Talouskasvu ja vihreys

Olen ajautunut aika monen ihmisen kanssa keskusteluun talouskasvuvaatimuksen järkevyydestä. Monella tuntuu menevän sekaisin talouskasvu ja vaikkapa teräksen tuotannon kasvu. Ensimmäinen ei välttämättä tarkoita yhtään enempää kasvihuonepäästöjä tai rajallisten resurssien kulutusta. Jälkimmäinen taas tarkoittaa varmasti ympäristön raiskaamista. Nämä kaksi ilmiötä menevät herkästi sekaisin, sillä ne ovat korreloineet aika hyvin läpi vaikkapa 1900-luvun. Öljyn kulutus ja talouskasvu erkaantuivat toisistaan vasta öljykriisin aikaan ja teräs varmaan aikaisemmin. Millaista tämä materiasta riippumaton kasvu sitten on? Jos vaikkapa teatteriporukka järjestää näytelmän ja ottaa pääsymaksun, kasvattaa se kansantuotetta ja luonto ei kärsi.

No nyt olen siis parhaassa tapauksessa vakuuttanut lukijan siitä, että talouskasvu ei ole välttämättä paha. No miksi se sitten on hyvä? Talouskasvu syntyy väestönkasvusta ja yleisestä tehostumisesta. Ihmisyhteisöillä vaan on tapana parantaa toimintatapojaan tehokkaampaan suuntaan. Mikäli talouskasvu on nolla prosenttia vuodessa, on yhteiskunta lamassa. Se tarkoittaa, että työllisyys heikkenee, kun tehokkuuden kasvun takia töistä vapautuneet työntekijät voidaan potkia pihalle. Taloudellisesti taantuva yhteiskunta ei taatusti paranna köyhimpien oloa, sillä rikkaat pitävät puolensa paremmin kaikissa tilanteissa.

Mutinat suunnitelmataloudesta kannattaa unohtaa välittömästi. Kukaan ei ole kehittänyt niin toimivaa systeemiä kysynnän ja tarjonnan kohtaamiseen kuin toimivat markkinat. Jos työmaalla tarvitaan nauloja, olisi aika hirveä lähettää faksi Helsinkiin ja toivoa, että valtion viisaat miehet saavat ohjattua naulatehtaan tuotantoa kyseiselle työmaalle. Markkinatalous toimii ainakin tässä yksinkertaisesti paremmin.

Nyt vain tarvittaisiin rohkeita poliitikkoja, jotka ohjaisivat valtavia markkinavoimia oikeaan suuntaan eli siis irti niistä terästonneista ja öljybarreleista. Nämä ovat mielettömän isoja kysymyksiä, mutta oikeanlaisilla tuilla ja veroilla, voisivat markkinat toimia meidän yhteiseksi eduksi.

Esimerkiksi ilmastonmuutos voidaan nähdä vain maailman suurimpana markkinahäiriönä. Kyse on nk. yhteismaan ongelmasta. Kun kukaan ei omista laidunta, kannattaa kaikkien karjanomistajien laiduntaa karjansa tällä maalla. Laitumen kapasiteetti ei riitä, mutta kun asiasta ei synny suoraa haittaa laiduntajalle, tuntuu ylilaiduntaminen edulliselta. Lopulta tietysti kukaan ei laidunna enää mitään, jos jokainen toimii näin. Aivan samanlailla kasvihuonekaasujen synnyttäminen on helppoa saastuttajalle ja tarpeen monessa rahaa tuottavassa prosessissa. Jos saastuttaminen ei maksa mitään, luonnollisesti teollisuus jatkaa tätä. Voihan niistä hiilidioksiiditonneista joskus tulevaisuudessa tulla haittaa kyseisellekin yritykselle, mutta siihen mennessä on kääritty isot rahat. Tämän vuoksi Kyoton mekanismit ovat oikeansuuntaisia. Saastuttamisen pitää maksaa niin paljon, että markkinavoimien on virrattava uuteen uomaan.

Kuningas mammonan hallinta tuntuu raa’alta peliltä, mutta silti se on tehokkain mekanismi ihmiskunnan pelastamiseksi. Meidän pitää kuitenkin mammonan kumartamisen sijaan yrittää hallita sitä ja muistaa vain sen välinearvo.