen tai haittojen suhteen, joita argumenteilla on. Hyvä, että meillä on sentään eduskunta, jonne yksi porukka on valittu pohtimaan niitä.
Parhaan argumentin teorian puolustamiseksi sellainen näkemys, että deliberatiivisen demokratian tutkijat ovat saaneet rohkaisevia näkemyksiä siitä, että kansalaiset todella pohtivat asioita kokonaisvaltaisesti, jos siihen annetaan mahdollisuus. Mielipiteen vaihtajia näissä kansalaiskeskustelukokeiluissa on myös yleisesti ottaen melko suuri osa. (ks. esim. Fishkin 2009)
Se juttu demokratiassa näyttäis olevan hyvään organisoitumiseen liittyen, että keskustelu ja mielipiteen muodostus tulee olla informoitua, että osallistujat saavat siihen itse osallistua ja että eri näkemyksiä kuunnellaan monipuolisesti. Suorat kansanäänestykset muuten toteuttaa edellytyksiä tähän melko huonosti.
Minäkin olen ehkä siirtymässä siihen ajattelussani siihen, että olisi hiton tärkeä saada erilaisia deliberatiivisen demokratian kokeiluita Suomeen. Tämä olisi ehkä tärkeämpi asia kansalaiskeskustelun ja päätöstne kannalta kuin suorat kansanäänestykset.
Esimerkiksi vuosittainen “vaikeita” kysymyksiä pohtiva kansalaisista arpomalla saatu ryhmä, jolle esiintyisivät asiantuntijat, olisi todella mielenkiintoinen ja voisi tuottaa vähän parempaa dataa ihmisten mielipiteistä kuin vaikka Ylen gallupit (esim Jaakon blogissa hyvä kuvaus: http://jaakkostenhall.blogspot.com/2011/01/kuinka-talous-tasapainoon-ylen.html)
Semmoista, että Åbo Akademin Demokratiatutkimuksen huippuyksikkö D:CE on tehnyt noita kansalaiskeskustelukokeiluja. Sieltä voinee katsastella jotain tuloksia.