Huippu-urheilusta

Aamulehden verkkosivuilta voi lukea, että Tampere aikoo palkita olympiamitalistejaan. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa tällaisista symbolisista palkkinoista pitäisi luopua. Mitä vastinetta veronmaksajien rahoille tällaisella toiminnalla saadaan? Yksikään urheilija ei lähde kisoihin kaupungin tarjoamien muutamien kymmenien tuhansien palkintojen vuoksi ja vaikka lähtisikin, mitä hyötyä tamperelaiselle on siitä, että tamperelainen voittaa mitalin?

Doping-keskustelun uusien käänteiden toivoisi tuovan lisää puhtia vaatimuksiin luopua kokonaan julkisen sektorin tuista huippu-urheilulle. Ongelmana on kuitenkin se, että Suomessa urheiluelämä on tiivisti linkittynyt politiikkaan. Valtakunnalliset urheilujärjestöt esimerkiksi tarjoaa harvoja tapoja poliitikoille näkyä “tavallisen kansan” parissa positiivisessa valossa. Rakenteiden muuttaminen on hyvin vaikeaa ja varmaankin hidasta.

Huipputason urheilun tukemiseksi on vaikea löytää muita syitä kuin mahdolliset positiiviset esikuvat nuorille terveistä elämäntavoista tai huippu-urheilun itseisarvo. Minusta kuitenkin maailman tason urheilijoilla voi olla jopa negatiivisia vaikutuksia lasten haluun liikkua: kouluissa kummitelee vieläkin ihan liikaa huippujen tukeminen liikunnassa, vaikka pääasian pitäisi olla kaikille sopivien liikuntamuotojen löytäminen. Nykyään voisi myös kysyä, ovatko doping-epäilyjen keskellä elävät urheilijat kovinkaan hyvä esimerkki kellekään. Tämä täysin riippumatta siitä, onko epäilyissä perää useimpien kohdalla.

Huippu-urheilun itseisarvon puutteesta on mahdoton argumentoida kaikkia vakuuttavasti. Taiteen, puhtaan tieteen ja huipputason urheilun itseisarvoa on vaikea arvioida toisiinsa nähden. Tieteellä ja taiteella on kuitenkin merkittävät yhteiskuntaa eteenpäin vievät posiitivset ulkoisvaikutukset: kummatkin ovat luovan yhteiskunnan perusta. Urheilu ei tätä ole.

Ja eihän se huippu-urheilu loppuisi, vaikka julkinen sektori lopettaisi rahoituksen.